Olemme seurustelleet poikkarin kanssa kohta vuoden. Viime aikoina minua on alkanut vaivata oma persoonani ja olemukseni, ja miten poikaystäväni näkee minut. Pelkään siis että hän näkee minut luuserina. En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen, nyt pitäisi ainakin teennäisesti yrittää olla koska ystävät ovat muuttaneet toiselle paikkakunnalle enkä ole enää väleissä heihin. Olen opiskelija mutten ikinä ole ollut töissä, ainakaan oikeissa. Rahatilanteeni on joka kuukausi huono ja tarvitsen apuani vanhemmiltani useasti. Olen sairastanut masennusta ja olen vieläkin usein masentunut ja kuulema negatiivinen. Söin ennen mielialalääkkeitä ja minulla oli silloin jo tunne että poikaystäväni oli pettynyt minuun vaikka olimme juuri aloittaneet seurustelun. Olen itkenyt öisin monta kertaa poikaystäväni kuullen. Nykyään yritän jättää sellaisen pelkästään yksinäisyyteeni että hän ei tuntisi oloaan vaivautuneeksi friikin tukijaksi. Poikaystäväni yllätti minut kerran yöllä kun olin viiltelemässä itseäni vessassa. Olin ennen koukussa viiltelyyn mutta nykyään en enää voi olla jottei poikaystäväni näkisi minua luuserina. Puran pahaa oloani kyynisyyteen, henkiseen syyllistämiseen. Silloinkin kun olin sosiaalinen ja kavereiden kanssa poikaystävä toivoi minun olevan sosiaalisempi. Kun kerroin hänelle miten minua koulukiusattiin hän ei osoittanut kovinkaan paljon empatiaa tai lohdutusta, Siitä lähtien minulla on ollut ajatus että hän pitää minua luuserina. Kaverini tarjosivat minulle pari kertaa pilveä kun olimme väleissä ja olen tästäkin kertonut poikaystävälleni. Saan aina juhlissa kuulla miten poikaystäväni kertoo kavereilleen näistä ns. "sekoiluistani". Kerran sain kuulla miten hän oli puhunut jopa selkäni takana, luultavasti jotain tyyliin että "minulla on hamppuhippi" tyttöystävä. Ihan kiva. Minulla on vapaa-ajalla ns. "outoja" tai ainakin epänormaaleja kiinnostuksen kohteita, etenkin taiteellisia joista normaalit muodikkaat tytöt eivät vältä. Poikaystäväni ei ymmärrä taidetta eikä hänen perheensä myöskään koska sillä ei kuulema saa oikeaa ja kunniallista työtä, ja minähän käyn itse taidekoulua. Ihmekkö tuo miksi hänen äitinsä ei koskaan ole kysynyt mitä teen koulussa tällä hetkellä. Yritän aina olla puhumatta taiteesta tai kirjoista ettei hän näkisi minua syrjäytyneenä luuserina. Olen itseasiassa hieman autistimainen mutten autisti. Sanoin hänelle hiljattain että en välitä enää taiteista koska se ei ole vaan järkevä tai hyödyllistä. Hän ei ollut lainkaan yllättyneen tai pettyneen oloinen kun sanoin niin hänelle, kenties oli iloinen ja nyt luulee että olen suunnannut itseni enemmän normaalimpaan suuntaan. Valehtelin tietenkin, rakastin taidetta mutta nykyään masennun kun näen sitä ympärilläni tai muutenkin vanhoja kiinnostuksen kohteitani. Tämä esittäminen on saanut minut oikeasti vihaamaan kiinnostuksen kohteitani ja itseäni.
Nykyään vain vihaan itseäni niin paljon, tuntuu että minun olisi otettava mieluummin joku köyhä ulkomaalainen maahanmuuttaja tai epäsosiaalinen mies jolla ei olisi mitään vaatimuksia tyttöystävään ja joka ei näkisi minua luuserina. No ei nyt konkreettisesti mutta joskus vain tuntuu että muuta ei minun kaltaiselleni ole olemassakaan. Poikaystäväni on stereotyyppisesti pikkutarkka ja vähän nipottajakin, kouluarvosanat hänellä eivät olleet loistoluokkaa mutta työharjoittelut olivat (tietenkin) aina kolmosia, eli täydellisiä, minulla vain ykkösiä ja olen valehdellut hänelle että hyvin ne ovat menneet vaikka eivät todellakaan menneet. Kun hän kysyy tulevaisuuden suunnitelmistani en tiedä mitä vastata. Yritän aina olla hyvä tyttöystävä laittautumalla ja meikkaamalla, pukeutumalla hyvännäköisesti ja viemällä hänet syömään mutta nykyään en tiedä jaksanko enää tätä esitystä ja skarppaamista. Tunnen ettei hänen kaltaisensa normaali ja hyväkäytöksinen mies ansaitse minunlaistani noloa yhteiskunnan rasitetta. Tuntuu että minusta tulee jatkuvasti jotain uusia negatiivisia puolia esille, etenkin menneisyydestäni jotka jäävät vaivaamaan poikaystävääni kun olen hänelle kertonut. Itkin eilen koska tunnen että joudun pian hyvästelemään hänet, sanomaan että hänen on parempi tapailla normaaleja ja menestyviä kauniita tyttöjä. Tunnen että minua ei ole tarkoitettu seurustelemaan tai olemaan edes ihmisten kanssa. Hän kuitenkin sanoo rakastavansa minua ja on aina hellä ja tukeva minua kohtaan. Pelkään että särjen hänen sydämmensä ja että hän masentuu erosta. En vain silti halua olla hänelle enää rasitteena, koska en oikeasti voi olla sitä parempaa tyttöä mitä hän todella haluaa. Pitäisikö minun tehdä hänelle palvelus ja kertoa miten tunnen?
Nykyään vain vihaan itseäni niin paljon, tuntuu että minun olisi otettava mieluummin joku köyhä ulkomaalainen maahanmuuttaja tai epäsosiaalinen mies jolla ei olisi mitään vaatimuksia tyttöystävään ja joka ei näkisi minua luuserina. No ei nyt konkreettisesti mutta joskus vain tuntuu että muuta ei minun kaltaiselleni ole olemassakaan. Poikaystäväni on stereotyyppisesti pikkutarkka ja vähän nipottajakin, kouluarvosanat hänellä eivät olleet loistoluokkaa mutta työharjoittelut olivat (tietenkin) aina kolmosia, eli täydellisiä, minulla vain ykkösiä ja olen valehdellut hänelle että hyvin ne ovat menneet vaikka eivät todellakaan menneet. Kun hän kysyy tulevaisuuden suunnitelmistani en tiedä mitä vastata. Yritän aina olla hyvä tyttöystävä laittautumalla ja meikkaamalla, pukeutumalla hyvännäköisesti ja viemällä hänet syömään mutta nykyään en tiedä jaksanko enää tätä esitystä ja skarppaamista. Tunnen ettei hänen kaltaisensa normaali ja hyväkäytöksinen mies ansaitse minunlaistani noloa yhteiskunnan rasitetta. Tuntuu että minusta tulee jatkuvasti jotain uusia negatiivisia puolia esille, etenkin menneisyydestäni jotka jäävät vaivaamaan poikaystävääni kun olen hänelle kertonut. Itkin eilen koska tunnen että joudun pian hyvästelemään hänet, sanomaan että hänen on parempi tapailla normaaleja ja menestyviä kauniita tyttöjä. Tunnen että minua ei ole tarkoitettu seurustelemaan tai olemaan edes ihmisten kanssa. Hän kuitenkin sanoo rakastavansa minua ja on aina hellä ja tukeva minua kohtaan. Pelkään että särjen hänen sydämmensä ja että hän masentuu erosta. En vain silti halua olla hänelle enää rasitteena, koska en oikeasti voi olla sitä parempaa tyttöä mitä hän todella haluaa. Pitäisikö minun tehdä hänelle palvelus ja kertoa miten tunnen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pahennat omaa oloasi valehtelemalla ja teeskentelemällä olevasi jotain muuta mitä olet. Eiköhän olisi poikaystävällesi parasta, että olet oma itsesi. Hän voi itse tehdä sitten päätöksen, että haluaako hän olla kanssasi vai ei.
Ehkä poikaystäväsi on osittain huolissaan sinusta ja hänelle voi olla vaikeaa tukea sinua, kun sinulla on niin monentyyppisiä ongelmia. Jokaisellahan meistä on ongelmia, mutta tavallinen maallikko ei osaa yleensä auttaa esim. masennuksesta kärsivää niin, että masennus lähtisi paranemaan, koska läheisen ei kuulu olla terapeuttina.
Jos sinä haluat erota, niin eroa, mutta älä luule tietäväsi, että mitä poikaystäväsi ajattelee. Jätä sellaiset päätökset hänen itsensä tehtäväksi.
Lähinnä mieleeni tulee tuosta kirjoituksestasi, että olet aika surullinen. Saatko lääke- ja/tai terapiahoitoa ongelmiisi? Niitä ongelmia voisi yrittää parantaa yksi asia kerrallaan. Kaikkea ei voi kerralla korjata kuntoon. Jos sinusta itsestäsi tuntuu, että joudut koko ajan esittämään muuta kuin mitä oikeasti olet, niin se viittaa aika lailla huonoon itsetuntoon. Se ei ole kovin hyvä, että teeskentelet poikaystäväsi mieliksi asioita, koska ne saavat sinut vielä masentuneemmaksi.
Vittu se mitää huolissaan ole vaan tuntee ylemmyyttä kun toinen kärsii.Parasta AP:lle olisi jättää tyyppi heti vedoten vaikka erilaisuuteen.