Ajatella että on sellaisia lapsia, jotka osaavat aikuisen vakavasti keskustella asioista, ja sellaisia vanhempia, jotka tiuskivat kuin uhmaikäiset vielä eläkeiässä.
Mielestäni nuo jälkimmäiset ovat ns. "lapsiäitejä" ja "lapsi-isiä", ei iän, vaan henkisen iän ja oman käytöksensä perusteella.
Sellainen sitten vaan on jännä tilanne kun tällaisesta henkilöstä tulee isovanhempi!!! Enpä olis tällaistakaan soppaa osannut odottaa, mutta niin se vaan on että jotkut ei koskaan kasva aikuisiksi ja ymmärrä että heidän omat lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi.
Ja niin lapsellisia etteivät ymmärrä että jo nuorina vanhempina ollessaan ovat torpedoineet oman lapsensa puolipiloille. Siitä on pitkä tie nostaa itsensä ylös maasta ja kun sitten saa omat lapsensa ja havaitsee että sama kuvio alkaa toistua vanhemman toimesta uudestaan niin itselle kuin omille lapsille, ja sitten ottaa etäisyyttä, niin saahan siitä vielä sitten loukkaantumisetkin päälleen kun on pilannut oman vanhempansa elämän ja mahdollisuuden isovanhemmuuteen.
Jotenkin sellainen tunne välittynyt että vanha virsi tuo minun kamaluuteni ja hänen elämänsä pilaamisjuttu, olen nähtävästi pilannut vanhempani elämän jo kauan ennen tätä. Tiedä sitten mitä väärää olen tehnyt, mutta vääränlainen olen aina ollut kun sitä pitää alituiseen minulle kostaa ja paheksuvasti syyllistäen toitottaa. :D
Mielestäni nuo jälkimmäiset ovat ns. "lapsiäitejä" ja "lapsi-isiä", ei iän, vaan henkisen iän ja oman käytöksensä perusteella.
Sellainen sitten vaan on jännä tilanne kun tällaisesta henkilöstä tulee isovanhempi!!! Enpä olis tällaistakaan soppaa osannut odottaa, mutta niin se vaan on että jotkut ei koskaan kasva aikuisiksi ja ymmärrä että heidän omat lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi.
Ja niin lapsellisia etteivät ymmärrä että jo nuorina vanhempina ollessaan ovat torpedoineet oman lapsensa puolipiloille. Siitä on pitkä tie nostaa itsensä ylös maasta ja kun sitten saa omat lapsensa ja havaitsee että sama kuvio alkaa toistua vanhemman toimesta uudestaan niin itselle kuin omille lapsille, ja sitten ottaa etäisyyttä, niin saahan siitä vielä sitten loukkaantumisetkin päälleen kun on pilannut oman vanhempansa elämän ja mahdollisuuden isovanhemmuuteen.
Jotenkin sellainen tunne välittynyt että vanha virsi tuo minun kamaluuteni ja hänen elämänsä pilaamisjuttu, olen nähtävästi pilannut vanhempani elämän jo kauan ennen tätä. Tiedä sitten mitä väärää olen tehnyt, mutta vääränlainen olen aina ollut kun sitä pitää alituiseen minulle kostaa ja paheksuvasti syyllistäen toitottaa. :D
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin, ei tosiaan tule mieleen aikaa jolloin näin ei olisi ollut. Se että äiti olisi ollut minuun kovasti tyytyväinen omana itsenäni (muulloinkin kuin silloin kun istuin hiljaa paikoillani ja hymyilin ystävällismielisesti, tai leikin itsekseni ulkona tai sisätiloissa jossain mahdollisimman kaukana ja häiritsemättä) ei muistu mieleen.
Kotoa täysi-ikäisenä pois muuttaessa äitini uhkasi että katkaisee välit ja ennusti että tulen häntä koipien välissä kotiin koska en kuitenkaan pärjää.
Yliopistoon pyrkiessäni varoitti että sinne on niin vaikea päästä että en saa pettyä jos en nyt sitten pääsekään. En päässyt sillä kertaa, mutta vuosia, vuosia myöhemmin uskaltauduin pyrkimään yliopistolle uudestaan, en kertonut mitään äidilleni, pääsin sisään ja olin onneni kukkuloilla, äitini ei onnitellut siitä mitenkään.
Nykyisen aviomiehen tavattuani ja onnea hehkuessani äitini varoitteli kovasti ettei suhde tule kuitenkaan kestämään.
Mieheni kanssa yhteiseen kotiin muuttaessamme äitini paheksui asiaa ja epäili että se on väärä päätös.
Ammattikorkeakoulusta valmistuessani ja tutkinnon saatuani äitini totesi että hyvä että sentään sait sen tehtyä (ei puhettakaan onnitteluista, lahjaa tai korttia nyt en odottanutkaan).
Kihloista kuullessaan äitini oli häkeltyneen yllättynyt ja kysyi myöhemmin (ilmeisesti toinnuttuaan) että miksi juuri nyt menitte kihloihin.
Kun lapsi siunaantui, paheksui että paapomme hänet piloille (kun en ollut tyranni). Sisaruksen kohdalla alkoi varoitella lapsiluvusta ja uhkasi katkaista välit.
Ensimmäisen oman kodin ostaessamme suuttui koska emme olleet kysyneet lupaa häneltä (???) kun muutimme kaupunginosasta toiseen.
Työpaikalla ylennyksen saaminen sai hänet empivän vastentahtoisesti hymisemään (ehkä hän onnitteli?) ja seuraavaan hengenvetoon hän puolittain epäili etten selviä uusista työtehtävistäni.
Kavereistani edelleen vain yksi täysin "kelpaa" hänelle, muut on haukuttu läpi vaikken ole kysynyt mielipidettä.
Ulkonäköäni ei kyllä tule kehuneeksi, kerran sanoi että uskomatonta että näytät tuollaisissa vaatteissa sentään noinkin hyvältä. Joo kiitos vaan kovasti äiti.
Kellään samanlaista?
Niin, eikö oo ihan kumma juttu, että niin "täydellisistä" vanhemmista on syntynyt "vääränlainen" lapsi heidän mielestään Vaikka on omatekoinen. Ja asia annetaan vielä ymmärtää niin, että ko lapsi on vielä jotenkin syyllinen, tähän tapahtuneeseen.
Aika taitavia ovat.
Tutultahan tuo kuullostaa, mutta kannattaa muistaa vanhempiemme lähtökohdat, sivistystaso ja omilta vanhemmiltaan saamansa esimerkki.
Mä en tiedä, onko tässä kysymys pelkistä lähtökohdista? Pikemminkin luonteen vääristymästä. Koska tunsin myös isovanhempani. Heidän sivistystason ja sosiaalisentaustan. Heiltä myös sain lapsena sen huolenpidon, johon omat vanhempani eivät kyenneet koskaan.
Koska omien narsistivanhempien käytös oli ja on edelleen sitä luokkaa. Että ei koskaan tulisi mieleen, siirtää vastaavia kokemuksia omille lapsilleni.
Eivät lapseni ole täydellisiä, mutta olen opetellut hyväksymään heidät juuri sellaisina kun he ovat. Kunnioitan heidän päätöksiään ja valintoja.Ja neuvon vasta sitten, kun kysyvät neuvoa.
Tämän kautta olen saanut lapsiltani pyyteettömön rakkauden ja arvostuksen äitinä. Ja huvittavinta tässä on se, että oma narsistivanhempani edelleen tuomitsee minut täysin epäonnistuneeksi ja mielisairaaksi äidiksi, joka ei osaa tehdä mitään.
Eli, vaikka kuinka yrittäisin, en koskaan saavuta omien vanhempien kunnioitusta ja arvostusta ihmisenä.