Olen 18-vuotias lukiolaisjätkä. Mietiskelin tässä omia ystävyyssuhteitani ja huomasin nyt yhden jännän seikan.
Olen saanut lukiosta muutamia tosi hyviä kavereita, oikeastaan he ovat tällä hetkellä parhaimpia ystäviäni. Useimman kanssa ystävyys on melko mutkatonta: tuntuu helpolta eikä vaadi paljoa. Tunnen, että kaveruus pysyy, vaikka ei tavattaisikaan vähään aikaan.
Kuitenkin yhden kaveriporukkaamme kuuluvan ystävän (samanikäisen jätkän) kanssa ystävyys on jotenkin aina ollut vaikeampaa. Tai siis tulemme kyllä loistavasti toimeen, mutta omassa päässäni ystävyytemme on tuntunut hankalammalta. Tämä tietty ystävyys on aina tuottanut paljon enemmän huolta ja murhetta. Mietin mistä se mahtaa johtua...
Tulemme todella hyvin yksiin ja jutustelu on rikasta, sillä olemme hyvin samanlaisia. Kuitenkin samalla pidän häntä kuin parempana versiona itsestäni, sillä hän on minua komeampi, sosiaalisempi ja taitavampi. Tietynlaista alemmuuskompleksia on siis ilmassa. Myönnän, että kadehdinkin häntä joissain asioissa.
Tämä saa minut myös usein epäilemään omaa arvoani. Mietin, mitä hän minusta tosissaan ajattelee ja pitääkö hän minusta edes oikeasti. (perisuomalaisesti!)
Toinen seikka on se, että hänellä on yhteisen kaveriporukkamme lisäksi paljon muitakin ystäviä, pitkäaikaisempia ystäviä, joiden kanssa en itse ole kavereita. Tiedän, että hän viettää heidän kanssaan paljon enemmän aikaa kuin minun, sillä asun hieman kauempana. Joskus huomaan, että ajatus hänen muista kavereistaan ärsyttää minua, vaikka tiedän että se on tyhmää. Silloin myös pohdin, olemmeko sittenkään niin hyviä ystäviä. Ja mahdanko olla hänelle ollenkaan tärkeä.
Kuitenkin kun sitten tapaamme, käymme vaikka porukalla baarissa, niin hän on minua kohtaan todella mukava ja saattaa esim. pyytää etkoille. Tällöin luottamukseni ystävyyteen usein palautuu. Mutta silti aina vähän ajan kuluttua alan taas epäillä ystävyytemme aitoutta. Outoa. Taidan itse olla melko huono ystävä...
Tunnen kuitenkin, että hän on minulle tärkeä ja haluan olla hänen kanssaan hyviä kavereita.
Tulipa kyllä analysoitua. Vaan lukiossa psykaa lukevana, tämä juuri kiinnostaa minua psykologisenakin ilmiönä.
En niinkään hae tilanteeseen ratkaisua, mutta kiinnoistaisi kuulla muiden ajatuksia ja sitä tunnistatteko tilanteen omissa ystävyyssuhteissanne.
Kiitos! :D
Olen saanut lukiosta muutamia tosi hyviä kavereita, oikeastaan he ovat tällä hetkellä parhaimpia ystäviäni. Useimman kanssa ystävyys on melko mutkatonta: tuntuu helpolta eikä vaadi paljoa. Tunnen, että kaveruus pysyy, vaikka ei tavattaisikaan vähään aikaan.
Kuitenkin yhden kaveriporukkaamme kuuluvan ystävän (samanikäisen jätkän) kanssa ystävyys on jotenkin aina ollut vaikeampaa. Tai siis tulemme kyllä loistavasti toimeen, mutta omassa päässäni ystävyytemme on tuntunut hankalammalta. Tämä tietty ystävyys on aina tuottanut paljon enemmän huolta ja murhetta. Mietin mistä se mahtaa johtua...
Tulemme todella hyvin yksiin ja jutustelu on rikasta, sillä olemme hyvin samanlaisia. Kuitenkin samalla pidän häntä kuin parempana versiona itsestäni, sillä hän on minua komeampi, sosiaalisempi ja taitavampi. Tietynlaista alemmuuskompleksia on siis ilmassa. Myönnän, että kadehdinkin häntä joissain asioissa.
Tämä saa minut myös usein epäilemään omaa arvoani. Mietin, mitä hän minusta tosissaan ajattelee ja pitääkö hän minusta edes oikeasti. (perisuomalaisesti!)
Toinen seikka on se, että hänellä on yhteisen kaveriporukkamme lisäksi paljon muitakin ystäviä, pitkäaikaisempia ystäviä, joiden kanssa en itse ole kavereita. Tiedän, että hän viettää heidän kanssaan paljon enemmän aikaa kuin minun, sillä asun hieman kauempana. Joskus huomaan, että ajatus hänen muista kavereistaan ärsyttää minua, vaikka tiedän että se on tyhmää. Silloin myös pohdin, olemmeko sittenkään niin hyviä ystäviä. Ja mahdanko olla hänelle ollenkaan tärkeä.
Kuitenkin kun sitten tapaamme, käymme vaikka porukalla baarissa, niin hän on minua kohtaan todella mukava ja saattaa esim. pyytää etkoille. Tällöin luottamukseni ystävyyteen usein palautuu. Mutta silti aina vähän ajan kuluttua alan taas epäillä ystävyytemme aitoutta. Outoa. Taidan itse olla melko huono ystävä...
Tunnen kuitenkin, että hän on minulle tärkeä ja haluan olla hänen kanssaan hyviä kavereita.
Tulipa kyllä analysoitua. Vaan lukiossa psykaa lukevana, tämä juuri kiinnostaa minua psykologisenakin ilmiönä.
En niinkään hae tilanteeseen ratkaisua, mutta kiinnoistaisi kuulla muiden ajatuksia ja sitä tunnistatteko tilanteen omissa ystävyyssuhteissanne.
Kiitos! :D
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moikka,
Itse olen juuri saman ikäinen tyttö ja analysoin itse useiden samaa tilannetta :D pääosin tämän hetken "tärkeimmät" eli ne kenen kanssa tulee vietettyä aikaa on viimeisen 3 vuoden aikana tutustuttuja, en juurikaan vietä aikaa ala- tai yläaste aikaisten kavereiden kanssa.
Parhaaseen kaveriini olen tutustunut reilu kolme vuotta sitten riparilla ja hänellä on paljon näitä peruskoulussa tutustuneita kavereita ja viettää näiden kanssaan myös reilusti aikaa yhdessä sekä hän on myös minua paljon kauniimpi.
En kuitenkaan koe, että se vaikuttaa ystävyyteen juuri mitenkään. Hänellä on vain enemmän kavereita ja muutamia ystäviä, kun taas itse olen paljon läheisempi suurimman osan kavereistani kanssa.
Vaikka tällä jätkällä saatukin nyt olemaan ehkä enemmän kavereita, kun sulla, ei se välttämättä vaikuta teidän ystävyyteen mitenkään. Sitä paitsi laatu korvaa määrän! :)
Aika samallainen tilanne:D Paitsi et oon 16v ja tyttö. Mul on ihan samanlaisii ajatuksia ku sullaki, ajatus meidän ystävyydestä, siis mun ja mun yhden ystävän välillä on täysin samanlaista eli vähän väliä mietin oonko sille niin tärkee ku monet muut ystävät ja kohteleeko se niitä paremmin ku mua, ja välillä tulee tunne, että oon ihan tyhmä ku mietin tollasia ku ei sekää varmaa mieti..mut hetken päästä taas mietin samaa.. mut tää on enemmänki meidän koko ystäväpiirissä eli kaikki ketkä on sen ystäviä on myös mun ystäviä ja joskus saatan tuntee itteni ylimääräseks pyöräks..mut luulisin et tää on ihan normaalia kaikilla jossai vaiheessa elämää ja et tämmöset murheet menee ohi sit ku ollaan kypsiä aikuisia ja on omat elämänkiireet ym:DD sori, ei varmaa kiinnostanu ees tämmösen pikkuteinin mielipide mut kerroimpa silti:p
Ihailet tuota poikaa ja olet pikkuisen kadekin. Ihailet häntä varmaankin hyvin paljon ja haluaisit siksi olla hänen ystävänsä. Kuitenkin pelkäät, ettet riitä hänelle etkä ole hänelle yhtä tärkeä kuin hän on sinulle. Ihailet häntä niin suuresti, että hänen ystävyytensä ja hyväksyntänsä ovat sinulle todella tärkeitä, ja siksi tämä riittämättömyyden pelko aiheuttaa sinulle sitä suurta surua ja murhetta jota kuvailit.
Tässä psykanopiskelijalle syväanalyysi kertomasi perusteella. :)
Hei, kiitti kaikille vastauksista! Kai pitää vaan ite yrittää olla hyvä ystävä