erosimme sovussa (ihan oikeesti sekin on mahollista ) 2vuotta sitten, no vuoden päästä palattiin yhteen takasi yhteisestä sopimuksesta sekin. No nyt ollaan kohta vuosi oltu yhdessä taas ja mun mielessä alkaa entisestään vahvistua ajatus lopullisesta erosta !
miehessä ei varmasti oo vikaa, musta vaan tuntuu että jotain uupuu meidän väliltä.Ollaan niin kuin kavereita enemmän kuin aviopuolisoja!
en vaan saa ajalliseksi avata suutani, mutta raskasta tätä on yksinkin pähkäillä. Ajatukset seilailee päivästä toiseen laidasta toiseen, tänään voi olla hyvä päivä ja tuntuu ihan ok:lta olla yhdessä mutta huomenna voikin jo ahdistaa niin pahasti!
jotenkin välillä tuntuu, että mieskin käy samoja asioita mielessään läpi mutta välillä mietin josko vain kuvittelen!
Taidetaan olla toivottomia tapauksia molemmat, tuppisuina eletään päivästä toiseen.
mutta kun on alkanut ahistaa, että tässä tää elämä menee ohi molemmilta!
miehessä ei varmasti oo vikaa, musta vaan tuntuu että jotain uupuu meidän väliltä.Ollaan niin kuin kavereita enemmän kuin aviopuolisoja!
en vaan saa ajalliseksi avata suutani, mutta raskasta tätä on yksinkin pähkäillä. Ajatukset seilailee päivästä toiseen laidasta toiseen, tänään voi olla hyvä päivä ja tuntuu ihan ok:lta olla yhdessä mutta huomenna voikin jo ahdistaa niin pahasti!
jotenkin välillä tuntuu, että mieskin käy samoja asioita mielessään läpi mutta välillä mietin josko vain kuvittelen!
Taidetaan olla toivottomia tapauksia molemmat, tuppisuina eletään päivästä toiseen.
mutta kun on alkanut ahistaa, että tässä tää elämä menee ohi molemmilta!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Et ole kauhea ihminen. Tilanne ei ole helppo. Jotain välillänne on koska palasitte takaisin yhteen. Oliko se lasten takia vai siksi että rakastatte toisianne? Onko suhde palannut samaan vanhaan moodiin kuin ennen eroa? Siksikö haluat taas siitä pois?
Minulla on vähän samanlainen tilanne. Olemme mieheni kanssa eroamassa (paperit vetämässä, miehellä asunto hankittuna). Yli vuoden olemme olleet sitä mieltä että ero on välttämätön, kunnes tajusimme ettei rakkaus olekaan loppunut ja että yhteinen perhe on tärkeintä mitä meillä on. Tuppisuina mekin viimeiset puoli vuotta, nyt jostain syystä keskustelu on aukeamassa pikku hiljaa. Vihdoin ollaan saatu sanottua asioita jotka olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.
Ajatus lopullisesta erosta ahdistaa niin paljon että välillä tuntuu ettei henkeä saa. En nuku öisin eikä ruoka maistu. Koko ajan on paha olo. Pelkään että jos palaamme takaisin yhteen niin hetken kuluttua ollaan samassa tilanteessa kuin nyt. Tiedän että liiton toimimaan saaminen vaatii meiltä molemmilta todella paljon. Pystymmekö siihen, en tiedä.
Lapsille yhteen palaaminen olisi paras joululahja ikinä. Särkisin kuitenkin heidän sydämensä jos jonkin ajan kuluttua taas kertoisimme että erotaan sittenkin. Onko olemassa onnistuneita yhteen palaamisia? Voiko rakkaus syttyä uudelleen uuden veroisena, onko mahdollista että voisimme elää onnellisina vielä yhdessä?
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia.
Aluksi näytti että onnistuu, mutta lopullinen ero tuli puolentoista vuoden kuluttua.
Jaa-a, samassa tilanteessa olen myös minä. Takana 13 vuotta kestänyt avoliitto ja viime aikoina se on ollut on-off -suhde. Olemme hankkineet toisen asunnon, kun se yhdessä oleminen on ollut niin vaikeaa. Olemme luonteiltamme ehkä niin sopimattomat, että aina saadaan jostain riiita aikaan ja sen on pikkuhiljaa näivettänyt suhteen ja olen kokenut sen raskaaksi. Olemme kuitenkin edelleen yrittäneet, niin että olemme aika-ajoin asuneet erillämme ja sitten taas olemme joitain päiviä asuneet saman katon alla. Nyt tuntuu, että homma pitäisi puhaltaa poikki, ettei mene loppuelämä tähän. Se mikä on pitänyt yhdessä, on ehkä ymmärrys, kiintymys kuitenkin toista kohtaan.
Minäkin olen miettinyt, että voiko uudelleen yrittämällä onnistua mutta luulen, että ei voi. Turha pitkittää asioita mutta en haluaisi menettää ystävää.
Itselläni tämä on toinen pitkä suhde elämässäni. Ensimmäinen kesti 20 vuotta. Ero ei ehkä ole sillä lailla tuskallinen kuin ensimmäinen ero mutta masentavaa on kuin ei saa suhteita onnistumaan. Pelottaa enää edes yritää. Ja voipi olla, että ne yritykset oli omalta osaltani nyt tässä.
siis me menimme takaisin yhteen kai siksi, että mies sitä ehdotti. Hänen halusta alunperin erosimmekin. Olen usein miettinyt ,että jos hän ei olisi sanonut mitään olisinko itse koskaan halunnut takaisin tai edes ehdottanut sitä? en todellakaan tiedä.
Lapset ovat jo aika isoja, toinen asuu omassa asunnossa ja toinen haaveilee opiskelemaan pääsystä. Mutta kait jokainen lapsi toivoo, etteivät vanhemmat eroa?!
Meillä ei ole riitoja, siis luit oikein mutta ehkä me emme osaa edes riidellä. Paljon varmasti jää sanomatta suoraan päin naamaa, mutta näin meillä on aina ollut emme osaa enää muuttaa tapojamme.
Sitäkin mietin, että haluanko eron vain siksi että en halua vanhana harmitella että jäimme yhteen vain koska emme osanneet muutakaan. En todellakaan halua katkeroitua!
Kyllähän tälläinen elämä näivettää jollainlailla sisältä päin. Aluksi en halunnut että eroamme uudestaan muiden ihmisten takia, mutta nyt on ainakin se selkiytynyt että itsemme takia se päätös pitää tehdä.
Loppujen lopuksi olemme aika erilaisia, pidämme niin eri asioista elämässä ehkä se tässä onkin niin vaikeeta. Luultavasti minä pelkään tehdä sitä päätöstä, olisi helpompi sysätä se toisen ihmisen hartioille ja päätettäväksi!No antaa elämän kantaa ja näyttää mitä tuleman pitää!
Onhan ison päätöksen tekeminen vaikeaa. Ulkopuolisena vähän kuulostaa, että ajelehdit ja joku muu tekee puolestasi päätökset. Oliko sinulle tuo erossaoloaika vaikeaa eli kaipasitko miestäsi? Mutta ehkä aika ei ole kuitenkaan kypsä sinun erollesi eli pitää vielä tapahtua jotain ennen kuin olet valmis. Olen myös itse miettinyt tuota, että elämää ei pitäisi tuhlata ja sitten vanhana haikailla, että kun ei aikoinaan tehnyt jotain päätöstä.
Itselläni se tilanne on taas niin toisenlainen, että jatkaisin mieheni kanssa mutta en jaksa sitä ainaista riitaa. Sitten yksinollessani ikävöin miestäni tai ehkä ikävöin seuraa ja ystävyyttä, koska ihan kauheasti ei ole ystäviä tai sukulaisia ja tulee vietettyä paljon aikaa yksikseni ja sitten heikolla hetkellä pyydän miestä taas syömään, kun laitan itselleni ruokaa. Lapsi on iso ja asuu omillaan ja hänellä on omat menonsa ja työnsä.
Tilanteita on niin monia kuin on ihmisiäkin.
Positiivisin ajatuksin kuitenkin :=)!
erossa olo aika miehestäni oli ja ei ollut vaikeaa, itkut tuli itkettyä mutta mä en oo sen tyyppinen että jäisin vellomaan itsesääliin ja murheeseen.
En tarkoita, että olisin heti ollut uutta miestä etsimässä. Oikeeestaan varmaan nautin kun sain olla yksin, sitä aikaa yksin mä välillä kaipaankin. Ja mietinkin kaipaanko toista rinnalleni vain jakamaan taloudellinen puoli ja isot päätökset??
En kuiteenkaan ollut sitäkään mieltä, että olisin kaivannut miestäni hirveästi ehkä se olikin helpotus erota....
taidan alkaa lukea vanhoja päiväkirjoja ja miettiä tätä, en kyllä aio hosua tämän kanssa. Mutta luultavasti kun aika on valmis osaan tehdä oikean päätöksen!
Oikeestaan päiväkirjan kirjoittaminen omista tunteista tuolloin eron hetkellä oli ihan hyvää terapiaa ja nyt tässä tilanteessa voi olla ihan hyvä palautella mieleen niitä tunteita ja fiiliksiä mitä silloin kävi läpi. Ihmismieli kun unohtaa aika helpolla ne huonot asiat, tai niin minä ainakin!
kauheaa, kun unohtelet ikävät asiat.
Käy ihmeessä päiväkirjasi kynä kädessä läpi ja kirjoita muistiin kaikki kokemasi kurjuudet.
Kyllä sinä aivan varmasti vielä löydät tarpeeksi perusteluja erolle .
Ja sitten joskus, kun otat toisen puolison, huolehdi visusti, että hän on tyyppi, jollaista et kelpuuta hyväksi tai parhaaksi kaveriksesi. Näin varmistat, ettei elämä solju ohi, vaan ehdit kokea vielä useampiakin liittoja.
"tiedän - olen kauhea ihminen!" ja typerä lopetus
"mutta kun on alkanut ahistaa, että tässä tää elämä
menee ohi molemmilta!" ja välissä aikuisten teinien
vakiosepustusta. (Johon joku heti aivan ennalta oletetusti :)
kiirehti silittelemään myötäkarvaan, että "Et ole kauhea ihminen". )
Söpöä, että ajattelet, ettei miehesi elämä saa mennä ohi.
Et totisesti ole ensimmäinen nainen, joka miehelleen tämän
"jalon" syyn/perustelun eroon esittää. :)
Ja tää kirjoituksen pointti oli?
ennen älähdystä ei ole sinultakaan pois sulettu vaihtoehto.
mahdat olla pahasti pettynyt elämääsi kun noin kirjoitat!
En todellakaan etsi syytä eroon tai perustelua!
Kait se on parempi miettiä omaa mielipidettään ja halujaan vaikka vähän pitempään, ettei suoraan päin naamaa pläjäytä haluavansa eroa!
Haluan sydämmestäni vain parasta meille molemmille, usko pois hyviäkin ihmisiä /naisia on olemassa .
Mitä muuten on aikuisten teinien ikä ? Kiitosta vaan, olen kyllä lähempänä 50 kuin teiniyttä ja naimissa oltiin 20 vuotta ennen ekaa eroa!
Kaikki ei ole niin mustavalkoista - ei ainakaan mulla!
”mahdat olla pahasti pettynyt elämääsi kun noin kirjoitat!”
Näpäys kenelle ja mistä päätellen pettyneelle?
”En todellakaan etsi syytä eroon tai perustelua!”
Luehan aloituksesi ja pari muuta tekstiäsi ketjussa.
”Kait se on parempi miettiä omaa mielipidettään ja halujaan vaikka vähän pitempään, ettei suoraan päin naamaa pläjäytä haluavansa eroa!”
Ruoki ihmeessä ajan kanssa halujasi mm. Suomi24 eropalstalla, jossa saat asiantuntijapeesausta. :)
”Haluan sydämmestäni vain parasta meille molemmille, usko pois hyviäkin ihmisiä /naisia on olemassa .”
Sydämessä on vain yksi ämmä. Kaiketi miehesi on tietoinen, mitä hyvyyttä haluat jakaa hänen osalleen tulevaisuudessa. Ero-/halukellohan sinun mielessä tikitää.
”Mitä muuten on aikuisten teinien ikä ? Kiitosta vaan, olen kyllä lähempänä 50 kuin teiniyttä ja naimissa oltiin 20 vuotta ennen ekaa eroa!”
Teini-ikä kestää tapauskohtaisesti niin kauan kunnes ihminen kasvaa aikuiseksi.
”Kaikki ei ole niin mustavalkoista - ei ainakaan mulla!”
Siispä??
Mekin palattiin yksiin vuoden eron jälkeen. Aiemmin oltiin yksissä 10 vuotta omien lasten kanssa, eli ei ollut yhteisiä lapsia. Palatessamme yksiin sovittiin kaikenlaista, mutta valitettavasti samat ongelmat nousivat pinnalle, kertaa sata.
Meidänkin suurin ongelma oli, ettemme pystyneet käsittelemään vaikeita asioita keskenämme, mistä seurasi pettämistä jne..
Vieläkin kaipaan ex-vaimoani, vaikkakin järki sanoo toista.
Ei kahta ilman kolmatta, painajainen tai toive?