Poikani alkoi eron jälkeen kohtelemaan minua (äitiään) henkisesti manipuloimalla.
Nyt estää puhelut, huutaa naama punaisena ilman aihetta, kun soitan...lyö luuria korvaan ja nyt esti lapsenlapsen tapaamisen. Tietää, että se on kidutusta pahimmillaan ja osaa sen.
Raivarit ovat ennalta arvaamattomia. Kaikki menee hyvin, jos nyt niin voi tästä sanoa, kun tehdään niinkuin hän sanelee. Narsistista?
Ero oli hänelle raskas ja hän tarvitsisi tukea ja apua, muttei kuulemma tarvitse. Eipä.
Me muut sen sijaan tarvitsemme ja olen joutunut turvautumaankin lääkärin apuun äärettömän ahdistuksen ja pahan olon takia. Perussairaudet, mm.sydänsairaus pahenee mielipahasta.
Tuntuu kuin jumala olisi selkänsä minulle kääntänyt. Lapsenlapsen äitikään ei voi auttaa, koska on niin nokkava pieni pirulainen, ettei ajattele muita laisin, saati tunteitani lasta kohtaan.
Pojan pitäisi saada hoitoa ennekuin tilanne menee liian pahaksi, mutta väkisin ei voi ja rakkaudella ei ole merkitystä.
Pelkään jo lapsenkin puolesta, joka käy isällään...
Tunnen olevani todella epäonnistunut äitinä, kasvattajana,kun tällaista satoa niitän.
Pitääkö odottaa, että poika sekoaa yksin omine synkkine ajatuksineen tai tekee jotain peruuttamatonta. Hyvä jumala, miten minuun sattuu.....
Nyt estää puhelut, huutaa naama punaisena ilman aihetta, kun soitan...lyö luuria korvaan ja nyt esti lapsenlapsen tapaamisen. Tietää, että se on kidutusta pahimmillaan ja osaa sen.
Raivarit ovat ennalta arvaamattomia. Kaikki menee hyvin, jos nyt niin voi tästä sanoa, kun tehdään niinkuin hän sanelee. Narsistista?
Ero oli hänelle raskas ja hän tarvitsisi tukea ja apua, muttei kuulemma tarvitse. Eipä.
Me muut sen sijaan tarvitsemme ja olen joutunut turvautumaankin lääkärin apuun äärettömän ahdistuksen ja pahan olon takia. Perussairaudet, mm.sydänsairaus pahenee mielipahasta.
Tuntuu kuin jumala olisi selkänsä minulle kääntänyt. Lapsenlapsen äitikään ei voi auttaa, koska on niin nokkava pieni pirulainen, ettei ajattele muita laisin, saati tunteitani lasta kohtaan.
Pojan pitäisi saada hoitoa ennekuin tilanne menee liian pahaksi, mutta väkisin ei voi ja rakkaudella ei ole merkitystä.
Pelkään jo lapsenkin puolesta, joka käy isällään...
Tunnen olevani todella epäonnistunut äitinä, kasvattajana,kun tällaista satoa niitän.
Pitääkö odottaa, että poika sekoaa yksin omine synkkine ajatuksineen tai tekee jotain peruuttamatonta. Hyvä jumala, miten minuun sattuu.....
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ilmeisesti aiot odottaa ja kirjoitella hänestä yksipuolisesti nettiin.
Aikuinen poika!?
Anna olla. Älä soittele, älä ota yhteyttä. Poikasi on vastuussa omasta pahasta olostaan, ei ole oikeutta sitä sinun niskaasi kaataa. Jos ei apua hae eikä vastaan ota, on se hänen probleemansa.
Tee selväksi, että olet ja pysyt hänen äitinään, mutta et ota vastaan mitään sontaa. Jos ei osaa käyttäytyä, et halua puhua etkä tavata.
Totta kai se on kipeä paikka tehdä omalle lapselle noin, aikuinen vaikka onkin, mutta se on ainoa keino jos haluat pelastaa itsesi ja terveytesi.
Selvien rajojen veto. Muu ei tässä auta.
Lakkaa puuttumasta aikuisen poikasi asioihin jotka eivät sinulle kuulu. Kuinka suuri syy sinä olet hänen erooonsa nokkavasta pikku pirulaisesta? Jos joku tarvitsee hoitoa niin löydät tarvitsijan peilistä.
Kyllä kyllä kyllä.
Aina se löyty sieltä peilistä...olen niiiin tottunut tähän. Että aina se syy kaikkeen olen minä:-)
Kukapa muu? Rakastan edelleenkin tätä "pikku pirulaista" kuin omaani, olkoonkin, että aiheuttivat paljon tuskaa ja sydänsurua. Mutta odottelen, että kasvua tapahtuu, ja seuraava anoppi ei joutuisi samaa kokemaan...
"Me muut sen sijaan tarvitsemme ja olen joutunut turvautumaankin lääkärin apuun äärettömän ahdistuksen ja pahan olon takia."
Ihanko totta? Sinä ja miehesikö olette "me muut". Aiheuttaako poikasi ero noin suurta ahdistusta sinussa ja miehessäsi, että teillä on eron vuoksi lääkärin hoitoa vaativa ääretön ahdistus ja paha olo?
Jospa poikasi tarvitsee tilaa ja aikaa itselleen. Toipuakseen muutoksesta, ja siihen liittyvistä asioista. Tilaa omille tunteilleen.
En halua mitätöidä kokemustasi, enkä vähätellä tunteitasi. Mikä tässä on perheväkivaltaa mielestäsi, aloittaja?
Poikaasi sattuu hyvin kovasti. Hän ei osaa purkaa kipuaan muuten kuin "rankaisemalla" ainutta ihmistä jonka hän aivan varmasti tietää että ei hylkää. Oma äiti.
Aivan itsesi takia, jätä pojallesi hengitystilaa. älä ota häneen yhteyttä, älä soita, älä kirjoita, pysy kaukana hänen kodistaan.
Aika parantaa haavat ja jos vain maltat antaa pojan hoitaa omat asiansa, hän aivan VARMASTI oma-alotteisesti ottaa sinuun yhteyttä kun on siihen valmis!
Se saattaa kestää hyvinkin kauan.
Mutta kauemmin, jos sinä koko ajan pusket ja tokit häntä. Hän sanoo ilkeyksiä sinulle joita ei haluaisi, sitten on myohemmin häpeissään sanoistaan eikä sen takia halua nähdä sinua enää lainkaan.
Joten vain jätä hänet rauhaan ja keksi itsellesi muuta tekemistä ja ajattelemista, niin vaikeaa kuin se onkin.
Kaiken tämän tiedän jo...ihan kaikkea en voi tänne kirjoittaa, koska en halua, että hänet mahd.joku tunnistaa.
Ei kai ole väärin, jos vuosia jatkuneen henkisen väkivallan, ilkeilyn ym takia hakee apua itselleen. Poikakin tarvitsisi apua, mutta ei koe tarvitsevansa. Hyvä niin?
Omapa on elämänsä, mutta tähän liittyy niin paljon vaikeita asioita ja olen huolissani hänen jaksamisestaan. En tuputa itseäni, ole koskaan tunkenut heidän elämäänsä, olen antanut tilaa ja arvostanut, olen sanonut, että olen saatavilla ja autan,kun sitä pyydätte. Olen siis kunnioittanut heitä ja nyt hänen elämäänsä
Tottakai. On niin helppo alkaa antaa ohjeita, sen sijaan, että saisi tukea ja avartavia vinkkejä.
Tämä palsta ei lienekään se paras keni. Kiitos niille, jotka olivat asialla positiivisessa mielessä.
Pahinta tässä on se, että minulta on kielletty lapsenlapseni tapaamiset.
Lapsi tkkää minusta ihan kamalasti, jäisi aina luokseni mielellään, nyt tätäkään iloa ei enää ole. Muutenhan he vanhempina ovat niin ylivertaisia, ettei siinä toinen mummo mitään paina. Päasia, että äidinpuolen mummi ja sukulaiset on, en vain minä kuulu siihen. Enkä mitään voi. Mitäpä mahtaa lapsi ajatella kun on isompi, eikä voi tavata minua. Toivottavasti minulla on elinaikaa niin pitkään, että hän tulee itse oveni taa. Ja sen oven avaan, aivan varmasti.
Toivoa täyy pitää yllä, muuten en taitaisi jaksaa. Ja muuten: mikä tekee ihmisestä niin ylpeän, ettei voi "alentua"keskustelemaan ihmisen kanssa, joka ei vai tanssi hänen pillinsä mukaan mutta on muuten mitä ihanin ihminen? kertokaa mielipiteenne...kiitos. Varmaa on, että hyvässä hengessä haluan aina toimia, mutta siitäkin minulle piruillaan, että kuvittelen olevani parempi kuin muut...voi hyvä tavaton. Piruko pitäisi ola samalla mitalla? ei varmaan...
Kaiken tämän tiedän jo...ihan kaikkea en voi tänne kirjoittaa, koska en halua, että hänet mahd.joku tunnistaa.
Ei kai ole väärin, jos vuosia jatkuneen henkisen väkivallan, ilkeilyn ym takia hakee apua itselleen. Poikakin tarvitsisi apua, mutta ei koe tarvitsevansa. Hyvä niin?
Omapa on elämänsä, mutta tähän liittyy niin paljon vaikeita asioita ja olen huolissani hänen jaksamisestaan. En tuputa itseäni, ole koskaan tunkenut heidän elämäänsä, olen antanut tilaa ja arvostanut, olen sanonut, että olen saatavilla ja autan,kun sitä pyydätte. Olen siis kunnioittanut heitä ja nyt hänen elämäänsä
Tottakai. On niin helppo alkaa antaa ohjeita, sen sijaan, että saisi tukea ja avartavia vinkkejä.
Tämä palsta ei lienekään se paras keni. Kiitos niille, jotka olivat asialla positiivisessa mielessä.
Pahinta tässä on se, että minulta on kielletty lapsenlapseni tapaamiset.
Lapsi tkkää minusta ihan kamalasti, jäisi aina luokseni mielellään, nyt tätäkään iloa ei enää ole. Muutenhan he vanhempina ovat niin ylivertaisia, ettei siinä toinen mummo mitään paina. Päasia, että äidinpuolen mummi ja sukulaiset on, en vain minä kuulu siihen. Enkä mitään voi. Mitäpä mahtaa lapsi ajatella kun on isompi, eikä voi tavata minua. Toivottavasti minulla on elinaikaa niin pitkään, että hän tulee itse oveni taa. Ja sen oven avaan, aivan varmasti.
Toivoa täyy pitää yllä, muuten en taitaisi jaksaa. Ja muuten: mikä tekee ihmisestä niin ylpeän, ettei voi "alentua"keskustelemaan ihmisen kanssa, joka ei vai tanssi hänen pillinsä mukaan mutta on muuten mitä ihanin ihminen? kertokaa mielipiteenne...kiitos. Varmaa on, että hyvässä hengessä haluan aina toimia, mutta siitäkin minulle piruillaan, että kuvittelen olevani parempi kuin muut...voi hyvä tavaton. Piruko pitäisi ola samalla mitalla? ei varmaan...
Kiitos Oppeliini :-)
Näin teen ja olen tehny aikaisemmilla kerroillakin...iskee luurin kyllä korvaan,kun ei huvita vastata kysymykseen, mitä kuuluu ja kuinka lapsen lapsi voi ym...ihan tavallista.
Kokee kaiken lähestymisen syyllistämisenä (miten voi syyllistää kysymällä esim. Tulevasta joulusta, voinnista, mahdollisesta kyläilystä...) hän vaan ei kertakaikkiaan suostu edes vastaamaan miksi toimii niin tylysti, tai mitä olen tehny,kun hän käyttäyy noin minua kohtaan, täyyyhän siihen herraparatkoon olla joku syy. En minä ainakaan raivoa ja haistatele vain huvikseni kenellekään. Ja jos olen tyly, pystyn kyllä kertomaan mikä pännii...ja varsinkin, ettei se johdu ko.henkilöstä jos vaikka muuten pannu käy kuumana...
Ja varsinkin jos oikein kysytään sitä. Olen ymmälläni, raivo on alkanut äskettäin. Aikaisemmin kaikki oli mukavasti, sanottiin jos oli sanottavaa ja se siitä, elämä jatkui. Nyt yhtäkkiä puhelin estoon, emailit roskapostiin..kielto lapsen lapsen tapaamisesta...vain siksi, että syyllistän koko ajan. Herranjumala tämä sattuuuuu! !!! Varsinkin kun ei suostuta puhumaan, vaan jätetään totaalisesti, suljetaan pois elämästä. Otetaan mahdolisuudetkin pois. Olen jopa ajatellut, kiristetäänkö häntä joltain taholta jollain, että joutuu toimimaan näin pakon edessä. En kyllä oikein jaksa uskoa siihen, muta nykymaailma on aikas kamala, etten ihan poissulje tuollaista hulluuttakaan...
Joten, elän nyt sitten yksin, ilman mitään tietoa, miten he voivat, onko kaikki hyvin, ovatko terveinä ja mitä joulupukki toi lapselle ja pelkäsikö joulupukkia. Ja saiko sen mummin kortin, lahjaa en tohdi oikein laittaa, oelkään, että menee hukkaan, ei anneta tms..s.
Mutta otan neuvostavaarin ja luotan sanaan "VARMASTI". Ja annan sitten lahjan henkilökohtaisesti. Mikä onnellinen joulu. Olen juuri toipunut leikkauksesta, menossa jo toiseen, vointi ei ole paras mahdollinen muutenkaan, joten pieni hyvänolon ja toivon tunne tähän kaivataankin. Toivottavasti ei kuulosta nyyhkytarinalta, en ole tottunut saamaan sympatioita, olen pärjänny aina kaikesta huolimatta, eiköhän nytkin, vaikka sattuuuuuuu......
Sattuu tämä molempiin, varmasti. Ja väsyttää...
Näin se on nähtävä:-)