Olemme naisystäväni kanssa seurustelleet nyt noin puolitoista vuotta ja avoliitossa ollaan oltu 9 kuukautta. meille on tammikuussa syntymässä ensimmäinen lapsemme, mutta parisuhde taitaa olla vaakalaudalla. Riitelemme päivittäin ja haukumme toisiamme ja mistään arkihommista ei tule mitään. pitäiskikö jatkaa ja yrittää parantaa suhde vai pitäisikö erota? Oma mielipiteeni olisi ero, mutta kumppani haluaisi jatkaa.
periaatteessa olen kumppanini kanssa nyt ainoastaan lapsen ja hänen itsensä takia, ettei hänelle tulisi paha mieli. onko tämä oikein? Omaa aikaa on myös liian vähän.
Kaikki päivät tuntuu olevan saman laisia.
periaatteessa olen kumppanini kanssa nyt ainoastaan lapsen ja hänen itsensä takia, ettei hänelle tulisi paha mieli. onko tämä oikein? Omaa aikaa on myös liian vähän.
Kaikki päivät tuntuu olevan saman laisia.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Eroa. Sinulla on vain yksi elämä ja sitä on aivan turha elää riitaisassa ja huonossa parisuhteessa. Lapsen kanssalta ehkä harmillista, mutta voi sitä elämää elää esim. viikonloppuisänä joka toinen viikonloppu. Omaa aikaa olisi myös enemmän.
Olen ollut huonossa parisuhteessa ja elämäni paras päätös näin jälkikäteen ajateltuna oli ero. Lapset kasvoivat ihan kunnon ihmisiksi vaikka vanhemmat eivät asuneetkaan yhdessä.
Miksi ihmeessä tehdä heti ero kun elämä on muuttunut?
Tämä on juuri tätä nykyaikaa että heti ero vaan kun hieman jotain erilaista tulee suhteeseen,ei kestetä enää odotusaikaa eikä mitään.
Sinuna minä katsoisin tilanteen sitten kun lapsi on syntynyt. Mitä sitten tapahtuu ja muuttuuko suhde millaiseksi?
Ei liian hätiköityjä ratkaisuja. Niitä en kannata.
Tämä tilanne suhteessa voi olla väliaikaista. Mutta jos se vaan jatkuu ja jatkuu niin sitten voisin miettiä ratkaisua.
Meilläkin suhteessa oli todella myrskyisä vaihe,mutta se kestettiin,meni ohi ja nyt en edes muista koska ollaan viimeksi riidelty. Seesteistä ollut pitkä aika jo.
Suhdekin elää ja muuttelee muotoa. Se kuinka ne ottaa vastaan ja elää ne,kertoo myös suhteen laadusta.
Mutta jos haluaa kertakäyttö suhteita niin ero vaan sitten
Halusitteko lapsen vai oliko vahinko? Naisesi hormoonit ovat nyt todella sekaisin niin ei varmasti hän ole oma itsensä. Mistä teidän riidat johtuu/alkaa? Oletko huomioinut naistasi raskaus aikana niin kuin aikaisemmin? Minä itse olen raskaana ja se ainakin laittaa kiukuttamaan jos mieheni ei kotitöissä auta minua tai anna minulle huomioo ja läheisyyttä. Kannattaa jutella että mikä teidän välillä hiertää. Kaikki voi muuttua yhtä ihanaksi kun vauva syntyy kuin mitä ennen raskautta ollut niin ei kannata lähteä luovuttamaan! :)
Sinun pitää tajuta, että elämä on muuttunut. Et ole enään hänen elämänsä keskipiste, et enään vaan "seukkaa ja nssi" vaan olet perustamassa perhettä. Sinun pitää alkaa tekemään asioita "perheen" eli teidän kaikkien kolmen eteen. Sen hmmetin mahan kanssa ei kauheita urheilla ja kroppa natisee paukkuu ties mihin suuntaan - miehen tulee muistaa, että se nainen on yhä aivan hmmetin upea ja palautuu tuosta morffaamisesta käytännössä entiselleen. Hän on haluttava ja kaunis... eikö niin?
Vaimosi pitää puolestaan pitää huoli myös sinusta, ettet sinä jää yksin kun hän keskittyy lapseen. Hormonit jne. muuttaa asioita isosti.
KUN olet synnytyksessa mukana ja KUN se lapsi on sinun sylissä, niin siinä vaiheessa kaikki on itsestäänselvää. Maaginen hetki, jonka vain idiootti vaarantaa.
Jos et halua perhettä, niin pakene. Jos haluat perhen, niin nyt olisi hyvä hetki kasvaa aikuiseksi, sillä se lapsi on siinä luottamassa sinuun seuraavat 18 vuotta, kuten puolisosikin.
Samaa mieltä ja naisen on myös syytä tiedostaa, että myös mies muuttuu, mieheen vaikuttaa lapsen tulo, eikä nainen saisi yksin käpertyä siihen raskauden muuttamaan tilanteeseen "marttyroimaan".
Mielessä voi pyöriä molemmilla monenlaisia asioita ja kaikista tärkeintä on antaa aikaa, napata vähän kärsivällisyyttä, ymmärtää toinen toistaan, tutustua itseensä uudessa tilanteessa ja muuttaa ajatusmalleja hiukan.
Keskustelkaa ja hyväksykää toinen toisenne muutoksen keskellä. Ei tämä todellakaan ole ainutkertaista, vaan muutosta ja kasvua riittää läpi suhteen ajan. Ei ihminen ole mikään stabiili patsas, joka vaan on :)
Mikä on lapselle parasta? Tee niin.
Parisuhde loppuu kaikilla, kun lapsi tulee kuvioihin. Siinä on isommat panokset kyseessä.
Jokaisessa suhteessa on riitelyjä ja huonoja aikoja eli siis suhde ei toimi. Huonoista ajoista viisaat ja ne, jotka parisuhdetaitoja halltseva, ottavat opikseen. Hyvin usea kuvittelee, että ero olisi ratkaisu silloin kun "suhde ei toimi". Eihän se ole, se on vain ongelman ohittamista.
Teille on syntymässä lapsi ja sinun tehtävänäsi on ensi sijaisesti olla isä ja tukea puolisoasi eikä lähteä ensimmäisen vastoinkäymisen tultua karkuun.
On aivan turha pohtia asiaa vain omasta lähtökohdasta tai omista intresseistä koska kyseessä on sekä parisuhde, että perheasia. Kun aikuistuu viisastuu, mikäli haluaa. VOit toki valita myös toisin ja olla ikiteini alati vaihtuvine puolisoineen ja eroineen; helppoa mutta kuluttavaa ja ultratyperää.
Te kumpikin olette stressaantuneet tilanteesta. Mutta nyt on liian myöhäistä haaveilla sinkkuudesta, TUON ajatuksen olisi pitänyt pistäytyä korvienne välissä ennenkuin aloititte tekemään lasta!
Miksi ette panostaisi yhteenkuuluvuuden tunteeseen? Velvollisuutenne lastanne kohtaan sanelee käytöstavat jotka eivät saa vahingoittaa vielä syntymätöntä ja - synnyttyään, teistä täysin riippuvaista avutonta ihmistä!
Päättäkää oikein tosissanne että ennenkuin kumpikaan möläyttää mitään ilkeää ja typerää toiselle, sulkekaa suunne. Yhteenpuristettujen huulien läpi ei typeryydet eikä ilkeydet pääse ulos.
Pysähtykää ja laskekaa 10. Ajatelkaa oikein syvällisesti, kumpikin, että teidän ON tultava toimeen keskenänne, jo lapsenkin takia.
Sopikaa keskenänne että kumpikin sanoo ja tekee jotain kaunista JOKA AAMU toiselle. Myöskin päivän mittaan useamman kerran. Vaikka se alussa tuntuisikin vastavirtaan uimiselta, siihen tottuu, usko pois!
Te tarvitsette toisianne, pieni avuton, vielä syntymäton ihminen - teitä kumpaakin.
Joten jättäkää sanomatta ilkeydet ja vaikka kuinka tuntuisi oudolta, keskittäytykää hyväksymään tosiasiat ja ilkeyksien pulpahtaessa mieleen, pakottakaa itsenne sanomaan sen sijaan jotain kaunista, positiivista ja hyvää.
Kuulostatte nuorilta joten opitte sen aivan varmasti. Vanhemmatkin ovat oppineet!
Voi kun mieheni ymmärtäisi tuon mitä sanoit. Että hänen ei aina tarvitsisi möläyttää avieerouhkausta, jos jokin asia tuntuu kurjalta tai on huono päivä tai on nälkä. Ja että hän ymmärtäisi, että myös hänellä oli jotain tekemistä asian kanssa, että lapsi sai alkunsa. Itse olen yrittänyt enemmän ja enemmän hyväksyä miestäni sellaisena kuin hän on. Olen yrittänyt hyväksyä sen seikan, että hänen on vaikea olla pitkään kotona ja hän on aina menosaa. En sano enää siitä, että laittaisi paidat pesuun vaan poimin likaiset pois hänen käyttövaatepinosta. Yritän olla tuohtumatta siitä, että suurin osa kodin hommista on minun niskassani. Toivoisin, että hän vastavuoroisesti hyväksyisi minun puutteeni. Mutta tuota ajatustasi siitä, että voisi tehdä jotain kaunista toiselle joka aamu/päivä. Sitä minunkin pitäisi miettiä vakavasti. En tiedä, olenko oikeastaan tehnyt mitään kaunista miehelleni koskaan. En oikein edes tiedä, mitä se kaunis voisi olla. Hieman pelkään lähestyä häntä. Jos hän lähestyy minua, niin yleensä otan hänet vastaan mutta itseni on hyvin vaikea mennä ja halata tai paijata tms. koska hän on sellainen hieman etäinen ja minua pelottaa koskea häntä, ellei hän ole antanut selkeää vinkkiä siitä, että hän toivoo minun tekevän niin.
Yksinkertainen kaunis kiitos on jo positiivista.
Voit myoskin huomautta kuinka hyvin hänen valitsemansa paita ja farkut ( tai mitä tahaansa hän on valinnut päälleen )näyttävät yhdessä juuri hänen päällään. Tai kun hän keittää aamukahvin, puuron tai tekee yleensäkkään mitään keittiossä, kerro miten hyvältä se tuoksuu ja kylläpä sinä keitit hyvät kahvit/puuron/mitä tahaansa.
Ohittaessasi hänet, porrotä tukkaa, aivan ilman mitään syytä, tai taputa olalle ja sano miten kiva kun tuli kotiin/toi tuulahduksen ulkoilmasta/haluaisiko hän lenkille kanssasi vai jäisitteko kotiin katsomaan TV.tä tai netistä jotain ohjelmaa?
Aivan yksinkertaisista asioista mainitsemalla positiivisdesti ja kiittäen, saa aikaan jo paljon plussaa toisen mielessä. Hän saattaa oppia jopa vastaamaan samalla tavalla.
Sinun ei tarvitse nähdä vaivaa tehdä jotain mega isoa yllätykseksi. Päivittäiset pienet asiat ovat ne joista kodin ilmapiiri koostuu . "Pienet pisarat joen tekevät"
"itseni on hyvin vaikea mennä ja halata tai paijata tms. koska hän on sellainen hieman etäinen ja minua pelottaa koskea häntä, ellei hän ole antanut selkeää vinkkiä siitä, että hän toivoo minun tekevän niin."
Mun mielestäni teidän parisuhteenne ei ole pätkääkään normaalilla tasolla. Jos olisit fiksu, eroaisit.
Hei,
Meille on mieheni kanssa syntymässä lapsi myös keväällä. En ymmärrä mikä miestäni vaivaa. Jatkuvia avioeropuheita ja avioerouhkauksia ja välillä lähtöyrityksiäkin. Sitten hän katuu ja sanoo, että minä olen hänen elämänsä ja rakkautensa, eikä hän voi elää ilman minua, että voin unohtaa kaiken tuon pahan, että hän on masentunut. Tätä on jatkunut, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Minä en halua erota. Mutta olen ymmälläni. Yritän, mutta tuntuu, että mieheni ei näe sitä. Eroamisen syitä hänellä on erilaisia (Olen surullinen tai olen väsynyt. En osaa ostaa hänelle mieluista ruokaa. Käytän rahaa vääriin asioihin. Teen liian pitkää työpäivää. Minulla ei ole hänelle aikaa riittävästi. Elämä on liian stressaavaa.).
En enää osaa laskea niitä kertoja, kun olen sydän kippurassa anellut, että mies ei lähtisi pois. Minä yritän aina unohtaa kaikki nuo sanat ja erouhkaukset, mutta sydämessäni pelkään, että se ero ja sen tuoma sydänsuru joku päivä sitten tulee eteen. En minä halua eroa. Haluan rakentaa elämää mieheni kanssa. Rakastan häntä ja luulen, että hänkin rakastaa minua.
Mutta elämä on joskus kovaa. Miehelläni ei ole töitä eikä siten omaa rahaa. Minulla on rahat tiukalla. Olen väsynyt liiasta työn teosta. Tiedän, että suhteemme voisi paljon paremmin, jos olisi kahdet tulot ja mieheni voisi kokea olevansa mies eikä elätettävä. Mutta en halua eroa. Ei tämä ole ikuista. En tule olemaan ikuisesti raskaana. Mieheni ei tule olemaan ikuisesti ilman työtä. Kunpa hän jaksaisi olla kärsivällisempi. Kunpa hän ymmärtäisi, että elämä ei ole enää sitä, mitä se oli nuorena (hänellä siihen saakka kun hän meni naimisiin minun kanssani). Meillä on perhe. Elämä avioliitossa on paljon vastuullisempaa ja haastavampaa ja raskaampaa kuin nuorena, kun sai olla ja mennä, eikä ollut taloudellisia huolia.
Niin, siis suhteessa on nyt aika kun olette riitaisia ja isoja muutoksia sekä stressiä. Ja ainoa ratkaisu mikä tuli mieleen on ero?
Onnea valitsemallasi tiellä. Tuolla asenteella ei mikään suhde kestä paria vuotta kauempaa. Näin näitä yh-vanhempia kumpuaa ja lapsi kärsii.
Jos oikeasti haluaisit muutosta, niin istutte kumpikin per*e penkkiin ja keskustelette vakavasti miten saisitte riitelyn loppumaan. Avaa korvat ja suusi, ja pyydä kumppania tekemään samoin. Sovitte että keskustelette asiat ilman riitelyä, asiat kaikki pöydälle. Sitten kerrotte mitä kumpikin haluaa ja toivoo. Eiköhän sieltä niitä yhteisiä päämääriä taas löydy.
Raskauden aikana naisen kehossa tapahtuu järkyttävä määrä muutoksia ja ne hormoonitkin oikeasti saa monilla pään sekaisin. Nainen on herkimmillään ja eropuheet saa hänet suunniltaan, varmasti panikoimaan miten jaksaa ja pystyy yksin kantamaan vastuun vauvasta jos nyt vaan häivyt tuosta vaan. Raskausaika on monille rankkaa, ja jos sinussa on miestä niin miksei voisi vielä yrittää? Katsoisitte rauhassa miten tilanne kehittyy synnytyksen jälkeen. Toki silloin on vielä vähemmän aikaa seurustelulle kun pikkuvauva vaatii lähes kaiken ajan vuorokaudesta, mutta sen kasvaessa tilanne helpottuu...
etsi vaikka netistä tai kirjastosta tietoa mitä kaikkea huomaa naisella on raskausaikana kestettävänä fyysisesti ja henkisesti... Muuttaa varmasti naista.
Nainen on hormonien vallassa,pelkää ja sit sä toteutat pahimmat pelot vaikka raskaus kestää vain 9 kk:tta.Miten edes viitsit jaksa sääliä ja hyväksyntää,mieti mikä stressi naisella on ja se vaikuttaa lapseenne.Onnea,olet idiootti "mieheksi"!
Mitähän se lapsi siihen eroon vaikuttaa? Nainen kantaa ja synnyttää lapsen, syntymän jälkeen menette lastenvalvojalle jossa tunnustat isyytesi. Siitä se isyys sitten lähtee. Isyys ei riipu parisuhteessa olosta eikä parisuhteessa oleminen siitä, onko isä. Tiedän monia miehiä, jotka on parisuhteessa vaikka eivät ole isiä, vastaavasti tiedän monia miehiä, joilla on lapsia vaikka eivät ole parisuhteessa.
Yksin täällä Monet joutuu vastuun lapsesta kantamaan kun isä yhtäkkiä ei kestänytkään perhe-elämää, ts. sitä mitä on olla isä 24/7.Rankkaa hommaa,siihen ei namipussi kuussa riitä!
Siitäkö se isyys sitten vain lähtee?
No ei se kyllä ihan tasan vain mitenkään "lähde" .. jos eroaa ja rikkoo perheensä jo ennen lapsen syntymää ja lasta jää hoitamaan äiti!
isyys, siis ihan OIKEA isyys on paljon paljon enemmän kuin tieto siitä että on olemassa minun pippelistäni tuleesta spermasta syntynyt biologinen jälkeläinen! Se on rankkaa, niin rankkaa että et voi edes kuvitella! Harvasellainen piipertäjä etäisä edes näkee lapsensa mahtavimpia tai heikoimpia hetkiä joissa se "isyys" lähtisi kehittymään kun ei ole välttämättä edes vuorokautta lapsen arkea elänyt,tunnustanut isyytensä ja nähnyt lasta silloin tällöin pari tuntia..
Millä tavoin isä joka ei edes tunne lastaan on edes millään muulla tavalla kuin biologisesti oikeastaan isä? Kyllä lapsi ansaitsee ihan OIKEAN isän, joka on läsnä niin hyvissä kuin huonoissakin hetkissä ja jota vastuu painaa sen verran että mies tuntee nahoissaan tehneensä lapsensa kanssa miehen työn!
Sitähän se perhe-elämä on. Omaa aikaa on liian vähän ja päivät ovat samanlaisia...jos siitä syystä, että lasten kannalta on parasta, että päivät seuraavat toisiaan aina samanlaisina. No joskus voi tehdä jotain poikkeavaa. Mutta kuten lapsi katsoo saman elokuvan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes se elokuva jo pursuaa aikuisen korvista ulos, niin samalla tavalla lapsi toivoo, että päivät toistuvat samanlaisina, turvallisina, sellaisina että tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta sanoisinpa, että mielellään sitä luopuu siitä omasta ajasta ja kaikesta jännittävästä perheenä vuoksi, kumppanin ja lasten vuoksi. Mitä sillä "omalla ajalla" lopulta tekee? Riidat voisit jättää ja hemmotella vähäsen raskaana olevaa avovaimoasi. Lapsi syntyy parin kk sisällä ja sinä mietit eroa??? !!! Otapa itseäsi niskasta kiinni ja ole mies...tue avovaimoasi..raskaus on tosi raskasta aikaa, ihan kamalaa ainakin minulle. Ja kun se lapsi syntyy, niin yritäpä lievittää avovaimosi raskasta arkea valvomalla osittain hänen puolestaan, kun pieni vauva tarvitsee ruokaa 3 tunnin välein ja öisin voi heräillä useamminkin syömään ja koliikki-itkuakin voi pukata jos huonosti käy tai korvatulehduksia ja silloin sitä vasta yöllä huudetaankin. Ja naisella rinnat pursuavat maitoa ja ovat kipeät ja tulehtuvat, jos vauva ei syö riittävän usein. Ja naisen on vaikea nukkua hormonimyrkyjen keskellä. Mutta aikuisen osa on jopa luopua omasta unesta ja sietää oman ajan menettämisen ohella väsymystä. Sietää sitä, että lapsen tarpeet menevät aina edelle, vaikka miten uupunut olisitkin.
Voisitteko antaa lapsen adoptioon, kun tuntuu niin vastenmieliseltä saada lapsi ja perhe. Niin että voi voi, kun omaa aikaa on liian vähän vaikka lapsi ei ole edes syntynyt? Ja että kaikki päivät tuntuu olevan samanlaisia? Tervetuloa aikuisuuteen, sellaista se elämä on. Voithan tietysti mennä kaverien kanssa baariin maanantaina, kaverien kanssa baariin tiistaina, kaverien kanssa baariin keskiviikkona, kaverien kanssa baariin torstaina, kaverien kanssa baariin perjantaina, kaverien kanssa baariin lauantaina ja sunnuntaina nukkua. Olet ilmeisesti jotenkin yksinkertainen, hoh hoijaa.
Sinä se vasta yksinkertainen olet, jos elämässä on vain kaksi mallia:
Ryyppää tai tee lapsia
Ilmisesti sulla on maksa ollut ennen lapsia pahasti koetuksella, kun olet ryypännyt aamusta iltaan, viikot läpeensä.
Tässä minun sanani asialle:
Ennen raskauttani, avopuolisoni sanoi monesti minulle, että haluaisi oman lapsen. Itse olin vähän vastahakoinen niin suurta askelta ottamaan ikänikin puolesta. Yritin myös usein sanoa puolisolleni, että siitä alkaa suuri vastuu ja sitten ei enää mennäkään niin kuin lystää.
Jonkin aikaa kului ja raskaustesti näyttikin positiivista niin odotus alkoi. Aluksi en tajunnut koko asiaa tai sisäistänyt sitä kunnolla mutta oireiden ilmaantuessa ja vatsan kasvaessa lopulta sisäistin sen - meille on tulossa pieni ihme. Enää en ollut vastahakoinen vauvan tuloon ja oikeastaan toivoinkin tätä pientä kun on tulon päällä. Nyt olen usein tuntenut potkuja ja liikkeitä ja odotan niitä joka päivä. Puolisonikin on ollut innoissaan tuntiessaan pienokaisen liikkeet. Ainoa murheeni on masentuneisuus tai miksikä sitä voi kutsua.
Meillä on ollut ilkeitä riitoja ja en tiedä olenko liian omahyväinen tai ilkeä, kun en saa useinkaan päähäni, että minä olisin aloittanut. Välillä kyllä myönnän että olen pahoillani kun aloitin jonkun kiukuttelemisen tai vastaavan.
Tuntuu siltä, että riita alkaa aina raha asioista, välillä muustakin.
TEKSTI JATKUU....
...TEKSTI JATKUU:
Meillä on yhteisiä menoja, laskuja. Olen aina toivonut ja yrittänyt että maksaisimme suurin piirtein puoliksi laskumme - niin puoliksi kuin ne vain voi laittaa. Miehelläni on omissa nimissään auto, jonka verot ja vakuutukset silti maksamme yhdessä, vaikkakin hän autoa oikeastaan käyttää. Se ei minua oikeastaan haittaa. Mutta kun laskujen maksaminen tulee puolisoni eteen, hän nostaa järkyttävän metelin ja alkaa kiukuttelemaan, kun käteen ei jää kuin vähän, vaikka minulle jäikin vielä vähemmän ja olin kokonais-summalta maksanut enemmän laskuja kuin hän.
En kestä sitä kun pitää alkaa huutamaan ja kiukuttelemaan, vaikka itselläni jäi vielä huonommin rahaa, enkä nostanut meteliä ja minä suurimmilta osin olen tässä kuussa kustantanut ruuat.
Jos käymme puolisoni rahoilla ruokakaupassa, hän haluaa vain nopeasti ottaa tärkeät päivän syömiset ja lähteä äkkiä pois. Ja kun minä sanoin että haluaisin ottaa jogurttia, niin sain kylmän vastauksen "hmh, otetaan nyt sitten kun kerran sitä on pakko saada".
En kestä tällaista, kun ei voi uhrata omistaan yhteiseksi hyväksi paljoakaan, vaikka itse olen niin paljon kustantanut yhteiseksi hyväksi. TÄLLAISELTA MINUSTA AINAKIN TUNTUU. Rakastan puolisoani, mutta toivoisin hänen näkevän ahdinkoni ja ymmärtävän. Olen tässä joulun alussa ollut tohinaa täynnä ja haluaisin järjestää ihanan tunnelmallisen joulun kotonamme ja hyvän ruuan parissa, mutta pelkään kaiken romahtavan, koska minulle ei jää juuri lainkaan rahaa kun joudun kustantamaan melkein kaikki ruokamme itse siitä vähästä mitä minulle jää. Puolisoni ei välitä joulusta vaikka menisi ohi hyvinkin pikaisesti, mutta olen sanonut hänelle kuinka tärkeää se minulle olisi. Tästä kauppa-asiasta puolisoni kyllä pahoitteli hieman.
Olen ollut suurimman osan raskauttani työttömänä kotona ja puuhaillut kotityöt päivittäin kuntoon puolisoni ollessa töissä ja kun hän on tullut kotiin, niin lämmin ruoka on odottanut valmiina pöytään istumista.
Minua ei haittaa juurikaan se, että kotityöt joudun suurimmilta osin tekemään yksin, koska olen työtön ja puolisoni töissä, niin se on suunnilleen tasa-arvoinen työnjako mielestäni. Toivoisin vain että omat jäljet siivottaisiin, esimerkiksi jos illalla syö jotain olohuoneessa TV:n äärellä, niin mahdolliset astiat ja roskan vietäisiin myös sinä iltana keittiöön asianomaiseen osoitteeseensa, eikä jätettäisi aamuun minun siivottavakseni ja sanotaan vain että unohtui. Välillä näin käy, ei aina.
Olen antanut puolisoni mennä aina kun on halunnut lähteä jonnekin, useimmiten viikonloppuisin. Ja ymmärrän että hän ei tykkää majailla kotona koko aikaa. Minä itse en muuta voi, sillä pari ystävääni, jotka minulla on, asuvat liian kaukana täältä joten heitä ei koko aikaa nää. Sanon usein puolisolleni, että "on se ihan ok että menet", sillä en halua pitää miestäni häkissä sen vuoksi että minun kaverini sattuvat olemaan etäällä ja jos pakottaisin hänet jäämään kotiin niin mitä me muka tekisimme? Katsoisimme telkkaria silmät ristissä ja olisin pilannut puolisoni menon TV:n takia? Sieltä ei yleensä tule mitään mielenkiintoista katsottavaa meille muutenkaan. Tyydyn siis jäämään vain kotiin. Mutta sitä itken usein hysteerisesti yksin puolisoni poissa ollessa. Sitä yksinäisyyttä. Ristiriitaista.
Tuntuu että minulle tulee paha olo ja mieli aivan kaikesta pienestä, kuten siitä että kun puolisoni tulee kotiin, niin kengät jäävät keskelle eteisen lattiaa, enkä halua siitä valittaa, sillä en halua nalkuttaa joka asiasta. Joskus olen kyllä asiasta maininnut. Puolisoni ei ole yhtä tarkka kuin minä näissä asioissa enkä halua pahoittaa hänen mieltään jatkuvalla nalkutuksella, se vasta parisuhdetta syökin.
....TEKSTI JATKUU:
Tuntuu että murenen aina, kun meille tulee riitaa, niin puolisoni vetää erokortin esille. Hän haluaa erota. Minä olen monesti sanonut että minä en halua, vaan haluan selvittää kaiken, mutta jos todellakin sitä haluat, niin minä en voi estää, niin sitten on tapahduttava. Sanonpahan vain että itse en sitä toivo. Riidan jälkeen hän kyllä sanoo, ettei haluaisi erota minusta.
Rakastan puolisoani virheineen ja huonoine puolineen, sillä kukaan ei ole täydellinen. En minä, eikä kukaan muukaan. Kaikissa on omat huonot ja hyvät puolensa. Haluaisin kaiken vain toimivan.
Puolisoni ehdotti väliaikaista avoimen suhteen tapaista ratkaisua, että hän ja minä saisimme mennä minne menemme ja milloin menemme lupaa kysymättä ja muita ehtoja en nyt muista. Mutta sitähän se on ollutkin. Puolisoni on saanut aina mennä vaikka tavallaan on kysynyt minulta ensin menostaan. Ei ole kertaakaan kun olisin kieltänyt. Soveimme että emme silti mainosta kenellekään tästä hieman hankalasta tilanteesta vaan annamme muiden ymmärtää että kaikki on kuin ennen.
Sosiaalinen media kun on nykyisin niin tärkeä kapistus, niin yhtenä päivänä huomasin, että puolisoni oli piilottanut parisuhdestatuksensa facebookissa kokonaan. Minulla se tosin näkyy edelleen omalla sivulla, että olemme kihloissa, mutta sen jälkeen huomasin ettei puolisollani ole sormustakaan sormessaan enää. Kysyin että miksi se status on täytynyt piilottaa ja sormuskin ottaa kokonaan pois, kun soveimme, että emme kuitenkaan ole eronneet mutta hän saisi vapautta oman tahtonsa mukaan. Puolisoni vakuutteli vain että hän nyt vain piilotti sen ja on kuulemma vapaampi olla kun ei ole sormusta, mutta sormus on kyllä hyvässä tallessa.
Muserruin tästä asiasta ja hipsutin jonkin ajan kuluttua kuin normaalisti makuuhuoneeseen sängyn reunalle kyynelehtimään hiljaa ja sanoin puolisolleni että täytyisi sänky pedata, siksi menin makkariin. Hetken kuluttua hän kuitenkin tuli makuuhuoneeseen ja kysyi että miksi oikein itken. Juteltiin siinä hetken ja puolisoni sanoi että kyllä hän sen sormuksen voi laittaa takaisin jos se on noin kamalaa, mutta sanoin että ei tarvitse. En pelkää puolisoni pettävän minua, mutta pelkään, että hän pikkuhiljaa hiipuu ja katoaa pois elämästäni ja perheestämme.
Pelkään, että pieni perheen alkumme hajoaa osiin vaikka millä tavalla olen yrittänyt pitää sitä kasassa. Samalla yksinäisyys kaivaa minuun kuoppaa. Tämä uusi menettely tuntuu minusta jotenkin etäiseltä, kuin olisimme kämppiksiä puolisoni kanssa vaikka sisimmässäni haluaisin halata puolisoani ja antaa pusun poskelle hänen töihin lähtiessään, mutta en uskalla sitä tehdä enää, sillä pelkään hänen tuntevan olonsa kuitenkin parisuhteen vangiksi tai jotain.
En halua, että pienokainen joutuisi tuntemaan tämän kaiken, minkä itse tunnen vaikka sitä on mahdotonta estää. Haluaisin piristyä ja saada kunnon otteen, ettei perheemme hajoa. Olen jopa useasti pohtinut, että haluan jutella jollekin ammattilaiselle, en vain tiedä että kenelle ja miten. Neuvolan täti ei oikein sovi minun juttukaverikseni.
Haluaisin meille ehjän, onnellisen perheen. Mutta miten?
Anteeksi tämä vuodatus, haluaisin vain saada anonyymisti mielipiteitä ja ehdotuksia kun tuntuu, että pääni lyö tyhjää.
Kyllä neuvolan tädille voi ja pitää kertoa omaan oloon ja odotukseen oleellisesti vaikuttavia asioita. Mutta heti tänään soita ja pyydä aika neuvola PSYLOKOGILTA.
Odottava äiti ei saisi olla hissukka, joka hymyä naamalle vääntäen taipuu tulevan isän oudoimpiinkin oikkuihin. Opettele pitämään puoliasi, myös miehen suhteen.
Nyt on vaarana, että saat suunnilleen sukupuolitautitartunnan odotusaikana. Älä suostu ympäriinsäseikkailuihin vaan ehdota että mieskin käy neuvolapsykologin luona kanssasi. Mies on sekaisin ihan itse, ensin haluaa lapsen ja sitten haluaa päästä pettämään avovaimoaan luvan kanssa. Oletko hyvissä väleissä miehen vanhempien kanssa, voisitko jutella heille?
Parempi on olla yksin lapsen kanssa kuin miehen kanssa, joka ei tiedä haluaako vai eikö halua olla isä ja perheessä. Isän pitäisi olla äidin tukena. Vauvan syntymä on naiselle iso juttu fyysisesti, psyykkisesti ja kokonaisvaltaisesti. Kaikki muuttuu naisen elämässä.
Aloittaja,
Kun olet jo päättänyt, että haluat erota, on parempi on naiselle ja lapselle, että eroatte nyt ennen lapsen syntymää. Naiselle on todella raskasta vetää perässään vastahakoista isää. Parempi on olla reilusti yksinhuoltaja.
Eri asia on, jos aloittaja haluat sitoutua parisuhteeseen. Aloitusviestistä ei tullut sellaista vaikutelmaa, että haluaisit jatkaa. Nainen ei voi tehdä sinulle parisuhdetta ja onnellista perhe-elämää. Kyllä siihen tarvitaan molempien täysi panos.
Kannattaako riidellä siitä, että kumpi on enemmän oikeassa? Eikö voi antaa joskus periksi ilman, että on pakko saada viimeinen sana? Aikuistumista on sekin, että ei ole pakko olla koko ajan toisen yläpuolella, vaan voi antaa toiselle sen viimeisen sanan, vaikka hän olisikin väärässä. Parisuhdetaitoja pitää harjoitella ja huutamisessa ja riitelyssä myös omalla itsellä on oma panos, sillä harvoin syypää riitoihin on aina vain se toinen.
Kannattaisi tiedostaa se, että missä tilanteissa niitä riitoja tulee. Onko riitoja ollut jo ennen raskautta? Voitko myöntää, että naisen valituksen aiheissa on jotakin perää eli nalkuttaako hän sinulle aiheellisestikin esim. siivoamisesta? Itse asiassa yllättävän monet riidat ratkeavat aika yksinkertaisillakin asioilla esim. menemällä ajoissa nukkumaan, niin ei pinna pala niin herkästi ja jaksaa niitä kotitöitäkin tehdä. Sen sijaan, että syytellään toista esim. tekemättömistä kotitöistä, niin olisi järkevämpää käyttää riitelyyn käytetty aika siihen, että mietitään yhdessä, että miten ongelma ratkaistaan esim. voisiko sopia yhteisen siivouspäivän.
Parisuhteessa pitäisi ajatella parisuhteen ja perheen parasta eikä sitä, että miten itse pystyy hyötymään suhteesta mahdollisimman paljon.
Et taida kaikessa yksinkertaisuudessasi ymmärtää tilanteen vakavuutta,että teille on lapsi tulossa,joka pitäisi hoitaa ja kasvattaakin.Oletko koskaan nähnyt edes vastastntynyttä?Kuvitteletko vastasyntyneen hoitamisen olevan fyysisesti ja henkisesti sama kuin Jos hoitaisi koiranpentua?Minusta sinulla on niin heikohko tuo aivokapasiteetti että lapsesi tuskin tulee pärjäämään niillä geeneillä hengissä edes aikuiseksi!Sydämestäni toivon että sinus jostain syystä silmissään vielä sietävä puolisosi olisi suuremmilla älynlahjoilla siunattu.Oletteko edes ottaneet vielä yhteyttä neuvolaan tai kertoneet vanhemmillenne,ehkä heistä olisi vähän peräänkatsomaan kun ilmeisesti et oikein käsitä tilanteenne (lapsi syntymässä)vakavuutta??!!Yksi vaihtoehto on adoptio jos puolisosikin on vielä yhtä "jälkeenjäänyt".Siunausta lapselle,hakekaa apua ja ottakaa yhteys neuvolaan,perehtykää internetissä ja kirjastossa raskaus ja vauva-aiheiseen kirjallisuuteen.
Huoh.. Minulla 3 v lapsi vuoroviikoilla ja hienosti kasvaa vaik vanhemmat eronnut . Toi lapsen takia yhdessä on vanhanaikasta. Hoidan omat velvollisuudet isänä ja nautin elämästä.
Joten sinä joka haukut ihmisiä jälkeenjääneiksi koska eivät koe olevan onnellisia suhteessa . Taidat olla ikäloppu, jaku vanha koira ei opi uusia temppuja.
oletan että olette yrittäneet korjata suhdetta tai lapsen äiti on sinut jättänyt ekä sinä raskaana olevaan kiukuttelevaa naista vain koska se tuntuu vähän "ankealle" tai "kaikki päivät ovat samanlaisia" kuten ne lastenkin kanssa vähän tuppaa sitä olemaan, lapsi kun tarvitsee nimenomaan rutiinin mitä ei itsekäs ihminen ehkä äkkiseltään tule ajatelleeksi....
Halusin eron ja olin masentunut exäni kanssa. Eromme ei vaikuttanut lapseemme millään lailla ja kannan siitä kyllä vastuuni . Mulla joka päivä on hieno päivä lapseni kanssa ja tyttöki varmaan nauttii kun isä hymyilee. Nyt toisessa suhteessa ja toinen lapsi syntyi. Olen maailman onnellisin mies ja elän hienon naisen kanssa. Joten nopeena yhteen vetona oli aivan oikea ratkaisu erota ja jos en olisi sitä tehnyt olisin hyvin todennäkösesti masentunut vieläkin. Lapsi kärsii kun vanhemmat kärsii, lapsi asitii yllättävän paljon asioita.
Sinun aloittaja täytyisi kehittyä aikuiseksi mieheksi!
"periaatteessa olen kumppanini kanssa nyt ainoastaan lapsen ja hänen itsensä takia, ettei hänelle tulisi paha mieli. onko tämä oikein? Omaa aikaa on myös liian vähän.
Kaikki päivät tuntuu olevan saman laisia."
- Aikuisena joutuu kestämään sitäkin, että päivät ovat joskus samanlaisia. Aina ei ole kivaa. Sitä se elämä on. Silti elämä on arvokasta ja antoisaa. Asenne ratkaisee.
Kun lapsenne syntyy, niin sitten vasta omaa aikaa onkin vähän ainakin äidillä. Säälin naistasi. Hän tarvitsisi kumppanin tuen, mutta ap säälit vain itseäsi.
Toivottavasti naisesi saa tukea muilta ihmisiltä, ja hänellä on läheisiä jotka rakastavat häntä ja hänen syntyvää lastaan.
entä jos tekisit perheellesi palveluksen ja abortoisit itsesi mahdollisimman kauas heistä
Et sinä omaa aikaa tarvitse sitä aikaa on aivan riittävästi jokaisella. Nosta perse ylös sohvalta ja nauti pienistä arkisista asioista ja niiden jännän vivahteista, äläkä pakene todellisuutta pitämään hauskaa hauskaa. Elämä on tässä ja nyt eikä tuolla jossain.
Jos rakkaus on loppu niin se on,ei siinä lapsi tai uusi omakotitalo auta.
Nimim: samassa tilanteessa noin 3v sitten.
rakkaus on nimenomaan tekoja toisen ja lapsen ja perheen eteen.
vai tarkoitatko että se on yhdenillanpanoja baarista
Maailman rankin yritys on parisuhde. Se vaatii välillä kovaakin työtä, että asiat saadaan sujumaan. Parisuhteen onni ei ole vain yhden ihmisen varassa. Lasten tulon myötä tulee arki. Ne ruusunpunaiset lasit tipahtavat paikoiltaan. Kaikki ei kestä tuota elämää. Mutta muista, että kaikkein paras syy yhdessäolemiseen on juuri se lapsi. Lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat lähelleen. Tehkää siis töitä sen eteen, että saatte suhteenne toimimaan.
Hei j.m.a. , oletteko päässeet yhteisymmärrykseen yhteistaloudesta ja toistenne kunnioittamisesta?
Normaali arki on yhteen hiileen puhaltamista, ei kipinän sammuttamista! Usko kokeneempia, sinä ja lapsesi äiti pystytte elämään rauhaa rakastavasti yhdessä! Ainoa mitä se vaatii kummaltakin on itsehillintää, kunnioittamista ja velvollisuutta omaa jo rakentamaanne perhettä kohtaan.
Ruoho EI EI ole vihreämpää aidan toisella puolella. Keskittäytykvv tuohon kauniiseen jota olette jo aikaansaaneet - ikiomaan lapseenne ja yhdiperheeseenne.
varmaankin myöhäistä neuvoa mutta puhukaa neuvolassa asiasta ja käykää perheneuvolassa
lapsi on melkoisen vakava juttu
kuka lapsen hoitaa. minusta se olisi teidän tehtävänne.