Olen 40v mies ja toistan itseäni aina parisuhteissa. Paitsi lasten äidin kanssa olin 9 vuotta, hyvin pitkälti lasten vuoksi.
Muu sama kaava toistuu aina. Mulla on ollut näitä 1/2-2v suhteita ainakin puolenkymmentä elämässäni ja aina ne toimii samalla tavalla. Ensin ihastun silmittömästi. Olen saanut jokaisella kumppanillani sukat pyörimään jaloissa parin kuukauden jälkeen. Tämä siis heidän suusta kuultua, ei omaa sepustusta. No, mut kuitenkin ... Sitten kun se kuuluisa puoli vuotta mennyt, niin yht´äkkiä mielenkiintoni alkaa lopahtaa. Siihen asti olen mielestäni ollut tulisesti ihastunut/rakastunut, suunnitellut yhteistä tulevaisuutta ja tehnyt sen puolesta isojakin ratkaisuja. Eli kyse ei pelkästä sanahelinästä. Sitten kaikki alkaa valua, kuin hiekka sormien välistä, eikä kumppani sitten ehkä tunnukaan enää siltä "oikealta". Ikäänkuin olisin saanut tehtäväni tehtyä ja valloittanut toisen sydämen, ja edessä yhteinen tulevaisuus, josta pitäisi nauttia, niin tapahtuu jotain. Onko se sitä tylsän tulevaisuuden pelkoa vai mitä? Tavallaan se eka puoli vuotta on aivan loistavaa aikaa ja kaikki uusi yhteinen juttu kiinnostaa.
Harmittaa nyt, koska olen edelleen täysin "vakuuttunut" siitä, että tämä nykyinen kumppani on aivan taatusti se oikea ... Mutta taas se ikävä tunne tuolla sisimmässä alkaa taas hiukan vaivata. Ei kai taas .....
Olen vielä aina ollut uskollinen kumppani loppuun asti, eli mistään sellaisesta ei ole kyse. Mutta mistä sitten? Se kuka horoskooppeihin uskoo, niin jousimies olen. Jotkut sanoneet, että sellasia ne on, mut eihän se nyt sitäkään voi olla? Mitähän tässä tulisi tehdä, koska en halua tuottaa itselleni, enkä nykyiselle kumppanille jälleen pettymystä?
Muu sama kaava toistuu aina. Mulla on ollut näitä 1/2-2v suhteita ainakin puolenkymmentä elämässäni ja aina ne toimii samalla tavalla. Ensin ihastun silmittömästi. Olen saanut jokaisella kumppanillani sukat pyörimään jaloissa parin kuukauden jälkeen. Tämä siis heidän suusta kuultua, ei omaa sepustusta. No, mut kuitenkin ... Sitten kun se kuuluisa puoli vuotta mennyt, niin yht´äkkiä mielenkiintoni alkaa lopahtaa. Siihen asti olen mielestäni ollut tulisesti ihastunut/rakastunut, suunnitellut yhteistä tulevaisuutta ja tehnyt sen puolesta isojakin ratkaisuja. Eli kyse ei pelkästä sanahelinästä. Sitten kaikki alkaa valua, kuin hiekka sormien välistä, eikä kumppani sitten ehkä tunnukaan enää siltä "oikealta". Ikäänkuin olisin saanut tehtäväni tehtyä ja valloittanut toisen sydämen, ja edessä yhteinen tulevaisuus, josta pitäisi nauttia, niin tapahtuu jotain. Onko se sitä tylsän tulevaisuuden pelkoa vai mitä? Tavallaan se eka puoli vuotta on aivan loistavaa aikaa ja kaikki uusi yhteinen juttu kiinnostaa.
Harmittaa nyt, koska olen edelleen täysin "vakuuttunut" siitä, että tämä nykyinen kumppani on aivan taatusti se oikea ... Mutta taas se ikävä tunne tuolla sisimmässä alkaa taas hiukan vaivata. Ei kai taas .....
Olen vielä aina ollut uskollinen kumppani loppuun asti, eli mistään sellaisesta ei ole kyse. Mutta mistä sitten? Se kuka horoskooppeihin uskoo, niin jousimies olen. Jotkut sanoneet, että sellasia ne on, mut eihän se nyt sitäkään voi olla? Mitähän tässä tulisi tehdä, koska en halua tuottaa itselleni, enkä nykyiselle kumppanille jälleen pettymystä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
En mä näe tossa muuta ristiriitaa kuin sen, että jollain tasolla uskot myyttiin ikuisesta parisuhteesta ja yrität tavoitella sitä kerta toisensa jälkeen. Miksi vaadit itseltäsi sellaista?
Ei parisuhteiden tarvitse kestää mitään tiettyä aikaa. Jokainen valitsee itse, mikä on hänelle parasta. Parisuhteen pitkä kesto ei ole itsetarkoitus. Moni ihminen olisi nytkin hengissä eikä olisi kuollut ennenaikaisesti, jos ei olisi väkisin yrittänyt pitää kiinni jonkun ulkopuolisen asettamasta parisuhdeihanteesta.
Kyllä sun olisi hyvä mennä pohtimaan tuota käytöstä terapiaan. Mitä sinä itse haluat? Onko sulla tarve miellyttää ja teet valloituksesi joka kerta uskotellaksesi itsellesi että olet rakastamisen arvoinen? Ja näiden kumppaneiden hurmio saa sinut hetkeksi olemaan tyytyväinen itseesi?
Mies nyt vaan on ihan biologisesti tuollainen. Se on miehen strategia jatkaa sukua levittämällä siementä niin paljon kuin mahdollista. Hormonit sen tunteen määrää, joten terapiasta tuskin on tähän apua.
No, kun sulla on jo lapsiakin yhden naisen kanssa, tulee mieleen, että juontuisko nykyinen asenteesi sen nimenomaisen suhteen myttyyn menemisestä eli epäonnistumisesta perheidyllin koossapitämisessä. Mene ja tiedä.
Jouskariluonteella pelätään usein arjen liiallista rutinoitumista. Jokainen kuitenkin osallistuu niiden rutiinien muodostamiseen joka päivä omillakin valinnoillaan. Mitään kuolettavia rutiineja ei pääse syntymään kun pysyy itse tuoreena, mieli avoimena, uteliaana, jne. Sussakin on temperamenttia ja kekseliäisyyttä, jotka osaltaan auttavat sua muovaamaan oman arkesi juuri sellaiseksi kuin itse haluat – oli sulla kumppani tai ei.
Intohimoiselle seikkailijaluonteelle suhteiden alku on sitä antoisinta aikaa, mutta mikä estää jatkamasta löytöretkien tekemistä senkin jälkeen kun nainen on ns. valloitettu ja tullut tutuksi. Siitähän se yhteisten elämänkokemusten syntymisen monenkirjava ketju vasta alkaa, ja se on haasteellista.
Sulla on tarve pitkäkestoiseen onneen, mutta etkö sä luota omiin kykyihisi rakentaa ja ylläpitää onnellisuutta, mieti sitä. Siihen voi siis olla syynä se kariutunut perhe-kokemus, ja jos niin on, menneisyyttä olisi analysoitava pintaa syvemmältä, jotta voisi vihdoin antaa itselleen anteeksi ne silloiset virheet ja alkaa taas uskomaan itseensä, kykyihinsä tuottaa ja ylläpitää onnellisuutta.
Aloita työ itsestäsi, omien parisuhdeasenteidesi ja -ajatustesi päivittämisestä, ja pyri pysyvämpiin muutoksiin, kestävämpiin ajatusmalleihin, joissa kumppani on sun paras kaverisi, sielinkumppanisi, eikä vain sukupuoli jonka tarpeet sun tulee tyydyttää.
Ainakaan ei kande vain jäädä odottamaan "saman kaavan toistoa", sillä sehän kyllä toistuu ellet sinä haasta itseäsi ja ala pitämään jatkuvuuttakin mielenkiintoisena ja antoisana vaihtoehtona. Tiedät jo kokemuksesta kuin helppoa sun on lassota naisia, ja se tieto osaltaan tukee sun itsetuntoasia valloittamisen saralla, sekä "välinpitämättömyyttäsi" suhteesi nykytilannetta kohtaan.
Kiitos monipuolisista vastauksista. Toi rutinoitumisen pelko kuulostaa "jotenkin tutulta". :) Olen myös kuitenkin sen verran tunneihminen, että menen sen tunteen mukaan, joka milloinkin on. Tiedän kyllä, että mikä mulle olisi hyväksi ja mitä kunnioitan, mut kun en vaan voi sille tunteelle mitään, että homman alkaa hiipua. Voihan se olla, että kyse omasta itsetunnosta ja pelosta heittäytyä siihen tulevaisuuteen. Pelosta, että antaa lopullisesti kaikkensa ja että sitten satuttaa itsensä. Nuoruudessa oli parin vuoden suhde, josta toipuminen kesti tosiaan vuosia.
Mut se valloittamisen ja ihastumisen tunne on aina aitoa, eikä mitään peliä. Tunnen aidosti kaikki ja toimin myös sen mukaan. Olen valmis ostamaan asunnot ja hankkimaan lapsia jo kuukauden tai kahden jälkeen. Ihan hullu mies ja tottakai se voi saada naisen tuntemaan itsensä maailman tärkeimmäksi ja elämän kohtaloksi. Tarvitsisin varmaan naisen, joka pitäisi mua sillai käsivarren mitan päässä, jotta mun "jahti" voisi jatkua ikuisesti. Mut kuka nyt sellaista jaksaa?
Koen erot myös tunnetasolla erittäin voimakkaasti, joten tämä ei ole mikään valittu elämäntapa. Myös tämä tunnetason voimakas vyöry ja paha olo saa mut miettimään eron ratkaisua pariin otteeseen. Eri asia toki olisi, että voisin puolen vuoden välein heittää samantien uutta suhdetta kehiin ja unohtaa edellisen tosta noin vaan. Mut kun ei se niinkään mene. Tuntuu vain, että alan alitajuisesti keksiä toisesta epäkohtia, jotka mua alkaa ahdistamaan. Sitten ne epäkohdat alkaa paisua päässä ja kohta olen valmis lyömään hanskat tiskiin. Usein myös suhteen päättymisen jälkeen alan kaivata sitä suhdetta valtavasti takaisin, ikään kuin kissa leikkisi hiirellä. Eron jälkeen olen varma, että se suhde olisi sittenkin ollut pidemmän katsomisen arvoinen ja alan tavoitella entistä takaisin. Sitten kun entinen suhde taas saatu takaisin, niin kohta alkaa taas sama jne ... En kai täs muuta voi sanoo, kuin "Jos mä oisin sä, älä koskaan ole mun kaa". Lähes Cheekiä lainatakseni. :) Mut yritän nyt taistella nykyisen suhteen puolesta täysiä, koska se todellakin olisi sen arvoista ... taas kerran ... no, ei .. Kyllä mä tällä kertaa oikeasti uskon niin. Vaivansa kullakin, mut tämä kai se mun risti kannettavaksi.