Tämä meni vahingossa avoero palstalle, mutta nyt varmaan oikealla palstalla.
Meille tuli avioero ja miehni käänsi lapset minua vastaan. Isä joka ei ole koskaan ollut paikalla kun lapset ovat tarvinneet, Ennen lapset soittivat minulle vaikka niiden auto meni rikki, vaikka tiesivät etten minä osaa tehdä sille asialle mitään. Kun tarvittiin lääkäriä, tai opettajien kanssa keskustelua, poliisien kanssa neuvottelua, vanhempain illassa oloa tai mitä tahansa niin minä olin paikalla ja lapsen kanssa, ex-mieheni oli joko töissä tai ei muuten osallistunut mihinkään. Kun lapset olivat murrosiäsää ja elämä ei niiden kanssa ollut kaikkein helpompaa niin Isä heitti tai olisi heittänyt heidät kotoa, minä joko hain lapset takaisin tai sitten ilmoitin Isälle että jos täältä joku lähtee niin se olet sinä.
Nyt kun meille tuli ero, ex-mies lopetti puhumisen ja oli puhumatta noin 4 kk, lisäksi tietysti juominen lisääntyi kokoa ajan ja hän oli jo piinannut minua pari vuotta, kunnes minun mitta tuli täyteen ja sanoin hakevani eroa. Hän ei myöskään suostunut kertomaan asiasta aikuisille lapsille vaan minä kerroin. Ja nyt jo lähes vuoden ajan lapset ovat paaponeet Isäänsä, hänelle tehdään kaikki helpoksi, minusta lapset eivät ole millään tavalla kiinnostuneita. Olen yrittänyt jos jonkinlaista konstia, en kerro heille mitään, en soita, soitan, käyn kahvilla yms. tuntuu ettei mikään tehoa, Isä on paras ja äiti on tehnyt tehtävänsä ja saa menne.
olen tässä odotellut koska ex-mieheni lopettaa leikkimisen lasten kanssa, kun ei ole ikinä ottanut vastuuta mistään muusta kuin työstään. Eron yhteydessä meillä oli molemmilla koira, mutta hän muutti vuokra-asuntoon johon ei saa ottaa lemmikkieläimiä, tosin oli luopunut jo omasta koirastaan ennen asunnon vuokrausta. Avioliiton aikana ei koskaa tiennyt onko meillä rahaa maksaa laskut, lainat ja ostaa ruokaa. Ei varmaan edes tiennyt millä luokalla tai minkä ikäisiä meidän lapset on.
Nyt huomaan olevani katkera ex-miehelleni, mutta ennen kaikkea lapsilleni, enkä halua pilata elämääni katkeruudella.
Odottelen edelleen että lapseni huomaavat olemassa oloni.
Onko kellään vastaavaa kokemusta ja hyviä ohjeita jolla jatkan eteenpäin?
Meille tuli avioero ja miehni käänsi lapset minua vastaan. Isä joka ei ole koskaan ollut paikalla kun lapset ovat tarvinneet, Ennen lapset soittivat minulle vaikka niiden auto meni rikki, vaikka tiesivät etten minä osaa tehdä sille asialle mitään. Kun tarvittiin lääkäriä, tai opettajien kanssa keskustelua, poliisien kanssa neuvottelua, vanhempain illassa oloa tai mitä tahansa niin minä olin paikalla ja lapsen kanssa, ex-mieheni oli joko töissä tai ei muuten osallistunut mihinkään. Kun lapset olivat murrosiäsää ja elämä ei niiden kanssa ollut kaikkein helpompaa niin Isä heitti tai olisi heittänyt heidät kotoa, minä joko hain lapset takaisin tai sitten ilmoitin Isälle että jos täältä joku lähtee niin se olet sinä.
Nyt kun meille tuli ero, ex-mies lopetti puhumisen ja oli puhumatta noin 4 kk, lisäksi tietysti juominen lisääntyi kokoa ajan ja hän oli jo piinannut minua pari vuotta, kunnes minun mitta tuli täyteen ja sanoin hakevani eroa. Hän ei myöskään suostunut kertomaan asiasta aikuisille lapsille vaan minä kerroin. Ja nyt jo lähes vuoden ajan lapset ovat paaponeet Isäänsä, hänelle tehdään kaikki helpoksi, minusta lapset eivät ole millään tavalla kiinnostuneita. Olen yrittänyt jos jonkinlaista konstia, en kerro heille mitään, en soita, soitan, käyn kahvilla yms. tuntuu ettei mikään tehoa, Isä on paras ja äiti on tehnyt tehtävänsä ja saa menne.
olen tässä odotellut koska ex-mieheni lopettaa leikkimisen lasten kanssa, kun ei ole ikinä ottanut vastuuta mistään muusta kuin työstään. Eron yhteydessä meillä oli molemmilla koira, mutta hän muutti vuokra-asuntoon johon ei saa ottaa lemmikkieläimiä, tosin oli luopunut jo omasta koirastaan ennen asunnon vuokrausta. Avioliiton aikana ei koskaa tiennyt onko meillä rahaa maksaa laskut, lainat ja ostaa ruokaa. Ei varmaan edes tiennyt millä luokalla tai minkä ikäisiä meidän lapset on.
Nyt huomaan olevani katkera ex-miehelleni, mutta ennen kaikkea lapsilleni, enkä halua pilata elämääni katkeruudella.
Odottelen edelleen että lapseni huomaavat olemassa oloni.
Onko kellään vastaavaa kokemusta ja hyviä ohjeita jolla jatkan eteenpäin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voisi olla peiliinkatsomisen paikka. Katkeruus pois ja avoimin mielin lasten kanssa, kyllä ihmiset yleensä viihtyvät sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät kerjää huomiota tai yritä kääntää "omalle puolelleen". Anna lasten tavata isäänsä, olla hänen kanssaan niinkuin ovat ja anna heidän ajatella isästään niinkuin ajattelevat, eihän se sinulta ole poissa. Karista marttyyrin viitta harteiltasi ja tarjoa aikuisille lapsille aikuista seuraa, niin pian huomaat lasten viihtyvän kanssasi. Toisen mustamaalaminen, marttyyrius, huomion hakeminen, jne taas etäännyttää.
Aivan sama! Etsi itsellesi mieleistä seuraa. Oli se sitten ystävättäriä nuoruuden ajoilta, harrastuskavereita tai miespuolisia ymmärtäjiä. Kunhan elät elämääsi eteenpäin, taakse katsomatta. Miksi aikuisten lasten pitäisi kaveerata äitinsä kanssa, josta he juuri työllä ja vaivalla ovat itsenäistyneet?
Nauti nyt kun kerran voit, siis elämästä ilman huolen häivää, vapaana kuin lintu.
Muistut taas mieleen kun vauvoja pukkaa lastesi perheisiin. Sitä ennen toivon mukaan oma elämäsi on kaikinpuolin tyydyttäväksi muodostunutta.
Unohda varsinkin ex nyt kokonaan ja anna lastesikin olla aivan rauhassa. Keskity itseesi, omaan hyvinvointiisi, terveyteesi, kauneuteesi ja kaiken maailman asioihin, joista olet joutunut perheellisenä luopumaan. Elä.
Sillä tavalla sinusta tulee vahva ja tasapainoinen ja sillä aikaa lapsesi kasvavat ja oppivat huomaamaan ja tietämään, mikä on mitäkin elämässä ja maailmassa. He oppivat antamaan asioille oikeita nimiä ja huomaavat kyllä aikanaan, miten perhe-elämä meni ja sujui, kuka teki ja välitti ja kuka taas ihan jotain muuta.
Näihin haavoihin ei ole mitään muuta lääkettä kuin aika ja se kannattaa käyttää omaksi hyväkseen. Ja sehän on selvää, että katkeruus ja pahansuopainen muistelu ei ole hyväksi eikä auta kuin vieläkin syvemmälle omaan suohon.