Minulla on sukulainen, joka valittaa jatkuvasti omaista sairauksistaan. Sellaista puhelua tai tekstiviestiä ei tule, jossa ei olisi luettelo hänen kulloisista vaivoistaan, ja kuinka huonosti lääkärit ovat häntä hoitaneet. En viitsisi olla ainaisena kaatopaikkana, koska itselläni on aivan erilainen elämänasenne. En vatvo vaivojani enkä anna niiden olla elämän sisältö, vaikka yhtä ja toista on kertynyt.
Olen yrittänyt sanoa hänelle, etten ole kaukoparantaja enkä lääkäri, enkä voi hänen vaivoilleen mitään, mutta eikun valitus jatkuu. Puhelut ovat hänen sairauskertomuksiaan, en saa suunvuoroa kertoa mitään omia tapahtumiani. Ja kun pieni tauko tulee, olen jo niin väsynyt, että haluan lopettaa koko puhelun.
Kun näen kännykästäni häneltä tulleen tekstiviestin, luen sen vasta aikojen päästä, koska tiedän ennakolta, että se on max. merkkimääräinen sairauskertomus.
Olen myös saanut häneltä negatiivista palautetta ulkomaan matkoistani, koska en välitä sukulaisistani, vaan matkustelen ulkomailla.
Olen kai tyly ja töykeä, huono sukulainen, mutta en haluaisin ihmissuhteilta jotain vastavuoroisuutta, en pelkästään olla kaatopaikka.
Olen yrittänyt sanoa hänelle, etten ole kaukoparantaja enkä lääkäri, enkä voi hänen vaivoilleen mitään, mutta eikun valitus jatkuu. Puhelut ovat hänen sairauskertomuksiaan, en saa suunvuoroa kertoa mitään omia tapahtumiani. Ja kun pieni tauko tulee, olen jo niin väsynyt, että haluan lopettaa koko puhelun.
Kun näen kännykästäni häneltä tulleen tekstiviestin, luen sen vasta aikojen päästä, koska tiedän ennakolta, että se on max. merkkimääräinen sairauskertomus.
Olen myös saanut häneltä negatiivista palautetta ulkomaan matkoistani, koska en välitä sukulaisistani, vaan matkustelen ulkomailla.
Olen kai tyly ja töykeä, huono sukulainen, mutta en haluaisin ihmissuhteilta jotain vastavuoroisuutta, en pelkästään olla kaatopaikka.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No mulle sanottiin että aiheutan vaan kyyneliä kun en asu tarpeeksi lähellä, soita usein tai viitsi vihkiytyä jonkun naapurin vapaan peräkammarin pojan kanssa ja asettua siihen. Juu omat unelmat ja tavoiteet on elämälle muukin kuin pirtti sekä liuta lapsia sukulaisten ympäröimänä. En sitten ole yhteisöllinen tai halua olla ''iholla'' :D
Olen samassa jamassa ollut itsekkin aikoinani, mieheni siskon kanssa. Ainaista valitusta ruikun ruikun.....tunti, kaksi olla puhelimessa ja kuunnella. Minun ongelmiani hän ei koskaan noteerannut millään lailla. Keskeytti aina minun puheeni, ja alkoi paasata omiaan. Olin aina rättiväsynyt hänen puheluidensa/tapaamisien jälkeen. Sitten,,,, tein päätökseni, en vastannut puheluihin/viesteihin, en kutsunut enään kotiini ym ym, nyt on jo kohta neljä vuotta, kun viimeksi tapasimme tai soittelimme, lukuunottamatta yksiä sukujuhlia, jossa v******i ja tiuski, mutta annoin hänen paasata, ja naureskelin vaan. Elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, kun tein pesäeron häneen. Suosittelen, ota etäisyyttä.
Yletön poteminen ja voivottelu on pakotie todellisuudesta. Jonkulainen oikeutus ja selitys omalle saamattomuudelle. Uskotellaan ja selitellään toisille ja samalla ääneen itselle että olen niin kipeä etten voi tehdä mitään.
Oikeasti kipeät ihmiset, jotka yrittävät elää kipujensa kanssa normaalia arkea miten kykenevät, saavat kärsiä nahoissaan terveysasemilla ja lääkäreissä "jokavaivaapotevien" aiheuttamat turhautumiset.
Itsellänikin on kaksi tuttavaa, joilla erinäisiä sairauksia, kovia kipuja, mutta koskaan he eivät valita. Jos kysyn heidän vointiaan, sanovat vaan "kuhan mius ovat", (sairaudet). Iäkkäitä karjalais mummoja. Meillä jokaisella omat sairautemme, kipumme, eivät ne siitä parane ainaisella valittamisella. Huomionkipeätä sakkia ainaiset valittajat.