Aina välillä mummojen suusta kuulee ja näilläkin foorumeilla näkee valitettavan siitä, miten nykyään sinkkunaiset/miehet hakevat täydellistä prinssiä/prinsessaa. Kiljutaan ihmeissään miksei kukaan kelpaa. Olen huomannut nyt reilun vuoden 10-vuotisen suhteen jälkeen sinkkuna oltuani puolisonvalintakriteerieni tiukentuvan joka hemmetin päivä kaikenlaisen elämänkokemuksen karttuessa. Tässä välissä tuntuukin, että on pakko sanoa muutama sananen puolustaakseni "mikään ei riitä" -asennettani. (Ja kyllähän minulle siis tarpeeksi hyvä mies todellakin riittäisi, mutta kun niitä tarpeeksi hyviä tuntuu olevan vain yksi tuhannesta, niin tässä testaillessa menee vielä aikaa...)
Ensinnäkin siis, eikö se ole oma asiani, että otan riskin yksin jäämisestä nirsoillessani miesten suhteen? Oma kun on elämäni! Eikö se myös ole oma asiani, jos olen mieluummin yksin (=varmasti hyvässä seurassa) kuin huonossa suhteessa epäsopivan miehen kanssa? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos haluan odottaa niin kauan, että löydän sellaisen ihmisen, jota oikeasti voin arvostaa ja kunnioittaa? Mitä sekään kenellekään kuuluu, jos vaadin (toivoakseni) lopun elinikäni kanssani viettävältä ihmiseltä tiettyjä ominaisuuksia, jotta tuo loppu elinikä sujuisi mahdollisimman mukavasti? Mikähän mahtaa kukaan muu olla näistä asioista puolestani päättämään? Häh? Liian paljon tässäkin maassa on suhteita, joissa on tyydytty menettelee-joten-kuten-tyyppiin ("kunhan ei tarvitse yksin olla") ja sitten valitetaan kun toinen ei välitä ja pettää ja hakkaa ja juopottelee ja mitä vielä... Yäk.
Ärsyttää ihan sikana, kun mummojen mielestä tässä pitäisi olla menossa alttarille ekan miehen kanssa, joka nyt sattuu sanaisen arkkunsa meikäläiseen päin avaamaan. Saakeli. Enkä ole edes pinnallinen rahanperässäjuoksijapaskiainen, vaan oikeasti aito ja lämminsydäminen ihminen, joka nyt vaan tiedostaa hyvät puolet itsessään (toki ne huonotkin, mutta se on jo toinen juttu se...) ja haluaa partnerissaan olevan niille vastinetta.
Elämänsähän voi loppujen lopuksi käyttää muuhunkin kuin parisuhteeseen, jos "sitä oikeaa" ei vaan löydykään. Miksi siis tyytyä standardinmukaiseen paskaan vain siksi, että muut sitä vaativat/odottavat, jos rohkeilla omilla askelilla pystyy elämään elämänsä onnellisempana? Vertauksen vuoksi: Kuka käyttäisi päivän ruokarahansa eltaantuneeseen sapuskaan, jos niillä saa tuorettakin ruokaa tai sitten jotain ihan muuta mukavaa, kun vain kestää olla hetken nälässä...
Huh. Tulipas kauhea vuodatus, mutta näin se homma vaan menee. Ainakin meikäläisellä. Kommentteja kiitos, ja tsemppiä kaikille laatutietoisille!
:o)
Ensinnäkin siis, eikö se ole oma asiani, että otan riskin yksin jäämisestä nirsoillessani miesten suhteen? Oma kun on elämäni! Eikö se myös ole oma asiani, jos olen mieluummin yksin (=varmasti hyvässä seurassa) kuin huonossa suhteessa epäsopivan miehen kanssa? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos haluan odottaa niin kauan, että löydän sellaisen ihmisen, jota oikeasti voin arvostaa ja kunnioittaa? Mitä sekään kenellekään kuuluu, jos vaadin (toivoakseni) lopun elinikäni kanssani viettävältä ihmiseltä tiettyjä ominaisuuksia, jotta tuo loppu elinikä sujuisi mahdollisimman mukavasti? Mikähän mahtaa kukaan muu olla näistä asioista puolestani päättämään? Häh? Liian paljon tässäkin maassa on suhteita, joissa on tyydytty menettelee-joten-kuten-tyyppiin ("kunhan ei tarvitse yksin olla") ja sitten valitetaan kun toinen ei välitä ja pettää ja hakkaa ja juopottelee ja mitä vielä... Yäk.
Ärsyttää ihan sikana, kun mummojen mielestä tässä pitäisi olla menossa alttarille ekan miehen kanssa, joka nyt sattuu sanaisen arkkunsa meikäläiseen päin avaamaan. Saakeli. Enkä ole edes pinnallinen rahanperässäjuoksijapaskiainen, vaan oikeasti aito ja lämminsydäminen ihminen, joka nyt vaan tiedostaa hyvät puolet itsessään (toki ne huonotkin, mutta se on jo toinen juttu se...) ja haluaa partnerissaan olevan niille vastinetta.
Elämänsähän voi loppujen lopuksi käyttää muuhunkin kuin parisuhteeseen, jos "sitä oikeaa" ei vaan löydykään. Miksi siis tyytyä standardinmukaiseen paskaan vain siksi, että muut sitä vaativat/odottavat, jos rohkeilla omilla askelilla pystyy elämään elämänsä onnellisempana? Vertauksen vuoksi: Kuka käyttäisi päivän ruokarahansa eltaantuneeseen sapuskaan, jos niillä saa tuorettakin ruokaa tai sitten jotain ihan muuta mukavaa, kun vain kestää olla hetken nälässä...
Huh. Tulipas kauhea vuodatus, mutta näin se homma vaan menee. Ainakin meikäläisellä. Kommentteja kiitos, ja tsemppiä kaikille laatutietoisille!
:o)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei lisättävää. :)
Oikea asenne vaikka nyt turhan uhoavalla tyylillä heititkin! Itse olen jo pitkän parisuhteen kokenut. Sen jälkeen olen viettänyt sinkkuelämää jo kymmenisen vuotta. Enää eivät ole tuttavat jaksaneet jankuttaa sitä kuinka ihan varmasti vielä löydän jolkun rinnalleni. Taisin muutaman kerran niin pahasti tokaista moisiin juttuihin, että lopettivat ja totesivat minut nirsoksi idiootiksi. Eivät usko, että olen hyvin tyytyväinen elämääni sinkkuna. Minulla on ystävät joten missään tapauksessa en ole yksinäinen!
Olisi kiva tietää ikäsi.
onhan se hienoa että on vaatimustasoa, mutta parhaat miehet varataan aina ensin. Mitä enemmän ikää naisilla on, sitä vähemmän mahdollisuuksia. Aina voi valehdella itselleen ja selitellä asiat parhainpäin, mutta pelin nimeltä elämä säännöt ovat karut.
Sanoit tuossa, että parhaat miehet varataan aina ensin. Enhän minä tässä iässä (28) toki kuvittelekaan olevani enää ensimmäisen kierroksen markkinoilla miestä metsästämässä. Voihan se olla, että joku hyvä mies on aikanaan sekaantunut daamiin, joka on ollut kaunis päältä, mutta kökköä sisältä ja aikansa kituutettuaan huonossa suhteessa viimein päättänyt erota = sinkkuuntunut. Tällaisia kai ne meikäläisen "kohteet" lähinnä voisivat olla.
"Mitä enemmän ikää naisilla on, sitä vähemmän mahdollisuuksia."
Siltikin edelleen olen sitä mieltä, että jos ei hyvää miestä löydy näistä vähenevistä mahdollisuuksista, olen mieluummin yksin kuin otan huonon miehen pilaamaan elämäni. Enkä minä yleensäkään etsimällä sitä miestä etsi, se tulee sitten joskus jos on tullakseen. Elämässähän todellakin on muitakin asioita kuin miehenmetsästys.
;o)
Itse miehenä ajattelen aivan samoin. Oma on elämäni ja elän sen niin kuin itse haluan. Jos en löydä mieleistäni naista, niin elän mieluummmin yksin.
Saako tästä nimimerkistä mitään lisätietoja?
..mutta joskus käy nii että kun itse pääsään luo ne "kriteerit" ja sitten luulee löytävänsä ne, niin se ihminen, se kait piruutaa muuttuu.
Eli toisin sanoen jos haluat että unelma miehesi täyttää unelmasi "loppuelämäsi" niin suositelen vahanukkea.
Yleensäkkin valmiit kriteerit kertovat siitä että ei ole valmis elämään vaan unelmoimaan.
Valitettavasti minulla on tästä asiasta vankka kokemus. Ja ulos oppiminen, totuuden hyväksyminen on aika vaikeaa vanhemmallaiällä
Mutta se mitä kerroit omanelämän hallinnasta tai hallitsemattomuudesta, kuinka valitsee, se on jokaisen oma murhe.
JA jotta kokonaisuus ei unohtuisi niin juuri tuo sinun unelmaprinssisi se on toiselle vain harmaa hyypiö, eikä hän koskaan opi näkemään mitä sinä siinä oikeeen roikut.
Onnea syksyysi ;)
Kiitos ajatuksista. Tokihan se on niin, että kaikki muuttuu ajan myötä. "Unelmamieheni" uskoisin täyttävän "unelmani" niin pitkään kuin molemmat jaksaisimme tehdä töitä suhteen eteen. En nimittäin ole vahanukke itsekään, joten tuskin sellaisen kanssa kovin pitkään viihtyisin. Tietyt perusjutut ("kriteerit") sitä nyt silti vaan on oltava, että mielenkiinto toiseen ylipäätään syttyy, oli elämä menossa missä vaiheessa tahansa. Nämä jutut on meikäläiselle lähinnä iloisuus ja huumorintaju, sellainen optimistinen "kyllä me pärjätään" -asenne ja sisu, kyky ottaa toiset huomioon, kyky ajatella omilla aivoillaan ja luonnosta tykkääminen. Siihen vielä mukava ulkonäkö päälle, niin meikä on myyty.
"...sinun unelmaprinssisi se on toiselle vain harmaa hyypiö, eikä hän koskaan opi näkemään mitä sinä siinä oikeeen roikut."
Hmm... Voihan se mennä noinkin. Eihän kaikkien tarttekaan tykätä samanlaisesta. En yleensä kysele toisten mielipiteitä näin henkilökohtaisissa asioissa.
Yhden elinikäiseksi tarkoitetun suhteen kokeneena en ole enää niin sinisilmäinen, että uskoisin vakaasti seuraavan suhteen ehdottomasti kestävän ikuisesti oli mikä oli. Toivon sitä tietysti, jos parisuhteeseen ryhdyn (edelleenkin olen sitä mieltä, että huonoista lähtökohdista en sellaiseen ryhdy). Kaikki kestää aikansa, mutta mikään ei kestä ikuisesti.
:)
Noh jos vähän haluaa ymmärtää niitä mummoja ja sukulaisiakin niiiin heillä on vähän toisenlaiset taustat. Suurin osa meidän mummoista ja vanhemmistakin ovat pariutuneet, sitoutuneet, saaneet lapsia, menneet naimisiin aika aikasin. Jopa heti kun ovat tulleet täysi-ikäiseksi.
Nykysin on täysin toista. Sitoutumista, lapsien hankintaa yms. pitkitetään. Tullaan hyvin toimeen omillammekin ja maailma enempi täynnä mahdollisuuksia joilla täyttää oma elämä.
Eli tätä mummot eivät tietty voi oikein käsittää.
Toinen juttu on se, että he luulevat, että olet nyt jontekin onneton kun et vieläkään ole paria löytänyt. Ja sunhan onnea he haluavat.
Ja sitten tietty he haluavat, että sukuun tulee uusia jäseniä ja suku periytyy. Se on sitten jo sitä biologista puolta.
Että sillee.
Aika hyvän näkökannan heitit, noinhan se menee. Olinpa vähän ajattelematon. Omia taustojaan vastenhan he peilaavat muutakin elämää, eivätkähän tosiaankaan ole voineet elämänpituisissa suhteissaan huomata viimeaikojen muutoksia puolisonhakutoiminnassa. Kaikki kunnia mummoille näistä elämänpituisista parisuhteista ja tekemästään perheenkasvatustyöstä.
Taidankin seuraavalla mummolakeikalla antaa niiden hienovaraisesti, mutta selkeästi ymmärtää, että asiani ovat kunnossa ja olen ihan OK, vaikkei minulla sitä miestä tällä hetkellä olekaan. Kyllä minä sen tarpeeksi hyvän sitten näytille vien...
;)
Minulla tuntuu olevan sellainen pakonomainen tapa arvostaa itseni aina muiden alapuolelle. Tällä tavalla saa tosin paljon ystäviä, mutta toisinaan mieli on todella maassa ja tekee mieli jäädä rekan alle. No, kaikki toiveet eivät (onneksi) toteudu. Mutta no, oikeastaan halusin vain kirjoitella siitä, että omiin kriteereihini kuuluu muutakin kuin vain ne edellä mainitut. Minä näes yritän elää elämäni todellakin niin, että olen vain yhden naisen kanssa elämäni ajan, enkä aio viettää niin pitkää aikaa kenen tahansa kanssa. Ja jos yhteinen aika on todellakin ennemmin kidutusta kuin jotain ainutlaatuista, niin otan varmaan eron ja odottelen sitä rekkaa..
Suhde vaatii varmasti toimiakseen paljon ja yritän kehittyä koko ajan parempaan suuntaan. Mutta toivoisin, että suhde perustuisi johonkin 'yliluonnolliseen', ei mihinkään sellaiseen 'otan tuon, sillä on hyvät tissit' periaatteeseen. En niinkään vaadi, että toinen on kaunis ulkoa ja sisältä, hänessä pitää olla jotain sellaista, että jakaisin naisen kanssa vaikka viimeisen leipäni. Ehkä se on vain kemiaa, en tiedä moista. Tiedän vain, etten halua aloittaa seurustelua väärin perustein.
Lopuksi: Olen tuntenut erään ihmisen jo monta vuotta ja meillä tuntuu olevan jopa jotain yhteistä. Tulemme hyvin toimeen ja toivoisin tästä tulevan jotain ainutlaatuista. Pelkään vain tuota valitsemaani linjaa 'vain yksi nainen'. Mielestäni oma valintani on oikea, mutta en tiedä mitä tämä nuori nainen ajattelee. En nimittäin haluaisi iskeä ainoaa kirvestäni kiveen, mutta en tunnu kestävän enää yksinkään, eli jotain ainutlaatuista tässä on. Tuntuu kehittyneen eräänlainen pakkomielle, yöunetkin alkaa vähentyä. Kuinkahan kauan kestän tätä yksinäistä kidutusta.. Pitäisi pystyä ajattelemaan muitakin asioita..
Olen jo jonkin aikaa tämän pakkomielteen vallassa yrittänyt kehitellä mahdollisimman sopivaa tapaa kertoa tästä asiasta. Mutta mielestäni paikan ja ajan tulisi olla sopiva. Ehkä olen romatikko, en tiedä tuostakaan. Olen ajatellut lähettää hänelle kukkia, mutta mietin vähän tämän asian romantiikkaa. Kukat kun tuovat lohtua tai niillä muistutetaan miten paljon toinen merkitsee. Mutta sopivatko ne nyt tähän tilanteeseen?
(Anteeksi tekstini pituus, en vain osaa lopettaa. Ja meni ehkä hiukan liikaa omia ajatuksia sekaan.)
kerhoon.
Niin sekin näkökohta tässä on, että eikö se ole aika pahasti väärin sitä toista osapuolta kohtaan, jos on sen kanssa kimpassa vain siksi, ettei halua olla yksin? Sitten kun on sen epäsopivan kanssa laitettu perhettä alulle ja muuta vakavaa ja kohdalle osuukin joku mieleisempi yksilö, niin ihmetellään miten pääsisi entisestä eroon ilman että lapset kärsii ja eletään kaksoiselämää ja kaikkea. Ei hyvä.
Näinpä. Mitityttää vain, että toihan saattaa olla tosi yleistäkin. Harvapa tommosta kertooo kuitenkaan.
Johtuisko iso osa eroista just siitä kun on alettu seurustelemaan seurustelun takia ja sitten jossain vaiheessa tuleekin sen "joku" vastaan....
Turhaa on pelätä tulevaa,,,, ei elämä kaadu siihen että uskaltaa, vaan siihen että vaatii itseltään sen hallintaa.
Olisi kauheata olla kokematta parisuhdetta, tehdäkotia ja lapsia vain sen takia että jos vanhainkodissa sitten huomaa että ei voi tuossa se minun RAKKAUTENI on, eikä entinen puoliso suostu kuolemaan arsenikillakaan.
tarkoitan varmaan jotain sellasta että, huominen on riski aina.
Erot tulevat siksi että ei olla valmiita hyväksymään muutosta itsessä eikä toisessa.
Mitä sitten tulee siihen että parisuhteen perustamisessa kokemattomuudesta on vain hyötyä, niin se pitää paikkansa.
Silloin on vielä voimia, halua ja jotakin luonnollista tarvetta mukautua yhteiseloon.
yli kolmekymppiset on jo fosiileja uudistumisen suhteen, olaan kasvettu liian itsenäisiksi.
Nähty liikaa ja luullaan ymmärävämme että mikä on hyväksi.
OH tulipsa paatoksella; on kuitenkin jotenkin näin se kulkee.
Kyllä yli kolmekymppinenkin vielä oppii - on vaan jaksettava purra hammasta ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, että ei olekaan kaikkivoipa tai -tietoinen.
Helvetin vaikeeta, mutta erittäin palkitsevaa ;)