Kriisit kasvattavat ihmistä, tämän kai jokainen kohdallaan myöntää. Kriisin jälkeen yleensä koittaa uusi aamunkoitto, tai sitten... Kuten tapauksessani kaikki jatkuu kuten ennenkin.
Voisi kuvitella että olisin pettynyt, en ole. Ennen ei ollut hyvin, mutta tuo johtui suurelta osin omista solmuistani, en osannut pitää puoliani, sanoa mitä tahdon ja sainkin kerättyä mojovan repullisen kurjuutta kantaakseni.
Sitten pysähdyin, otin kiltisti peilin käteeni ja katsoin sitä. Mitä minä halusin. Ei minulla ollut käsitystä lainkaan miksi tunsin oloni kurjaksi mitä halusin tai miksi tuo lähellä oleva tuntui niiiin kamalalta, itseasiassa sain mieheni jopa lyömään itseäni.
Sain miehen joka ei ole aikuisiässään edes miesten kesken koskaan kättään toista vastaan nostanut, lyömään itseäni, saavutus sinällään.
Itse olen väkivaltaisesta perheestä ja luulen että tuolla on enemmän syytä tapahtuneeseen kuin mieheni yllättäin ilmenneellä agressiivisuudella. Kaivelin kipeimmät asiat ja kiusasin saadakseni hänet reagoimaan siten kuin miehen mielestäni piti reagoida eli lyömällä suuttuessaan.
Itkin ja paruin kurjuuttani kotvan aikaa, tuekseni sain hyvän ystävän, miehen jonka kanssa en aloittanut suhdetta, olisin alkanut mutta hänkin on perheellinen ja kiitti kiinnostuksestani mutta kieltäytyi enemmästä kuin ystävyydestä. Mies teki tuon niin hienovaraisesti että ymmärsin sen suuttumatta.
Tuosta alkoi puolenvuoden keskustelu suhde joka enimmän osan aikaa pyöri ongelmieni ympärillä, vähitellen aloin ymmärtää mitä itse olin tehnyt väärin, missä kohden käytin miestäni vain välikätenä pahentaakseni oloani.
Lopulta ymmärsin ettei elämäni muuttuisi vaikka aloittaisin suhteen, vaihtaisin miestä tai näyttämöä, ensin oli opittava elämään itsensä kanssa.
Nyt opittuani pitkän kaavan kautta mistä tässä elämässä lopulta on kyse, (Kasvamisesta) näen mieheni sinä kun hän on, kunnollinen suomalainen mies ei yltiö romanttinen tai hauska mutta ehkä ainoa joka voi elää rinnallani. Olen aika vaikea persoona edelleen, milloin lentelen pilvissä milloin matelen kanjonin pohjalla. Juuri tuo tavallinen mieheni suorasukaisella olollaan pystyy olemaan jonkinlainen ankkuri elämässäni.
Hyvin erilainen kuin itse olen, mutta omalla tavallaan täydellinen minulle.
Te jotka kipuilette keskellä kriisiä, miettikää harkitkaa ja kysykää itseltänne ihan rauhassa mikä on se mitä etsitte, harvoin onni tulee siitä että revitään perhe hajalle. On ongelmia, ongelma perheitä ja ihmisiä jotka tekevät perheestä ongelman.
Itse ihmettelen päivittäin kuinka voin elää näin rauhallisen tasaisesti nyt kun keväällä tuntui etten pystynyt lainkaan hengittämään.
Olen ollut tuon turjakkeen kanssa kymmenenvuotta naimisissa sitä ennen seurustelimme seitsemänvuotta. Joten kokemusta on, mutta vain tästä yhdestä suhteesta, ennen harmittelin kokemattomuuttani, nyt näen sen vahvuutena, olemme sitoutuneet tähän liittoon täsmälleen yhtä suurin ja korkein panoksin. Meille molemmille tämä on se ensimmäinen ja ehkä ainoa liitto, elämä ja tulevaisuus.
Näinkin voi käydä, avioero ei aina ole ainut tie ulos ongelmista. Toisaalta jos nyt jostain syystä päätyisin eroon olisin tehnyt valtavan työn itseni kanssa ja voisin jatkaa elämääni varmana siitä että tein mitä tehtävissä oli. Tuo vaikea aika ei ole hukkaanheitettyä aikaa, se on arvokasta aikaa, vaikka elin sen läpi kuin sumussa.
Voisi kuvitella että olisin pettynyt, en ole. Ennen ei ollut hyvin, mutta tuo johtui suurelta osin omista solmuistani, en osannut pitää puoliani, sanoa mitä tahdon ja sainkin kerättyä mojovan repullisen kurjuutta kantaakseni.
Sitten pysähdyin, otin kiltisti peilin käteeni ja katsoin sitä. Mitä minä halusin. Ei minulla ollut käsitystä lainkaan miksi tunsin oloni kurjaksi mitä halusin tai miksi tuo lähellä oleva tuntui niiiin kamalalta, itseasiassa sain mieheni jopa lyömään itseäni.
Sain miehen joka ei ole aikuisiässään edes miesten kesken koskaan kättään toista vastaan nostanut, lyömään itseäni, saavutus sinällään.
Itse olen väkivaltaisesta perheestä ja luulen että tuolla on enemmän syytä tapahtuneeseen kuin mieheni yllättäin ilmenneellä agressiivisuudella. Kaivelin kipeimmät asiat ja kiusasin saadakseni hänet reagoimaan siten kuin miehen mielestäni piti reagoida eli lyömällä suuttuessaan.
Itkin ja paruin kurjuuttani kotvan aikaa, tuekseni sain hyvän ystävän, miehen jonka kanssa en aloittanut suhdetta, olisin alkanut mutta hänkin on perheellinen ja kiitti kiinnostuksestani mutta kieltäytyi enemmästä kuin ystävyydestä. Mies teki tuon niin hienovaraisesti että ymmärsin sen suuttumatta.
Tuosta alkoi puolenvuoden keskustelu suhde joka enimmän osan aikaa pyöri ongelmieni ympärillä, vähitellen aloin ymmärtää mitä itse olin tehnyt väärin, missä kohden käytin miestäni vain välikätenä pahentaakseni oloani.
Lopulta ymmärsin ettei elämäni muuttuisi vaikka aloittaisin suhteen, vaihtaisin miestä tai näyttämöä, ensin oli opittava elämään itsensä kanssa.
Nyt opittuani pitkän kaavan kautta mistä tässä elämässä lopulta on kyse, (Kasvamisesta) näen mieheni sinä kun hän on, kunnollinen suomalainen mies ei yltiö romanttinen tai hauska mutta ehkä ainoa joka voi elää rinnallani. Olen aika vaikea persoona edelleen, milloin lentelen pilvissä milloin matelen kanjonin pohjalla. Juuri tuo tavallinen mieheni suorasukaisella olollaan pystyy olemaan jonkinlainen ankkuri elämässäni.
Hyvin erilainen kuin itse olen, mutta omalla tavallaan täydellinen minulle.
Te jotka kipuilette keskellä kriisiä, miettikää harkitkaa ja kysykää itseltänne ihan rauhassa mikä on se mitä etsitte, harvoin onni tulee siitä että revitään perhe hajalle. On ongelmia, ongelma perheitä ja ihmisiä jotka tekevät perheestä ongelman.
Itse ihmettelen päivittäin kuinka voin elää näin rauhallisen tasaisesti nyt kun keväällä tuntui etten pystynyt lainkaan hengittämään.
Olen ollut tuon turjakkeen kanssa kymmenenvuotta naimisissa sitä ennen seurustelimme seitsemänvuotta. Joten kokemusta on, mutta vain tästä yhdestä suhteesta, ennen harmittelin kokemattomuuttani, nyt näen sen vahvuutena, olemme sitoutuneet tähän liittoon täsmälleen yhtä suurin ja korkein panoksin. Meille molemmille tämä on se ensimmäinen ja ehkä ainoa liitto, elämä ja tulevaisuus.
Näinkin voi käydä, avioero ei aina ole ainut tie ulos ongelmista. Toisaalta jos nyt jostain syystä päätyisin eroon olisin tehnyt valtavan työn itseni kanssa ja voisin jatkaa elämääni varmana siitä että tein mitä tehtävissä oli. Tuo vaikea aika ei ole hukkaanheitettyä aikaa, se on arvokasta aikaa, vaikka elin sen läpi kuin sumussa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Todella mukavaa luettavaa, mutta valitettavasti Sinunlaisia ihmisiä on aivan liian vähän. Tiedätkö, melkein jään odottamaan kanssaihmisten kommentteja siitä, kuinka teit väärin ja saat vahvoja kehotuksia ja suosituksia ottamaan nyt kuitenkin sen avioeron.
Sait mieleni haikean iloiseksi, toivottavasti saat itse siitä hyvän mielen ja koet tekstisi olleen tarpeellinen.
Totuuksia on aina yhtä monta kuin katsojia, se että täällä usein ja suorin sanoin kehoitetaan ensin eroamaan ja vasta sitten pysähtymään hämmästyttää.
Jokaisessa suhteessa on ongelmia mutta ero on ääritilainteita varten, ei vastaus tyytymättömyyteen tai omaan pahaan oloon.
Luettuasi koko ketjun, oletko vielä samaa mieltä ?
Edelleen samaa mieltä ja sympatiat "vaimolle" senkun kasvavat. Lainaan hänen tekstiään hieman: "Jokaisessa suhteessa on ongelmia mutta ero on ääritilanteita varten, ei vastaus tyytymättömyyteen tai omaan pahaan oloon.". Tästä olen täysin samaa mieltä.
Sinä, M36, olet usein maininnut, että ero on hyväksyttävissä jos sen välttämisen eteen on kaikkensa tehnyt, eikä sekään ole tilannetta parantanut. Eikö "vaimo" nyt sitten ole tekemässä juuri tätä mihin olet aikaisemmin vedonnut? Eli hän todellakin laittaa kaikkensa peliin. Siitäkin huolimatta olet nyt häntä käsitykseni mukaan tuomitsemassa ja ihmettelet kuinka hän saattaa jatkaa tuollaisessa liitossa, missä kieltämättä ongelmia näkyy. Meissä taitaa olla yksi erittäin suuri ero. Toiset uskovat siihen, että ongelmat voidaan ratkaista, toiset eivät.
Varmasti sopii kysyä, mutta Sinun ei tietenkään tarvitse vastata: mikä Sinun mielestäsi riittää siihen, että voit hyvällä omallatunnolla ääneen sanoa: "Tein kaikkeni."?
Ensimmäisestä kappaleesta ja lainauksesta ole samaa mieltä kanssanne.
Ei ole tarkoituksenmukaista minun ruveta argumentoimaan alkuperäistä lainaten sitä, miksi en osaa myötäelää hänen valintojaan tai tapaansa elää avioliitossa. Kantansa ja mielipiteensä kullakin, kunhan ihmiset ymmärtäisivät elää tämän ainutkertaisen elämän niin hyvin kuin taitavat... silti en ole tuomitsemassa ketään.
Se että toinen on tehnyt kaikkensa on eri asia että molemmat ovat tehneet. Jos toinen yrittää, ja mies kuittaa koko kriisin kuvitteluksi ja antaa terapiapyynnölle piut-paut (mieluummin vaikka eroaa), ei mielestäni ole sitä yhteistä halua saada liitto toimimaan mistä olen tosiaan kirjoittanut usein.
Kysymykseesi vastaan mielelläni.
Ensiksikin, jotta suhdetta edes voidaan ryhtyä korjaamaan ja "yrittämään", pitäisi molempien tiedostaa että jotakin on vialla ... eli kummatkin pistävät itsensä "likoon". Jos vain toinen "tekee kaikkensa", ei tilanne tule parantumaan. Mutta on totta, että tämä ymmärrys parisuhteen tilasta voi tulla puolisoille eri aikaan ... ja siinä hyvä jos malttaa antaa toiselle aikaa tajuta tilanteen vakavuus, ja että asialle tehtävä jotain.
Mutta oletetaan että jossain vaiheessa molemmilla puolisoilla on syntynyt yhteinen käsitys siitä, että suhde natisee liitoksistaan ... toisella tai molemmilla on paha olla. Sitten keskustellen (tai/ja terapiassa) saadaan yhteinen tahtotila tai "visio" siitä millaista suhdetta tahdotaan, realistisesti ja "rajoitteet" tunnustaen (hieromalla ei porsaasta ajokoiraa saa).
Ihme olisi, jos tuon yhteisen tahtotilan saavuttamiseen ei molempien tarvitsisi muuttaa tapojaan elää suhteessa, käyttäytyä toisin, ja oppia uutta. Se on raskasta ja vaikeaa, vaatii paljon voimia, rakkautta (perusedellytys), tahtoa, tukea ja rohkeutta.
Muutokset eivät tapahdu hetkessä, vanhoihin toimintamalleihin on kummankin helppo palata ... poisoppiminen vanhoista huonoista tavoista elää suhteessa on vaikeata mutta ei mahdotonta. Haastavaa on myös löytää ne asiat mitkä suhteen alkuvaiheessa saivat endorfiinit jylläämään (edellyttäen että niitä on edes ollut...).
Mielestäni tämä on sitä yrittämistä ja "kaikkensa tekemistä suhteen pelastamiseksi" ... jota ei pidä sekoittaa uhrautumiseen tai pienimmän riesan valitsemiseen ("paskaahan tämä on, mutta en nyt mutakaan keksi").
Jos kaikesta tuosta huolimatta käy ilmiselväksi, että odotukset hyvästä suhteesta eivät toteudu ... ja MOLEMMAT ovat yrittäneet, mutta yhtälö on mahdoton. Ehkä suhteessa tapahtunut niin peruuttamattomia asioita, ettei tahdosta huolimatta asioita saa enää korjatuksi tai siihen ei kyetä. Tai toinen osapuoli ei oikeasti olekaan tilanteen vakavuudesta tai muutoksen tarpeesta lainkaan samalla viivalla ... puolisolle kun voi yrittää ojentaa "muutoksen köyttä" ja toivoa että hän siihen tarttuu (tämä sitä yrittämistä), mutta kaikki tietävät että köydellä voi vetää mutta sillä mahdoton työntää.
Mielestäni jos jokseenkin kuvaamani kaltaisen prosessin pariskunta on käynyt, mutta sitä yhteistä tahtotilaa ei saavuteta. Yhdessä olo ei tunnu hyvältä, eikä luonnolliselta. On tunne, että toisaalla voisi olla onnellinen ... saada rakkautta ja voida osoittaa sitä. Olisi tahtonut sitä puolisoni kanssa, mutta eivät siihen syystä toi toisesta kykene enää ... silloin mielestäni voi sanoa "Tein kaikkeni, mutta eriteillä olen/olemme onnellisempia".
Ja mikä yhdelle on ”tein kaikkeni” ei sitä ole toiselle (yksi jaksaa hakea muutosta vuoden, toinen viisi, joku ikuisesti)… tämän lopulta vain kukin yksilö voi määrittää omalle kohdalleen.
Lopuksi, olen täysin vakuuttunut että pariskunnat voivat päästä vaikeidenkin kriisien yli … he voivat saavuttaa paljon vahvemman liiton mitä se koskaan aikaisemmin oli ollutkaan – tämä edellyttää sitä, että rakkaus ei ole kuollut ja että sitä on edes joskus ollut. Mutta ellei näin onnellisesti käy, on hyväksyttävä sekin vaihtoehto ettei kovallakaan yrittämisellä saatu suhdetta molempia tyydyttäväksi … silloin johtopäätösten aika.
piirteet ja ominaisuudet
Heräsin ajattelemaan asiaa taas eräältä kannalta jonka ajattelin tuoda esiin.
Toki tuo rakkaus ja rakastaminen on elämän suola ja tarkoitus. Olen yhtämieltä. Mutta kaikkina vuosina jotka olen täällä kulkenut en ole rakkautta löytänyt, tuota kaiken nielevää auvoista tunnetta. Siksi tämä jossa tunteita ei alunalkaenkaan suuresti ollut, eli ns. kaveriliitto on osallani varsin onnistunut ratkaisu.
Kuten näkyy tämä päivä on taas hyvä päivä toiset huonompia.
Tottakai haluaisin saada ja antaa rakkautta koko sielullani ja sydämmelläni, se etten tuohon tunteeseen ole törmännyt kuin lapsieni kautta jolloin se ilmenee hiukan eri muodossa, en ole nähnyt syytä kaataa tätä kaveriliittoa tuon unelman vuoksi. Unelman paremmasta täydemmästä suhteesta, kuka takaa että pystyn tämän suurempiin tunteisiin, jos tämä onkin minun tapani tuntea, hiukan valju sarkastinen tapani suhtautua elämään.
Jos hajoittaisin kaiken ja lähtisin rintarottingilla etsimään elämäni miestä kuka takaa että koskaan sellaisen löytäisin. Kyllä tämä kulku on niin hakuammuntaa että joskus on hyvä tyytyä hyvään, toivomatta tai edes odottamatta Parasta.
Suhteessa on ongelmia tottakai, mutta vielä jaksan uskoa etteivät ne ole ylipääsemättömiä. Toiselle vuosi on pitkä aika polkea paikoillaan suossa toiselle kaksivuotta pieni hetki vain. Omalla kohdallani lapset eivät pidä minua tässä, mutta toisaalta koskei tilanne ole tulehtunut eikä välillämme ole kolmatta tai neljättä ihmistä, arki sujuu ja löydämme joskus jopa yhteisiä naurun aiheita en näe järkevänä räjäyttää pommia, sotkea kaikkien elämää. Vain siitä syystä että minusta nyt tuntuu hiukan valjulta tämä liitto.
Ehkä olen tyhmä, typerä, itseni unohtava nainen. Luultavasti kaikkea tuota. Mutta halusin aloittaa poikkeavan keskustelun palstalla, yleensä täällä etsitään tukea jo tehdylle eropäätökselle, itse en etsi juurikaan tukea. Tiedän aika tarkkaan missä menen, mutta tietysti on kiva nähdä millaisia tunteita valintani muissa herättävät. Varsinkin ikäisissäni vanhoissa viisaissa jo eronneissa.
Ehkä tahdoin tietää onko joku päätynyt pysymään liitossa joka natisee. Jotkut palaavat takaisin yhteen vuosien päästä, onko mahdollista ohittaa tuo erillään olo vaihe ja jatkaa suoraan osioon kolme=jatkamme yhdessä?
Mieheni niin mieheni, olen pyrkinyt välttämään hänen mollaamistaan siitä yksinkertaisesta syystä että kunnioitan häntä itsenään. Sekin on osa oman kasvuni myötä tullutta viisautta. Eikä hän tietenkään näe liittoa kuten minä näen, hän näkee sen tavallaan. Joka tällä hetkellä näyttää hänestä kerrassaan mallikkaalta.
Opittuani itsestäni muutamia perustavanlaatuisia asioita olen lakannut nalkuttamasta, ruikuttamasta tai muutenkaan kommentoimasta toisen tekemisiä.
Nautin niistä hetkistä jolloin hän vastaa kuvaani miehestä jonka seurassa haluan olla. Toiset ajat, suuren osan aikaa, hakeudun eri huoneeseen, kieltäydyn imuroimasta hänen huonoja olojaan itseeni ja seuraan ulkopuolisena elämäämme.
Käytökseni on ongelmienpakoilua tiedän, mutta vielä nuo ongelmat ovat hallittavissa, näen kyllä suunnan johon liitto on menossa ellei hän tartu nenänsä edessä heiluttelemaani köyteen.
Yhteiset vuodet ovat silti aika tukeva pohja jolla odotella heräämistä, jollei sitä tapahdu. Joudun tarttumaan härkää sarvista. Olen minä aikarajan asettanut en haahuile hamaan tulevaisuuteen. Koko liitto on tavallaan kulkenut kohti tuota h-hetkeä, sen koittaessa katson kortit, sekoitan pakan ja katson vieläkö seuraava jako onnistuu. Mutta vielä katselen näitä kortteja, asiat eivät välttämättä tapahdu tässä ja nyt mutta joka päivä tulevaisuus sulautuu nykyisyyteen. Niin se aika raja? Se on kaukana, vajaa kolme vuotta. Kuinka noin tarkka aika. Olen järjestelmällinen ihminen, mielestäni tuohon mennessä on aikaa tapahtua se mitä tapahtuu, jollei mitään tapahdu ainakin lapset ovat muutaman vuoden vanhempia, taloudellinen tilanteeni hiukan vakaampi ja viisautta taas roppakaupalla enemmän.
Niin ja tuon tullessa myös mieheni on taatusti sopeutunut tilanteeseen ja osaltaan ainakin aloittanut asian työstämisen.
Mutta jos ajattelisinkin minä minä minä ja syöksyisin suin päin elämään....Elän vain tämän hetken ja ehkä seuraavan, entä jos kuolen vuoden kuluttua ja tämä onkin kaikki mitä ehdin saada aikaan?
Oikeasti olen aika tyytyväinen jo aikaan saamaani, siksi minulla on aikaa...
Jos nyt oikein tulkitsin, olet päättänyt pitkämielisesti jatkaa avioliitossa odottaen ja toivoen, että muutos alkaa tapahtumaan teissä molemmissa mikä lopulta edellytys todelliselle avioliiton jatkamiselle (kolmen vuoden takaraja). Ellei köyteen mies tartu, teet omat johtopäätökset.
Hieman soveltaen saman tyyppinen tilanne oli itsellänikin ... se milloin yrittämisen raja tulee vastaan on sitten kovin henkilökohtaista, jos toinen ei lähde mukan urakkaan vaan on tyytyväinen osaansa ja täydelliseen liittoonsa (jos kolmen vuoden päästä päädyt eroon, saattaa miehesi täällä ihmetellä kuinka rouva sekosi ja lähti täydellisestä avioliitosta).
Ajattelin jo miehenikin havahtuvan tilanteeseen, tuskin se tuolloin enää voi tulla täydellisenä yllätyksenä.
Yrittämisen rajat vaihtelevat nyt ajattelen noin, mutta tilanne voi muuttua. Kuka sanoo ettei mieheni tuntiessaan jotain jähmeää liitossa, etsisi hyvinkin pikaista pakotietä pahasta olosta.
Kuten sanoin luulen hänen olevan pakene ja puolustaudu tyyppiä. Eli niin kauan kuin voi pelastaa nahkansa hän on valmis pakenemaan. Mitä on pelastaa nahkansa tässä liitossa. Pitää kasvonsa luulisin, sälyttää syy niskoilleni ja kerätä sympatiapisteet osakseen.
Hän oli jo vähällä onnistua, kovinpana aikana olin aika valmis livahtamaan oven välistä karkuun. Olin valmis jättämään kaiken pelastaakseni itseni. Olin valmis pettämään jäämään kiinni ja lähtemään. Koska keskustelu yhteyttä ei löytynyt muurin läpi. Koin tuon yhdeksi vaihtoehdoksi.
Onneksi joku viisaanpi ehti pysäyttää ennen typeryyttä. Kertoi ettei tilanne korjaantuisi sillä että lapioisin tuhkaa päälleni. Olin pohjalla henkisesti, todella syvällä.
Jostain sain hitusen itsekunnioitustani takaisin ja purin hammasta, ajattelin että Piru minähän en tästä luovu, vain siksi että toisella on korvat täynnä vaikkua ja vikkelät jalat joilla paeta ongelmia.
Ajattelin, juttelin, luin ja kuuntelin viisaampiani. Kasasin keon maata murheitteni päälle ja siirryin sivuun odottamaan.
En voi pakottaa miestäni heräämään ja huomaamaan että jotain on vialla, voin vain vihjailla, pyrkiä kertomaan omista tunteistani. Hienovaraisesti, sillä usein vastassa on kylmä tuijotus, väistö ja pako.
Tämän tien päässä häämöttää ero, vielä en tiedä haarautuuko tästä polkuja jotka vievät toiselle tielle. Kuljenko tuota tietä yksin vai yhdessä mieheni kanssa.
Mutta pikaisiin ratkaisuihin en tässä tilanteessa näe syytä. Olen vahvistunut henkisesti niin ettei miehelläni siltä osin ole valtaa tunteisiini tai päätöksiini.
Eli rouva sekosi lähti ja jätti ei tule kysymykseen enää. Rouva kyllä sekosi, palasi terveen kirjoihin, mutta ei ole enää se vaimo jota mies aikojen alussa lupasi rakastaa myötä ja vastoin käymisissä.
Josta tuli mieleeni, tuona päivänä sakastissa mieheni ja minä yhteisestä päätöksestä muutimme kohdan "kunnes kuolema teidät erottaa" Jotenkin noin että "Hyvinä ja pahoina päivinä." Jo tuolloin meillä oli tiedossa realiteetit tästä liitosta.
Valintasi olet tehnyt, ja toivon sinulle voimia yksin yrittää niin pitkään kun jaksat... ennuste ei ole kovin hyvä, mutta sattuhan sitä suurempiakin ihmeitä maailmassa. Ehkä miehesi silmät avautuvat, ja todellinen yhdessä yrittäminen alkaa ... siitä tulemana voi olla todella hyvä ja kestävä liitto.
Kauha vain käteen ja hämmentämään. Siinähän tuo porisee. Saas nähä mimmosta tästä tulee. Katkeran suloista kaalikeittoa vai kyyneleitä vuodattavaa sipulimuhennosta.
Eikun ihan todella :) Haluan kuvitella että on vielä mahdollisuus antakaa nyt mun pitää vielä toistaiseksi illuusioni onnesta.
Kerran aiemminkin kirjoittelin tänne kaikenlaista mieleen sattuvaa ja kas mies oli käynyt jäljilläni, löysi totuuksia, osatotuuksia ja vastauksia joista ei ollut varma pitikö vai vihasiko.
Tämä on mainio foorumi selvitellä omia solmujaan, kunhan ei ota vastauksia liian mustavalkeina totuuksina.
Soppaa tuli reilusti, näkyykä nälkäisiä joille sitä voisin jakaa. Tuli kerättyä aika kauan noita raaka-aineita, ei oikein mahdu pataan porisemaan enää. Tuostapa kauhallinen sinne parrakkaalle valkohapsiselle vanhukselle. Ja seuraava?
Rehellisesti ottaen, uskon jo itsekkin eroavani, etsin vain aikani kuluksi muita mahdollisuuksia, löysinkö? En oikein.
Mutta, mutta toisaalta, perusluterilainen kasvatukseni sotii avioeroa vastaan edelleen vahvoin asein. Vaikkakin kaikki isovanhempani, vanhempani ja jo ensimmäiset sisarruksenikin ovat omalla kohdallaan eronneet... Halusin niin kovasti olla poikkeus :) En sentään NIIN kovasti.
Eli siis käytyäsi mielestäni hienoa keskustelua "vaimon" kanssa - oletko sitä mieltä, että hänen tulisi antaa periksi? Hänellä on varmasti kovat paikat edessä, jos miehensä ei oivalla, että olisi hihojen käärimisen aika. Mutta eikö vaan olekin aika kunnioitettavakin asenne "vaimolla"?
Itse uskon vakaasti siihen, että kriisin yhdessä (!) läpikäymisen kautta löytyy se kumppanuusvaihe, jossa käy juuri kuten "vaimokin" on ehkä asiat kokenut. Toisen ikävätkään tavat eivät enää ärsytä.
Vielä kun hyväksyttäisiin se asia, että rakkaus muuttaa muotoaan ja ne suuret (!) tunteet ovat toki tavoittelun arvoisia asioita, mutta ei ehkä kuitenkaan aina saavutettavissa.
Mielestäni tasaisen tappavakin elämä on joskus parasta mitä voi toivoa.
Hienoa jos hänellä pää kestää tuollaista yksipuolista yrittämistä (miehelleen se varmsti sopii, hänhän ymmärtääkseni nyt tyytyväinen kun vaimo tuli "järkiinsä" ja hyväksyy nykyisen tilan).
Olen sitä mieltä, että hänen ihan hyvä odotella miehensä asenteen muuttumista, kuten on kirjoittanut ... mutta ei hinnalla millä hyvänsä (siksi kai muistaakseni kolmen vuoden takarajan muutokselle on asettanutkin). Tuntuu, että ainakin nyt hän jaksaa tilanteen todella kunnioitettavasti ... sopii minulle.
Luepa ketju vielä uudelleen ... he eivät käy kriisiä yhdessä läpi, ja siinä mielestäni koko tilanteen kauheus onkin. Ei se noin etene... mutta voidaan tietenkin toivoa että ennen "takarajaa" mieskin intoutuu tekemään asioille jotain ja avaaa silmänsä
Ei tasaisessa ja vähemmän suurten tunteiden liitossa ole mitään vikaa, jos molemmat sitä tahtovat tai siihen tyytyvät. Mutta ei pidä ihmetellä ja silmiään pyörittää, jos puoliso tahtookin muuta ... eikä edes kohtuutonta (paitsi jos periaate "heti kaikki mulle nyt").
Olin hieman epätarkka mainitessani siitä, kuinka kriisin selvittäminen saattaa hyvinkin onnistua, kun molemmat ovat hengessä mukana. En toki tarkoittanut tätä casea, jossa todellakin kriisiä käy vain toinen läpi. Tämä yhdessä-kriisin-läpi on mielestäni lähes ainoa mahdollisuus selvittää haasteet.
Siis tämä kriisi ei alkanut aviokriisistä, ei ollut pettämisiä, ei jättämisiä, ei suhteita eikä solmuja. Kriisi on oma kolmenkympin kriisini joka vähitellen laajeni itsestäni koskemaan koko suhdetta.
Siksi kannan nyt vastuuta omilla harteillani, kuten kerroin taustani oli ongelmallinen ja annoin miehen kantaa minua ensimmäiset kymmenenvuotta. Siksi koen että on minun aikani antaa aikaa.
En uhraa itseäni, enkä usko että lähtemällä tästä löytäisin onneni. Mieheni kuvittelee kaiken olevan hyvin, muttei niin että uskoisi enää itsekkään tuohon utopiaan, siksi hän vastustaa parisuhdeterapiaa tällä hetkellä.
Koska olen lukenut aiheesta paljon viimeisten kahdenvuoden aikana tiedän mikä vaihe hänellä on meneillään ja pystyn näkemään askeleet eteenpäin vaikka ne ovat miltein huomaamattomia.
Jos hän ei todella herää kulkemaan kanssani hän ei herää. Mitä siitä? kuljen yksinäni pitkän tien ja kun on aika hyvästellä olen valmis jatkamaan elämääni. Tämä työstövaihe täytyy kuitenkin tehdä joko liitossa tai sen jälkeen. En tuhlaa aikaani tai elämääni. Elän. :) Kiitos kannustuksesta M 38.
ja se yhdessä kriisin läpi ehkä tulee kohdallemme, muttei välttämättä heti kun olisin valmis vaan vasta kun me olemme valmiit.
Hienoa, että selvitit asiat itsesi kanssa. Itse olen päätymässä eroon, itse en ole sitä hakemassa. Mutta minkäs teet, kun toinen haluaa erota. Kurjinta siinä on se, että epäilen hyvin vahvasti (ja niin epäilee perheterapeuttikin) että kaiken taustalla on hyvin suuressa määrin puolison omat ongelmat, joita ei suostu kohtaamaan.
Jos se "ongelma-osapuoli" kokee ongelmiensa johtuvan ahdistavasta ja epätyydyttävästä liitosta? Ehkä parempi erota jos tuntee voivansa pahoin, kuin sairastua pahemmin?
Oletkohan vähemmistö, mutta kuitenkin sellainen, josta olen iloinen. Ymmärrän murkkuikäisten jutut, ensimmäisenä iltana kysytään, ootko mun kaa ja toinen vastaa joo, ja "seurustelua" kestää pari viikkoa, sitten toinen itkee. Aikuisten ihmisten vakava suhde on aivan eri asia. Tuntuu kuitenkin sellaiselta, lapsia tai ei, kun "kiva" loppuu, lähdetään eri suuntiin. Harva haluaa kasvaa tai miettiä omia ongelmiaan (olen kyllä sitä mieltä, että kaikista väkivaltaisista tai alkoholisuhteista pitää lähteä). Mitenkähän pystyisin kasvattamaan jälkikasvusta samanlaisia ihmisiä?
Nuo ovat kaksi eri asiaa, luen väkivalta ja päihdeongelmaisen kanssa suhteen ensimmäisiin, normaalit suhteet joissa puutumista ajoittain tapahtuu toiseen.
Mieheni on... Ihanuudessaan sokea totuudelle. Tottakai moni mies haluaa elää helposti läpi elämän miettimättä mitään sen syvällisemmin. Tarviiko kaikkea miettiä pohjia myöten? Tuskin mutta jos kaikkia ongelmia vältellään tai ne haudataan tulos on kasvava paise joka ajallaan puhkeaa.
Itse olen itseni työstänyt aika kypsäksi tähän hetkeen, jatkossa joudun kasvamaan lisää sen tiedän. Mutta se että mieheni leikkii kaiken jälkeenkin asioiden olevan todella upealla tolalla saa kuivan hymyn ajoittain huulilleni. Hän todella luulee ettei mitään ongelmia ollutkaan tai ne koskivat vain minua.
Ongelmat olivat minusta lähtöisin sen ymmärrän, mutta eläessään kanssani hänen pitäisi mielestäni edes olla kiinnostunut asioistani, niin että näkisi vakavuus asteen jolla liikutaan.
En kuitenkaan revi häntä huomaamaan ongelmia, en etsi uusia suhteita tai pakoa tästä todellisuudesta. Elän ja toivon hänen jonain päivänä rohkaistuvan niin että uskaltaisi katsoa itseään. Nyt eletään vaihetta kaikki syyt seuraukset ja virheet ovat minusta lähtöisin tai mielikuvitukseni tuotetta.
Ehdotin parisuhdeterapiaa, tai keskustelua ulkopuolisen kanssa, ehdotukseni tyrmättiin vällittömästi. Mieheni kuulemma eroaa mielummin kuin lähtee keskustelemaan asiasta.
Tuon koen niin että hän jo tietää, että syytä ongelmiimme voisi olla myös hänessä. Tietää muttei halua ottaa selvää pitääkö tuo paikkansa, ja siksi pelkää ulkopuolista katsantokantaa.
Mutta kuten sanoin minulla on aikaa, ehkä hän kasvaa ajallaan ehkä ei, ehkä opin hyväksymään hänet keskeneräisenä, sitähän jokainen olemme.
Minusta tuo ei kuulosta tasapainoiselta ja toimivalta avioliitolta, missä molemmilla on hyvä olla. Mutta jokainen tekee valintansa ja rakentaa elämänsä niin hyväksi kuin osaa, niiden arvojen ja periaatteiden mukaan joita on.
Onnea ja menestystä teille.
Sanoinpa vain etten eronnut ongelmista huolimatta. Koen että nyt on minun aikani kantaa päävastuu yhteisestä tulevaisuudesta, siksi kunnes paremmat ajat koittavat. Koittavatko ne? En tiedä. Kuka tietää? Tuskin kukaan. Mutta en aio antaa periksi ainakaan ihan vielä.
Miehessäni on potenttiaalia :) Minun tehtäväni on vain pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä ja odottaa. Vihjailla voin mutten pyytää kasvamaan.
Helpompi tie taatusti olisi etsiä jo eronnut mies joka on työstänyt nämä ongelmat omalta kohdaltaan. Pystyisi sitä kautta kantamaan vastuun osaltaan kahden kaupasta, tuo olisi helpoin tie, mutta en ole tottunut kulkemaan aitojen ali.
Jos olisin alun alkaen ollut palavasti rakastunut mieheeni tämä olisi ehkä helpompaa, tai vaikeampaa mistä näistä tietää. Mutta koska tämä alun alkaenkin oli kahden kauppa jossa molemmat käärivät sievoiset voitot tuolloisen tulevaisuuden suhteen, en näe syytä heti nakata kintaita kehään.
Se ettei suuria tunteita ollut alunalkaen joihin nyt voisin palata on surullista, toisaalta mitään illuusioita ei koskaan ollut toisen täydellisyydestäkään.
En sano että tämä on toimiva tai terve ratkaisu, tällä hetkellä tässä elämässä koen että tämä on minun ratkaisuni tähän tilanteeseen. Jos tulevaisuuteen näkisin voisin tehdä muunlaisia ratkaisuja, tällä tietomäärällä ja näillä tunteilla jatkan tässä.
Tottakai ihmisten pitäisi alunalkaen hakea täydellistä kumpania, tervettä liittoa ja kaikkea mitä meidät lapsena opetettiin toivomaan parisuhteelta. Mutta ainakaan omalla kohdallani en ole koskaan tavannut ihmistä joka olisi täydesti vastannut noita kuvitelmia. Tyydyin siihen joka oli lähinnä noita ja hautasin lapsen uskoni onnellisiin loppuihin.
... väittänyt toimivaksi, olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi ;-)
Siitä olen samaa mieltä kanssasi, ettei eroon pidä rynnätä tai ettäkö maailma siihen kaatuu jos malttaa yritää ja rohkaista toistakin siihen. Se miten kauan jaksaa tai tahtoo kantaa päävastuun yhteisestä tulevaisuudesta, ja toivoa parempaa ilman että oma pää hajoo tai mieli katkeroidu... on kovin yksilöllistä.
Motiivinne mennä avioon, ja siihen liittyvät tunteet olivat minulle vieraat -- eikä niiden valossa suhteenne nykyinen meno minua valtavasti yllätä. Muta järki- ja kulissiavioliitot siihen kykeneville kaikin mokomin suon, vaikken sellaiseen itse kykenisikään.
teen näemmä kuten aina kerron jotain ja saan vastaanottajan näkemään asian omien suodattimiensa lävitse.
En ole kulissiavioliitossa, en liion järkiliitossa, ajauduimpa vain lapsena tähän kun näytti kunnolliselta ja kivalta tavalta elää.
Katkeruuteni aaltoilee kuten muutkin tunteet, vielä olen pystynyt elämään tunteideni kanssa. Tavallaan kun tiedän vaihtoehdot ja olen itseltäni kysynyt mitä haluan olen nähnyt tämän järkevänä yrityksenä.
Avioliitto on kahden aikuisen kauppa, ymmärrän. Omalla kohdallani tuo ei ihan mennyt kuten olisi kuulunut. Tarvitsin ulospääsytien kodista jossa ensimmäisessä kirjoituksessa kerroin. Ei silloin siinä tilanteessa ollut aikaa tai voimia katsella ja harkita vaihtoehtoja. Tarvitsin silloin aikuista ja mieheni oli tuo aikuinen. Nyt kasvettuani viimein itse aikuiseksi hän ei enää löydä paikkaansa läheltäni, sen enempää kuin minäkään sitä osaisin osoittaa.
Elämässäni on muutama suuri musta aukko vielä käymättä läpi, nyt minulla itselläni olisi voimia ja haluja käydä ne läpi. Mieheni pelkää. Kai sitä miten tuon viimeisen kaapin tonkiminen muuttaa minua ihmisenä, taatusti jonkin verran. Miten ja mihin suuntaan jää nähtäväksi.
Kirjoitat: "...En ole kulissiavioliitossa, en liion järkiliitossa, ajauduimpa vain lapsena tähän kun näytti kunnolliselta ja kivalta tavalta elää. Tarvitsin ulospääsytien kodista jossa ensimmäisessä kirjoituksessa kerroin."
Minusta tuo kuulostaa "pakotieliitolta", josta ei enää kumpikaan osaa lähteä, kun tottumus ja kenties pelko siitä, ettei ole oppinut olemaan yksikseen itsensä kanssa, pitää kiinni toisessa.
Mikäli tyydyt elämään toimimattomassa liitossa, jossa ei ole hyvä olla, se on toki sinun ratkaisusi. Mutta mieti myös, mitkä asiat sinut todella pitävät miehessäsi kiinni ja saavat suostumaan vastuunkantajaksi koko suhteesta?
Hyvää jatkoa! :)
noitapa olen miettinyt tässä pohtiessani, mikä saa jämään? Toistaiseksi se etten mitään menetä vaikka jäänkin vielä toviksi. Kasvamaan ja katsomaan maailmaa.