Kertokaapa hyvät kanssaihmiset onko kenelläkään tullut ero se takia, että kumppani ei kasva henkisesti mukana? Tarkoitan siis sitä, että puoliso ikäänkuin "luutuu" paikoilleen, käyttäytyy kuin lapsi eikä suostu kuuntelemaan mitään?
Minulla ja miehelläni on ollut jonkinlainen pattitilanne tässä jo kolmisen vuotta. Minä olen tavallaan joutunut kasvamaan henkisesti, ensiksi tietenkin lapsen kasvatuksen myötä (11-vuotias nyt), toiseksi olen jäänyt työttömäksi ja opiskellut uuden ammatin ja saanut uuden työn.
Tämä kaikki on mielestäni kasvattanut minua tosi paljon.
Mutta kun. Nykyisin tuntuu kuin minulla olisi täällä kotona kaksi lasta. Poika, 11-v, on tosi hyvä tyyppi ja mielestäni kehittymässä ihan kivasti lapsesta nuoreksi, kilttikin vielä.
Mies, 47-v, taas kitisee ja kätisee kaikista asioista, käyttäytyy siis kuin lapsi, jos ei saa jotain haluamaansa. Esim. seksin suhteen laskee kertoja per viikko tai kuukausi ja aloittaa kiukuttelun heti, jos omat normit ei täyty. On jostain kuulemma lukenut, että suomalaiset naivat keskim. 3-4 krt/viikko, ja meillä jää kahteen kolmeen kertaan. Eli meillä on asiat pahasti pielessä miehen mielestä.
Minä taas kaipaisin henkistä, aikuista yhteyttä toisen aikuisen kanssa, jolloin varmaan seksikin maistuisi useammin. Mutta kun miehestä ei ole keskustelijaksi!
Kävin äskettäin läpi terapiajakson, jolla sain hoidettua lapsuudessani tapahtuneen raiskauksen pois vaivaamasta, ja sain lisää jämäkkyyttä ja sellaista aikuista asennetta ja otetta elämään. Mies taas luulee, että kun terapia on ohi, minusta tulee joku mahdoton seksipeto, vailla mitään estoja...
Ei, se mitä terapiasta sain oli menetetyn itsekunnioituksen palautuminen ja parempi kohtelu omaa itseäni kohtaan. Eli en suostu, jos minua ei haluta, ja saan ja voin sanoa sen.
Mutta kun mies ei yritäkään ymmärtää. Saarnaa vain miehen tarpeista, seksin siis. eikä yhtään ota huomioon, että minulla olisi valtava tarve aikuisen kumppanin seuralle, keskustelulle, rennolle yhdessäololle... mielestäni sitä kautta voisi löytyä seksuaalinenkin yhteys, eikä vain kertoja/viikko laskemalla...
Mieheni ei vaan halua mitenkään tutkistella itseään, katsoa peiliin (siis kuvaannollisesti), eikä ylipäätään kehittyä henkisesti aikuisemmaksi. Epäilen, ettei tämän ikäinen mies enää muutu, joten elämme jatkossa kumpikin puutteessa - mies seksin, minä läheisyyden ja henkisen yhteyden.
Kertokaapa ystävät, onko tässä mielestänne kyseessä klassinen "erilleen kasvaminen" vai onko jollakin kokemusta, miten saada homma taas toimimaan?
Minulla ja miehelläni on ollut jonkinlainen pattitilanne tässä jo kolmisen vuotta. Minä olen tavallaan joutunut kasvamaan henkisesti, ensiksi tietenkin lapsen kasvatuksen myötä (11-vuotias nyt), toiseksi olen jäänyt työttömäksi ja opiskellut uuden ammatin ja saanut uuden työn.
Tämä kaikki on mielestäni kasvattanut minua tosi paljon.
Mutta kun. Nykyisin tuntuu kuin minulla olisi täällä kotona kaksi lasta. Poika, 11-v, on tosi hyvä tyyppi ja mielestäni kehittymässä ihan kivasti lapsesta nuoreksi, kilttikin vielä.
Mies, 47-v, taas kitisee ja kätisee kaikista asioista, käyttäytyy siis kuin lapsi, jos ei saa jotain haluamaansa. Esim. seksin suhteen laskee kertoja per viikko tai kuukausi ja aloittaa kiukuttelun heti, jos omat normit ei täyty. On jostain kuulemma lukenut, että suomalaiset naivat keskim. 3-4 krt/viikko, ja meillä jää kahteen kolmeen kertaan. Eli meillä on asiat pahasti pielessä miehen mielestä.
Minä taas kaipaisin henkistä, aikuista yhteyttä toisen aikuisen kanssa, jolloin varmaan seksikin maistuisi useammin. Mutta kun miehestä ei ole keskustelijaksi!
Kävin äskettäin läpi terapiajakson, jolla sain hoidettua lapsuudessani tapahtuneen raiskauksen pois vaivaamasta, ja sain lisää jämäkkyyttä ja sellaista aikuista asennetta ja otetta elämään. Mies taas luulee, että kun terapia on ohi, minusta tulee joku mahdoton seksipeto, vailla mitään estoja...
Ei, se mitä terapiasta sain oli menetetyn itsekunnioituksen palautuminen ja parempi kohtelu omaa itseäni kohtaan. Eli en suostu, jos minua ei haluta, ja saan ja voin sanoa sen.
Mutta kun mies ei yritäkään ymmärtää. Saarnaa vain miehen tarpeista, seksin siis. eikä yhtään ota huomioon, että minulla olisi valtava tarve aikuisen kumppanin seuralle, keskustelulle, rennolle yhdessäololle... mielestäni sitä kautta voisi löytyä seksuaalinenkin yhteys, eikä vain kertoja/viikko laskemalla...
Mieheni ei vaan halua mitenkään tutkistella itseään, katsoa peiliin (siis kuvaannollisesti), eikä ylipäätään kehittyä henkisesti aikuisemmaksi. Epäilen, ettei tämän ikäinen mies enää muutu, joten elämme jatkossa kumpikin puutteessa - mies seksin, minä läheisyyden ja henkisen yhteyden.
Kertokaapa ystävät, onko tässä mielestänne kyseessä klassinen "erilleen kasvaminen" vai onko jollakin kokemusta, miten saada homma taas toimimaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Meillä kriisi pahimmillaan kesti vuodenpäivät. Kasvoin valtavin harppauksin henkisesti. Mieheni jäi paikoilleen.
Ensin revin häntä muuttumaan tottakai. Meillä seksi jumii toisinpäin eli mieheni ei jaksa, kiinnostu tai vain halua. Ongelma on aika iso, mutta yritän selvitä sen kanssa. Tunnen tiettyä muotätuntoa miestäsi kohtaan tuon vuoksi. Nyt tiedän miltä miehestä tuntuu kun puoliso ei halua. Ei kiva tunne.
No kuitenkin, viimein ymmärsin etten minä voi miestäni väkisin mukaani repiä kasvuun. Hänen aikansa tulee, ehkä vasta vuosien päästä. Annoin miehelleni rauhan, jätin hänet siihen harhakuvaan elämästä Matrixiin jonka hän halusi niin kiivaasti pitää, mikä oikeus minulla on sitä häneltä viedä. Pakottaa häntä näkemään minun totuuteni joka on vain yksi monista.
Tietysti toivoisin henkisesti samantasoisen miehen vierelleni se nyt vain ei tällä hetkellä ole mahdollista. Jos eroaisin voisin tietysti löytää miehen joka on tuon matkan tehnyt ja kokisin yhteenkuuluvuutta.
Mutta toisaalta olisi kiva kokeilla miltä tuntuisi olla se ihminen, joka hetken tullessa olisi oman polkunsa läpi käynyt ja auttaisi miehensä läpi tuon tuskaisen taipaleen.
Ehkei minun mieheni koskaan kasva, jää tuollaiseksi tampioksi lopuksi ikäänsä. Annan hänelle sen oikeuden. Minun jo kriisin läpikäyneen täytyy olla aikuinen ja pysyä aikuisena, vaikeinta tuo on riita tilanteissa kun tekisi mieli laskeutua lapsen tasolle rähjäämään mutta ei voi, kun jonkun täytyy olla se aikuinen.
Surullista, mutta toisaalta kaikki tämä kasvattaa, tuon seksin luulen kasvavan suuremmaksi tulpaksi omassa liitossani kuin mieheni keskenkasvuisuuden. Olen sitä verran kaunis että saan jatkuvasti tiettyjä viestejä ympäristästä, joskus niitä on vaikea vastustaa jäätyään pitkään ilman miehen huomiota, jouduttuaan olemaan tälle huolehtiva äiti ilman vaimon oikeuksia.
Toistaiseksi olen jaksanut, tulevaisuudesta en enää unelmoi, ei tuolla haahuile ihmistä joka niks naks taikoisi onnen elämääni, ero kuitenkin rikkoo paljon tullessaan. Sitä pyrin välttämään viimeiseen asti.
Te naiset joita mies painostaa, ajatelkaa asiaa niin että se usein on jurrikan ainoa keino ilmaista rakkauttaan.
Minunlaisianikin naisia on paljon, meistä vain piirretään yksi ja sama kuva, nymfomaani miestennielijä joka etsii aina vain suurempaa...
Todellisuus on niin toinen, tuo kolmesta neljään kertaan viikko sopisi mainiosti itsellenikin, meillä se jää tuohon kuukaudessa yleensä vähempään.