Ymmärrän sen, että ihminen kaipaa toista ihmistä, kuka mihinkin tarkoituksiin...toinen ihminen on kuitenkin oltava ja sitä etsitään ja haetaan baarista, netistä, tansseista, harrastuksista jne...En kuitenkaan ymmärrä miksi on niin vaikeaa olla rehellinen ja reilu. Tämä liene kaiken kohtaamisen kulmakivi. Vaikka asioista voi olla vaikea toiselle puhua, se on reilu ja kunnioittava tapa toimia. Itsensä tunteva ihminen voi sanoa millä mielellä liikkuu...Kannattaako aloittaa mitään, jos ei tiedä mitä haluaa. Kannattaisiko tutustua itseensä ensin. Ihmissuhteelle on oltava tilaus, ei vain jokin epämääräinen tunne, kokeilunhalu...elämyshakuisuus.
Tapasin vakaumuksellisen kaverin. Aivan fantastisen tyypin. En odottanut mitään...Itse hän haki naista ja sen löysi. Puheet olivat ihanteellisia, arvoja korostavia. Kemiaa välillämme oli runsaas. Esiteltiin koti, lapsi, työpaikka. Käytiin kaupoissa, tehtiin ruokaa jne...innostusta oli ilmassa varsin paljon.
Kuin salamana tämä itseään kunnollisena pitävä kaveri ei soittanut, ei laittanut viestiä, halusi olla omissa oloissaan...Tapaamiset harventuivat, yhteydenpito myös....Ja kas. Sitten taas innostus palasi ja kaikki näytti positiiviselle. Hän sai tietää tunteistani. Oli välitetty olo. Ja taas sama notkahdus.
Asiasta puhuttiin, kun otin sen itse puheeksi. Ei mitään lopullista niittiä alkavalle suhteelle. Mikään ei tunnu miltään. Toisaalta haluan suhteen, toisaalta en. Mutta ne arvot ja se vakaumus...missä on se kunnioitus minua, ihmistä kohtaan tai ne teot jotka soisi omallekkin kohdalle osua....Toisen ihmisen tunteilla pelleilyä, itsekkyyttäkö? Jos en ollut se oikea ja ei enää kiinnosta, eikö asialle voi laittaa selkeää stoppia. Vetäydyn, myötään, vetäydyn, en vetäydy....Ristiriitaisia viestejä kaikkinensa.
Tuntuu kurjalle kun tunteillani ei ole merkitystä. Kun toinen ihminen ei näe kuinka sattuu, vaikka itseensäkin on joskus sattunut ja sen kivun tietää. Kun lopulta en ole edes ihmisenä niin tärkeä, että kantaisi vastuuta toiselle aiheutetusta mielipahasta.
Mikäli mitään pelisääntöjä ei ole eikä niitä haluta...teemme itsellemme hallaa. Kenties monien surujen kautta. Kohtele toista kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Tapasin vakaumuksellisen kaverin. Aivan fantastisen tyypin. En odottanut mitään...Itse hän haki naista ja sen löysi. Puheet olivat ihanteellisia, arvoja korostavia. Kemiaa välillämme oli runsaas. Esiteltiin koti, lapsi, työpaikka. Käytiin kaupoissa, tehtiin ruokaa jne...innostusta oli ilmassa varsin paljon.
Kuin salamana tämä itseään kunnollisena pitävä kaveri ei soittanut, ei laittanut viestiä, halusi olla omissa oloissaan...Tapaamiset harventuivat, yhteydenpito myös....Ja kas. Sitten taas innostus palasi ja kaikki näytti positiiviselle. Hän sai tietää tunteistani. Oli välitetty olo. Ja taas sama notkahdus.
Asiasta puhuttiin, kun otin sen itse puheeksi. Ei mitään lopullista niittiä alkavalle suhteelle. Mikään ei tunnu miltään. Toisaalta haluan suhteen, toisaalta en. Mutta ne arvot ja se vakaumus...missä on se kunnioitus minua, ihmistä kohtaan tai ne teot jotka soisi omallekkin kohdalle osua....Toisen ihmisen tunteilla pelleilyä, itsekkyyttäkö? Jos en ollut se oikea ja ei enää kiinnosta, eikö asialle voi laittaa selkeää stoppia. Vetäydyn, myötään, vetäydyn, en vetäydy....Ristiriitaisia viestejä kaikkinensa.
Tuntuu kurjalle kun tunteillani ei ole merkitystä. Kun toinen ihminen ei näe kuinka sattuu, vaikka itseensäkin on joskus sattunut ja sen kivun tietää. Kun lopulta en ole edes ihmisenä niin tärkeä, että kantaisi vastuuta toiselle aiheutetusta mielipahasta.
Mikäli mitään pelisääntöjä ei ole eikä niitä haluta...teemme itsellemme hallaa. Kenties monien surujen kautta. Kohtele toista kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Elämä on. Ei siinä sen kummenmpaa.
Tämän luettuani tunnen tarvetta kertoa, että naiset eivät koskaan ole päästäneet minua päälleen ähkimään. Olen vuosikymmeniä pelkästään katsonut pornoa ja vetänyt käteen, runk runk runk runkula runkula runkrunkrunk!