Oon tuntenut tytön ala-asteelta ja jo sieltä meillon ollut pientä säpinää kokoajan tähän asti. Olemme 17 vuotiaita nyt,. Aloimme seurustelemaan 1,5 vuotta sitten ja samana vuonna hän muutti toiseen kaupunkiin.Jäin parinsadan kilometrin päähän ja näimme suunnilleen jokaviikonloppu.
Vuoden päästä muutin itsekin samaan kaupunkiin opiskelemaan ja lopulta muutin periaatteessa hänen luokseen. Kerkesimme asua yhdessä noin 3kuukautta kunnes hän ilmoitti miettivänsä että haluaako enää seurustella.
Tuon kuullessani muutin pois ja odotan nyt hänen päätöstään.Jokaikinen hetki minkä ollaan yhdessä vietetty on ollu ihanaa ja lähes täydellistä! Vuosi kaukosuhteessakin sujui hyvin ja en voisi nyt kuvitellakaan eroa. En kestäisi sitä.
Olen nyt 3 päivää yksikseni tässä itkenyt ja miettinyt muistoja yms. En tiedä mitä mulle käy jos erotaan. Oon nyt jo nii masentunu etten pääse kouluunkaan asti ilman itkupotkuraivaria. En tiedä mitään hienompaa kuin ajanvietto hänen kanssaan. Enkä myöskään usko että tästä enää mitään tulee. Kerkesimme jo puhua tulevaisuudesta ja vaikka mistä ihanasta, mutta ihan puskista hän otti tällaisen puheenaiheen.En vain pysty eroamaan,tiedän sen jo nyt.Tuntuu,kuin olisin tippumassa syvään kaivoon josta ei enää nousta ylös.
Onko kellään muulla ollut samankaltaista tapausta ? Voisitteko kertoa vinkkejä tästä selviämiseen ja omakohtaisia kokemuksia tällaisesta?
Anteeksi kirjoituksen epäselvyys. En pysty edes ajattelemaan enää selvästi.
Vuoden päästä muutin itsekin samaan kaupunkiin opiskelemaan ja lopulta muutin periaatteessa hänen luokseen. Kerkesimme asua yhdessä noin 3kuukautta kunnes hän ilmoitti miettivänsä että haluaako enää seurustella.
Tuon kuullessani muutin pois ja odotan nyt hänen päätöstään.Jokaikinen hetki minkä ollaan yhdessä vietetty on ollu ihanaa ja lähes täydellistä! Vuosi kaukosuhteessakin sujui hyvin ja en voisi nyt kuvitellakaan eroa. En kestäisi sitä.
Olen nyt 3 päivää yksikseni tässä itkenyt ja miettinyt muistoja yms. En tiedä mitä mulle käy jos erotaan. Oon nyt jo nii masentunu etten pääse kouluunkaan asti ilman itkupotkuraivaria. En tiedä mitään hienompaa kuin ajanvietto hänen kanssaan. Enkä myöskään usko että tästä enää mitään tulee. Kerkesimme jo puhua tulevaisuudesta ja vaikka mistä ihanasta, mutta ihan puskista hän otti tällaisen puheenaiheen.En vain pysty eroamaan,tiedän sen jo nyt.Tuntuu,kuin olisin tippumassa syvään kaivoon josta ei enää nousta ylös.
Onko kellään muulla ollut samankaltaista tapausta ? Voisitteko kertoa vinkkejä tästä selviämiseen ja omakohtaisia kokemuksia tällaisesta?
Anteeksi kirjoituksen epäselvyys. En pysty edes ajattelemaan enää selvästi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tapaa ystäviäsi. Lainaa vaikka Bhagavadgita kirjastosta (Intialaista viisautta). Urheile....
Olen pahoillani puolestasi, tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.
Olen hieman päälle 40v. kahden lapsen äiti, ja eronnut useasti, alkaen teinivuosien eri pituisista seurustelusuhteista, pisimmillään 4 vuotta kestäneestä sellaisesta. Erosin muutama vuosi sitten lasteni isästä eli yli 20 vuotta kestäneestä aviosuhteesta. Hiljattain olen kokenut muitakin sydäntä murskaavia eroja.
Sattuuhan se ja kipeää tekee, mutta aina olen tullut vahvemmaksi, mutta en yhtään kovemmaksi, vaan kestävämmäksi. Aika harva nuoruuden liitto kestää loppuelämää. Kohtaamamme ihmiset ovat meillä ikään kuin lainassa, joiden kanssa saamme oppia elämästä ja itsestämme ja toisista. Uusia ihania ihmisiä tulee aina tilalle, kun luopuu edellisistä.
Niin se vaan on, että rakkaus pysyy, kohde vain vaihtuu.
Voimia sinulle, aika parantaa sydämenkin haavat :)
Voimia sinulle, mutta voin kertoa että aika parantaa, sitä ei tiedä kukaan kauanko sinulla menee surun käsittelyyn, kaikki oman aikansa ottavat. Itse erosin myös ensirakkaudestani 17 vuotiaana, seurustelimme 3 vuotta kunnes poikaystäväni jätti minut syynä vain ettei halua seurustella. Kipeää se teki niin että tuntui että elää ei jaksaisi ja makasin suurinpiirtein 2 viikkoa sängyssä. Helppoa se ei tule olemaan mutta siitä pääsee yli, ajan kanssa. Ja heti kun alkaa tuntua paremmalta Olet vaan paljon kavereiden kanssa ja yrität keksiä niin paljon tekemistä ettei kerkeä ajatella. Mekin ollaan ekarakkauden kanssa hyviä kavereita nykyään, eikä enää tee kipeää, kyllä se siitä! :)
En osaa auttaa sua, mutta pelkään itse olevani pian samaisessa tilanteessa. Ollaan seurusteltu päälle vuosi. Ensimmäiset 9kk poikaystävä oli armeijassa ja meillä meni hyvin, nähtiin muutama kerta kuukaudessa ja pidettiin tiiviisti yhteyttä.
Nyt tuntuu, ettei poikaystävää voisi vähempää kiinnostaa, nähdään n. kerran viikossa, joskus kaksi ja jokaisella kerralla hän pelaa kännykällään, katselee videoja tai kuuntelee napeilla musiikkia eikä suostu lopettamaan. Yhteyttäkään ei pahemmin enää pidä ja jos laitan viestiä, tulee lyhyt muutaman sanan nyrpeä vastaus. Se olen aina minä joka soittaa, laittaa viestiä ja ehdottelee tapaamisia. Ja olen kyllä antanut tilaa ja omaa-aikaa, joten siitäkään ei voi olla kyse.
Ollaan molemmat hakemassa opiskelemaan ensi syksyksi ja olen ottanut puheeksi samaan kaupunkiin hakemisen ja yhteenmuuton mahdollisuuden, mutta hän ei halua muuttaa kanssani vielä moneen vuoteen.. Vielä syksyllä oli toista mieltä. Yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmiakaan emme voi tehdä, koska hän ei tiedä miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään..
En tiedä mitä tässä viime aikoina on oikein tapahtunut. Onko poikaystäväni kyllästynyt minuun, nyt kun näemme useammin? Ovatko rakkaudentunnustukset yms. olleet pelkkää paskaa? Haluaisin ottaa asian puheeksi ja kysyä suoraan, mutta pelottaa niin paljon.
Kiitos viesteistä! On kiva tietää että muutkin samassa jamassa. Miksei ihmiset voi suoaan sanoa mitä on mieltä vaan pitää kumppania kiusata. Nyt on viikko kulunut ja voin vaan kokoaika surkeammin. En syö, juo saati nuku. Toivottavasti tämä tästä helpottaa...