Tunnen melkein koko ajan yksinäisyyttä ja luulen, etteivät ihmiset yleensä erityisemmin pidä minusta. Se on aika rankkaa. Erityisen rankkaa siitä tekee se, ettei se parane avautumalla muille. Muista ongelmista voi puhua ja ystävät voivat lohduttaa ja sitten kaikki on paremmin, mutta mitä yksinäisyydelle voi tehdä, kun muut eivät vain HALUA olla kavereitasi. Valittaminen ei auta, vaan pahentaa asiaa.
Ainut mitä voin tehdä on yrittää kehittää itsestään sellainen mistä muut pitäisivät. Itsensä muuttaminenkin on aika rankkaa pidemmän päälle, kun ei kelpaa sellaisena kuin on. Mutta pakko yrittää, ja ennen kaikkea yrittää parantaa omaa itsetuntoa. Onko se tosiaan siitä omasta itsetunnosta kiinni ja omasta positiivisuudesta/negatiivisuudesta? Onko tosiaan kaikilla suosituilla henkilöillä hyvä itsetunto ja -luottamus sen ollessa avain menestykseen? Toivottavasti, koska muuten tuntuu vähän toivottomalta.
Sanotaan, että kaikki kokevat elämänsä aikana torjumisia eikä kaikkien kanssa voi olla kaveri. Olenkohan nyt sitten liioitellut yksinäisyyttäni ja myös muut kokevat yhtä paljon torjumisia...? No, asiaann. Minua satuttaa vähän väliä ihmisten vastaamattomuus viesteihin, tapaamisten peruminen ja -välttely, hiljaiselo jos en itse ota yhteyttä. Joskus jotkut saattavat sanattomalla viestinnällä ilmaista että "en halua huomata sinua, käännän selkäni, mene pois". Miehet ovat paljon mukavampia, mutta ehkä sekin olisi toisin jos olisin lihava. Lähipiirissäni on yksi muille erittäin mukava tyttö, mutta minua hän ei huomioi yhtään ja kääntää selän. Joskus toki kohteliaisuudestaan saattaa jotain sanoa. En roiku, en tyrkytä seuraani liiaksi.
Missä ovat ystävät joiden kanssa voisin viettää pikkujouluja tai juhannusta? Satunnaisia tuttavia/kavereita on. On vaan vähän väliä paha mieli kun tuntuu ettei minusta välitetä tai seuraani kaivata. Tällä hetkellä olen mukana järjestötoiminnassa jonka kautta minut on "pakko" ottaa mukaan, ei sillä että he haluaisivat olla ystäviä kanssani. Tänään jätin välistä menemättä kun tuli taas vahva tunne ettei seuraani kaivattu kum viestiin ei vastattu jne.
Ainut mitä voin tehdä on yrittää kehittää itsestään sellainen mistä muut pitäisivät. Itsensä muuttaminenkin on aika rankkaa pidemmän päälle, kun ei kelpaa sellaisena kuin on. Mutta pakko yrittää, ja ennen kaikkea yrittää parantaa omaa itsetuntoa. Onko se tosiaan siitä omasta itsetunnosta kiinni ja omasta positiivisuudesta/negatiivisuudesta? Onko tosiaan kaikilla suosituilla henkilöillä hyvä itsetunto ja -luottamus sen ollessa avain menestykseen? Toivottavasti, koska muuten tuntuu vähän toivottomalta.
Sanotaan, että kaikki kokevat elämänsä aikana torjumisia eikä kaikkien kanssa voi olla kaveri. Olenkohan nyt sitten liioitellut yksinäisyyttäni ja myös muut kokevat yhtä paljon torjumisia...? No, asiaann. Minua satuttaa vähän väliä ihmisten vastaamattomuus viesteihin, tapaamisten peruminen ja -välttely, hiljaiselo jos en itse ota yhteyttä. Joskus jotkut saattavat sanattomalla viestinnällä ilmaista että "en halua huomata sinua, käännän selkäni, mene pois". Miehet ovat paljon mukavampia, mutta ehkä sekin olisi toisin jos olisin lihava. Lähipiirissäni on yksi muille erittäin mukava tyttö, mutta minua hän ei huomioi yhtään ja kääntää selän. Joskus toki kohteliaisuudestaan saattaa jotain sanoa. En roiku, en tyrkytä seuraani liiaksi.
Missä ovat ystävät joiden kanssa voisin viettää pikkujouluja tai juhannusta? Satunnaisia tuttavia/kavereita on. On vaan vähän väliä paha mieli kun tuntuu ettei minusta välitetä tai seuraani kaivata. Tällä hetkellä olen mukana järjestötoiminnassa jonka kautta minut on "pakko" ottaa mukaan, ei sillä että he haluaisivat olla ystäviä kanssani. Tänään jätin välistä menemättä kun tuli taas vahva tunne ettei seuraani kaivattu kum viestiin ei vastattu jne.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Muistan tarkkaan kaikki torjumiset mitä olen saanut elämän aikana kokea, esim
- lapsuudenystävät eivät enää halunneet hengata ja lopettivat yhteydenpido
- vaihto-opiskelun aikana minut jätettiin matkojen ulkopuolelle, jätettiin kertomatta (vaikka olin itse ollut mukana suunnittelemassa). Ihmettelin hiljaiseloa aikani ja sitten facebookista paljastui että he olivat menneet keskenään ilman minua.
- sitten nämä perus kahvittelukutsut joita teen mutta joihin ei vastata, perutaan viime hetkellä tai kierrellään ja kaarrellaan ja valitetaan muita kiireitä
- juuri sain tietää että ystäväni on jättänyt kutsumatta minut tupareihinsa vaikka asutaan samassa kaupungissa nykyään
En ole masentunut ja jaksan olla aktiivinen, mutta välillä ahdistun ja luhistun, esim järjestön matkoilla saatan alkaa itkemään jostain pikku asioista kun nöiden ulkopuolisuuden tunteiden seurauksena. No, ei siinä muuta kuin itken ja sitten jaksan taas yrittää.
Ei ole itselläkään ollut niin sitä ystävä porukkaa liiaksi. Minä taas sain kokea peruskoulu ajan sitä ainaista koulukiusaamista. Myöhemmällä iällä kun lähdin opiskelemaan toisen asteen kouluun niin sitä kautta sitten tuli taas niitä ystäviäkin enemmän mutta nyt kun opiskelut käyty niin eipä sieltäkäään jäänyt kuin yksi sellainen läheisempi ystävä mutta hänelläkin on jo lapsia ja mies joten elämäntilanne eri ja harvoin näemme tai ei niin usein kuin haluaisin. Jos nimimerkistäsi voi jotain päätellä olet nainen ja ikä reilu parikymmentä minä olen samaa ikää kuin sinä.
Missä päin suomea asustat?
Itsensä muuttaminen ei kannata. Sen olen itse oppinut elämän varrella jos ei riitä sellaisena kuin on niin olkoot. Itsellä on sisukkuutta tullut muutenkii elämänä myötä. Ja ne vähäisimmät ystävät on juurikin niitä kalleimpia :) Jos haluat voidaan vaihtaa kuulumisia enemmänkii.
Minäkin koin koulukiusaamista. Asun pääkaupunkiseudulla.
Oletko kenties kaunis? Siinä on usein suurin syy muiden naisten harjoittamalle syrjinnälle.
No on minusta kauniimpiakin ja heillä on paljon kavereita. Ei voi olla siitä kiinni. Olisihan se toki kiva uskoa että sen takia syrjittäisiin. Syy on se että olen aika hiljainen, jännitän sosiaalisia tilanteita ja ahdistun aika helposti eikä tällöin minusta saa paljon irti. Introvertti kun olen. Kuitenkin siis hakeudun sosiaalisiin tilanteisiin ja nautin muiden seurasta ja juhlista/bileistäkin. Välillä se tuntuu väkipakkoiselta änkemiseltä kun ei siellä kuitenkaan mitään sydänystäviö ole vastassa mutta pakko yrittää. Miehet kyllä ovat aina yleensä vastaanottavaisia ja mukavia minulle ja usein päädynkin hengaamaan heidän kanssaan.
Joo sama juttu. Ei mun seuraa kukaan kaipaa eikä halua. Jos kirjoitan jollekkin naiselle niin ei ne vastaa mitään joten aika turhaa on. Joulut ja juhannukset vietän yksin ja kaikki muut päivät ja viikonloput. En ole herkkä vaan vahva ja kestän kaiken mitä tulee ja itkemään en ala joten jos en kelpaa tälläisenä kuin olen ja en ala itteeni väkisin tyrkyttämään muille kaveriksi.
No tähän on jo tottunut ja en odota mitään muutosta enään elämääni joten yksin mennän eteenpäin.
Oletko siis nainen vai mies? Joo ja tuosta tyrkyttämisestä...en aluksi tyrkytä seuraani mutta olen valitettavasti syyllistynyt siihem joskus...vaikka tiedän ettei siitä mitään hyötyä ole. Joskus vaan turhaudun niin paljon ja ahdistun, että tekee mieli oikein "kiusata" toista ja pistää hänet sanomaan suoraaan että seura ei kelpaa, ja pakottaa hänet selittämään asia. Jotkut tilanteet vain ovat sellaisia että on outoa/noloa olla yksin eikä kotiinkaan pääse, niin ajattelee vain että "no mikä helvetti mussa on vikana kun en kelpaa, sano päin naamaa". Aluksi siis olen ihan normaali ja usein pyrin vain lähtemään pois jos ei seurani kelpaa, mutta turhautuneisuus ja surullisuus saa minut joskus tyrkyttämään itseäni.
Ei sinussa välttämättä yhtään mitään vikaa ole. Ehkä olet vain erilainen kuin noiden porukoiden muut ihmiset. Et vain ole löytänyt kaltaistasi seuraa. Se meillä erilaisilla on haastavampaa, "tavikset" kun ovat melkein kaikkien kanssa samanlaisia ja siksi sopivat joukkoon kuin joukkoon.
Mutta joo, ihan hirveitä juttuja sinulle on tehty, ei ihme että olet ihan rikki! Kyllä ihmiset on julmia! Joko kyseessä on täydellinen ajattelemattomuus ja typeryys tai sitten silkka ilkeys! Vika ei ole sinussa vaan heissä jotka on kehdanneet tehdä sinulle tuollaista!
Nojaa, eihän ole pakko olla kavereita ihmisten kanssa joiden kanssa ei halua olla. Ja on minulle hyviäkin asioita tapahtunut. Tuollainen vaan satuttaa kun en kuitenkaan ole kellekään ollut ilkeä, minusta ei vaan jostain syystä pidetä, on sanottu liian hiljaiseksi.
Kyse ei aina ole pitämisestä, vaan siitä että pitäisi osoittaa että on toisesta kiinnostunut ja olla puhelias. Silloinkaan ei kaikista saa ystäviä, mutta ainakin muut tietävät kuka olet ja mitä teet. Sen jälkeen voi tehdä yhdessä asioita.
Itse en ole kenenkään kanssa riidoissa ja ihmiset suhtautuvat minuun hyvin, mutta minulla ei ole kavereita. En osaa enää puhua niitä näitä koska olen liian varovainen etten vaan loukkaisi toista.
HIljaisuus ei ole hyvä ominaisuus vaikka sanonta meneekin "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa". Se tarkoittaa pikemmin että ei pitäisi levittää toisten asioita kenelle vaan, tai puhua toisten puheen päälle.
Pelkät hyvät teot tai läsnäolo ei riitä vaikka väitetäänkin että ruumiinkieli, eli ilmeet yms. kertoisivat toisesta enemmän kuin toisen sanomat sanat. Vaan niiden tulkintaankin tarvitaan sanoja vahvistamaan niitä. Lupauksia joita ei sano ei tarvitse pitää jne, eikä kohteliaisuuksista joita ei sanota voi ilahtua.
Tuo on totta. Vaikka usein sanotaan että ole oma itsesi, niin ujommalla/hiljaisemmalla ei ole siihen lupaa. Jos olet oma itsesi, sinusta ei pidetä ja jätetään ulkopuolelle.
Juu, niinpä. Kerron kyllä itsestäni parhaani mukaan ja juttelen, mutta varsinkin suuremmassa porukassa en vain jaksa/osaa olla tarpeeksi puhelias ja jään helposti syrjään. Olen osoittanut olevani kiinnostunut, mutta jos pyydän ihmisiä tekemään jotain ja he eivät vastaa tai aina keksivät jonkun syyn mikseivät voi tulla, ja minä saan olla se ehdottaja, niin mitä voin tehdä? Toki yritän koko ajan kehittää itseäni ja olenkin heitellyt itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, mutta en vain ilmeisesti pysty olemaan sellainen kuin pitäisi. En vaan pysty olemaan tarpeeksi puhelias, menevä ja suosittu.
Mun mielestä aloittaja kuulostaa oikein kivalta tapaukselta näiden lähettämiensä viestien perusteella. Kyllä mä ainakin hänestä olisin kiinnostunut jos vaan asuisin lähelläkään pääkaupunkiseutua :)
Niin samoja mietteitä on mullakin pyörinyt aloittajan kanssa: Kun ei ole kavereita niin pitäisikö minun muuttua? Ja minkälaiseksi minun pitäisi muuttua? Olen yrittänyt olla elämässä hyvä ja olen pistänyt itseäni likoon "yhteisen asian hyväksi" mutta saako siitä mitään palkintoa? Tosi-elämässä ei jaeta hymypoika patsaita. Pitäisikö olla pinnallinen "naistennaurattaja" että kelpaisi toisille ihmisenä?
Minun ratkaisuni on se, että se kannattaa vaan hyväksyä, että on jotenkin poikkeava ja että useimmista ei ole kaveriksi poikkeaville. Siinä on todellakin vain ärsyttävää tai äärettömän vaivaannuttavaa yrittää nyhjäistä tyhjästä juttua.
Samanlaistenkaan kanssa ei välttämättä ole juttua, koska kun molemmat sulkeutuvat niin mitäs vittua siinä sitten. Oppiipahan arvostamaan niitä harvoja, jotka ovat hyvää seuraa.
Toimeen kuitenkin tulee useimpien kanssa ja se on ainakin yleensä arjessa oleellisinta. Bileissä se ei pitkälle riitä mutta minkäs teet.
Omat kokemukset tekee itsestä sen mikä on ja se heijastuu muille. Eli jos esimerkiksi on kokenut syrjintää ja ilkeilyä, niin vaikka sen haluaa siirtää taka-alalle niin voihan se silti jotenkin "resonoida" henkilöstä. Tai ite oon jotenki miettiny sen niin.
Itse olin tosi sosiaalinen nuorena, noin 19 vuoriaaksi asti. Oli suht laaja kaveripiiri.Olin silloin enemmän samaa massaa kaikkien kanssa. Ja halusinkin olla, ei siinä mitään. Kuitenkin parikymppisenä koin et synnyin tavallaan uudestaan. En enää todellakaan halunnut esim. mennä ryyppäämään joka pe ja la, ja jokaikisiin bileisiin kännipäissä törttöilemään ja iskemään poikia. Eli taisin aikuistua:) samalla kuitenkin esim. kadotin tavallaan sen sosiaalisen käytöksen. En oikein osannu enää lähestyä miehiä kun ennen se oli ollut vaan sitä flirttailua ja "pelaamista." toisaalta kavereille olin ollut se menevä nainen joka eli hauskanpidosta eikä ottanut oikein mitään vakavasti. Varmasti tuli loukattuakin monia ihmisiä. Musta tuli paljon pohdiskelevampi ja en osaa enää riehua samalla tavalla. Siinä aina tutustui helposti ihmisiin olemalla vähän rääväsuu..
Pointtina siis se että nyt aikuisena, 27v. en oo onnistunut löytämään uusia kavereita kun vanhat jäi jonnekkin matkan varrelle. Kuitenkin haluun olla nyt vaan omaitseni. Se ei vaan tunnu riittävän kovin pitkälle ja veikkaan et usein ihmiset ajattelee että oon aika tylsä. Vaikka takana on aika paljonki kokemuksia enkä todellakaan ole seinäruusu kun muhun tutustuu. Mun kohdalla tutustumiseen menee vaan niin kauan :/ ei tässä nyt ehkä kummempaa pointtia ollut, mutta mulla siis oli tosi vilkas sosiaalinen elämä mutta vanhempana oon kokenut että on vaikea tutustua uusiin ihmisiin niin että ne syvenis ystävyydeks..Jotenki tää asia masentaa ajoittain todella paljon. Mulla oli myös aikoja että saatoin vaan kotiin päin kävellessä miettiä et jes kohta pääsen kotiin ni voin itkee tätä pahaa oloo. tai koulussakin mulla tuli joskus sellanen olo et itkettää ihan älyttömästi. Se pelko yksinäisyydestä ja mitä vanhemmaksi tulee niin se se varmaan stressaa. Plus tietysti ihan ihmisen perustarve olla hyväksytty ja sosiaalinen. Jos se ei toteudu alkaa mielelle tapahtua kummia.
Niin ja lisäyksenä vielä et koin yhessä työpaikassa aika pahaa syrjintää ja ilkeilyä 20v.na jonka seurauksena musta tuli tosi arka ja olin aika rikki. Toivuin siitä varmaan neljä viisi vuotta ennen kuin sain itsetunnon ihan ehjäks ja osaan taas olla omaitseni. Ysävyyssuhteet voi olla vaikeita jos itsellä on myös joku prosessi käynnissä..
Luulen et oon ehkä normaalia herkempi ihminen ja siks tuntuu tosi pahalta jos joku tuntematon osottaa etei jostain syystä pidä musta. tai puolituttu. Normaalisti kai ajateltais että no mitä sitten jos ei tykkää. Mutta mulla se on joskus vaikee hyväksyä.
Se on vaikea hyväksyä jo senkin takia, koska ei ole ketään ystäviä ennestään. Niin tottakai sitä yrittää hakea hyväksyntää ja saada ystäviä. Mutta kun on jo ennestään ahdistunut tilanteestaan että on yksinäinen niin sitten alkaa ahdistamaan kahta enemmän jos joku ei tykkää tai halua olla kaveri.