Taustalla 12 lapsetonta vuotta yhdessä, 4 aviossa. Vaikka tuntuu oudolta jälkeenpäin ajatellen alamäki suhteessa tuntuu alkaneen häistä. Sinnillä on kuitenkin menty eteenpäin riita kerrallaan, hyviä hetkiä odotellen.
Vuosi sitten kesälomalla tajusin, ettei hyviä hetkiä enää taida tullakaan, vieressäni istui täysin vieras mies jonka kanssa meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa. Päätin kuitenkin jatkaa yrittämistä koska hänestä missään ei ollut mitään vikaa ja oma paha oloni ei tuntunut riittävän hyvältä syyltä.Eikä edes hänen juomisensa, siitä eroon päästäkseen hän tarvitsisi tukea, ei sitä että hylkään hänet.
Päätimme myös vihdoin yrittää lapsentekoa, ajattelin että löytäisimme yhteisen sävelen perheenä, jos emme parina. Ehkä kaksi aikuista vain tarvitsee sisältöä elämään? Ehkä mieheni pitäisi lupauksensa ja lopettaisi juomisen jos tulisi isäksi.
Vuosi ja ylikin on kulunut. Lasta ei ole alulle saatu. Nukkunut olen jo melkein vuoden vain lääkkeiden avulla ja laihtunut yli 10kg (alipaino alkaa jo itsessään estää hedelmöittymisen).
Mitä tehdä; vieläkö yrittää lasta/lapsen kanssa perhettä vai lähteä?
Olen henkisesti aivan loppu, hukassa. Rakastan edelleen miestäni, mutta vuosien katkeruus alkoholismin vuoksi, pettymykset elämässä tuntuvat ylittäneen vihalla rakkauden. Silti koen olevani hänelle velkaa että jaksaisin vielä yrittää. Koska rakastan edelleen häntä pelkään että ero suistaisi hänet lopullisesti huonoille raiteille ja syyllistän ajatuksella itseni. Mutta olenko itselleni velkaa loppuelämän (33v)? Koska voi alkaa olla itsekäs vai estääkö rakkaus sen ikuisesti.
Eroa vaikeuttaa omien ajatusten lisäksi vielä se, että tiedän että siitä tulisi aivan helvetillinen. Ei puhettakaan erosta ystävinä. riidellessä hänkin huutaa minulle että erotaan ja hae paperit, mutta riidatonta järkevää keskustelua hän ei suostu käymään, kuten ei myöskään parisuhdeneuvontaan lähtemään. Jos sanon että voimme molemmat pahoin ja meidän pitäisi yrittää tehdä asialle jotain, hän vastaa hae eropapaerit - end of discussion.
Saisin myös sillä samalla sekunnilla kun lopullisesta päätöksestä ilmoittaisin häipyä yön selkään hammasharja taskussa. en kestäisi asua siinä vihassa esim. asunnon myyntiin asti. Toisaalta hän on kerran juovuksissa myöntänyt minulle päättäneensä että hän ei ikinä eroa! antaa kyllä eron muttei hae koska hänelle avioliitto on ikuinen. Jäänkö siis ikuiseen pahaan oloon ja yrittämään lapsesta pelastusrengasta, vai hyväksyn sen että hän jokatapauksessa vierittää kaiken syyllisyyden minulle ja haen eron? ja miten sen teen?
Vuosi sitten kesälomalla tajusin, ettei hyviä hetkiä enää taida tullakaan, vieressäni istui täysin vieras mies jonka kanssa meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa. Päätin kuitenkin jatkaa yrittämistä koska hänestä missään ei ollut mitään vikaa ja oma paha oloni ei tuntunut riittävän hyvältä syyltä.Eikä edes hänen juomisensa, siitä eroon päästäkseen hän tarvitsisi tukea, ei sitä että hylkään hänet.
Päätimme myös vihdoin yrittää lapsentekoa, ajattelin että löytäisimme yhteisen sävelen perheenä, jos emme parina. Ehkä kaksi aikuista vain tarvitsee sisältöä elämään? Ehkä mieheni pitäisi lupauksensa ja lopettaisi juomisen jos tulisi isäksi.
Vuosi ja ylikin on kulunut. Lasta ei ole alulle saatu. Nukkunut olen jo melkein vuoden vain lääkkeiden avulla ja laihtunut yli 10kg (alipaino alkaa jo itsessään estää hedelmöittymisen).
Mitä tehdä; vieläkö yrittää lasta/lapsen kanssa perhettä vai lähteä?
Olen henkisesti aivan loppu, hukassa. Rakastan edelleen miestäni, mutta vuosien katkeruus alkoholismin vuoksi, pettymykset elämässä tuntuvat ylittäneen vihalla rakkauden. Silti koen olevani hänelle velkaa että jaksaisin vielä yrittää. Koska rakastan edelleen häntä pelkään että ero suistaisi hänet lopullisesti huonoille raiteille ja syyllistän ajatuksella itseni. Mutta olenko itselleni velkaa loppuelämän (33v)? Koska voi alkaa olla itsekäs vai estääkö rakkaus sen ikuisesti.
Eroa vaikeuttaa omien ajatusten lisäksi vielä se, että tiedän että siitä tulisi aivan helvetillinen. Ei puhettakaan erosta ystävinä. riidellessä hänkin huutaa minulle että erotaan ja hae paperit, mutta riidatonta järkevää keskustelua hän ei suostu käymään, kuten ei myöskään parisuhdeneuvontaan lähtemään. Jos sanon että voimme molemmat pahoin ja meidän pitäisi yrittää tehdä asialle jotain, hän vastaa hae eropapaerit - end of discussion.
Saisin myös sillä samalla sekunnilla kun lopullisesta päätöksestä ilmoittaisin häipyä yön selkään hammasharja taskussa. en kestäisi asua siinä vihassa esim. asunnon myyntiin asti. Toisaalta hän on kerran juovuksissa myöntänyt minulle päättäneensä että hän ei ikinä eroa! antaa kyllä eron muttei hae koska hänelle avioliitto on ikuinen. Jäänkö siis ikuiseen pahaan oloon ja yrittämään lapsesta pelastusrengasta, vai hyväksyn sen että hän jokatapauksessa vierittää kaiken syyllisyyden minulle ja haen eron? ja miten sen teen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Teet muutoin mitä tahansa mutta ÄLÄ ainakaan lasta tuollaiseen tilanteeseen hanki!! Lapsi ei tule pelastamaan mitään, päinvastoin monesti suhde voi huonontuakin lapsen tulon jälkeen, eikä se alkoholiongelmaa paranna myöskään. Alkoholismi on valitettavasti erittäin vaikeasti parannettava sairaus ja vaatii ongelmaisesta itsestään lähtevän tarpeen ja halun parantua. Se sinun on mietittävä itse jääkö tukemaan häntä vai lähdetkö,ja kannat sitten ratkaisusi seuraukset. Varmasti sinun kannattaisi tutustua läheis- ym. riippuvuutta käsittelevään kirjallisuuteen esim. Mutta lapsi on aivan jotakin muuta kuin ratkaisu mihinkään ongelmaan...
apua. Tiedätkö, että lapsi suhteeseen on niin iso muutos, että siinä pitää molempien olla kypsiä aikuisia ja lisäksi vielä hyvä suhde. En usko, että yksikään lapsi on parantanut huonoa suhdetta. Ei enää tänne alkoholistien lapsia! Lähde, alkoholismi vain pahenee ja uupumuksesi lisääntyy. Monet muutkin ovat uskaltaneet ottaa sen askeleen vaikka ensimmäiset kuukaudet ovat olleet helvettiä. Kukaan tuntemani ei ole katunut, joku elää sinkkuna, joku on perustanut perheen, mutta kaikki ovat sitä mieltä, että lähtö oli heidän elämänsä paras ratkaisu. Sinä et ole aikuisen ihmisen terapeutti, ne hommat kuuluu ammattilaisille.
laittako vastuuta suhteenne parantamisesta mahdolliselle lapsellenne!
Se on hirvittävä vastuu pienelle ihmisalulle.
Se ettei lasta ole siunaantunut on ehkä luonnon keino kertoa, ettette ole yhteensopivia. Tilanteenne on vaikea, mutta vielä vaikeammaksi se muuttuu kun siinä on lapsi mukana.
Et ikinä usko kuinka pahalta kuulostaa kun 3 vuotias poika kysyy, että tuoko isi tavaransa takaisin kotiin. Pieni lapsi ei ymmärrä miksi isillä ja äidillä menee huonosti. Pieni lapsi haluaa molemmat vanhemmat. Se on osa perusturvaa.
Hanki asianajaja. Laatikaa paperit. Esittäkää ne miehellenne. Erotkaa. Tuntuu julmalta sanoa näin.
Äläkä sotkeudu vanhan suhteen korjauskierroksiin, äläkä vanhan suhteen lämmittelyihin. Ne eivät toimi. Ehkä tulevaisuudessa kun suhteen molemmat osapuolet ovat muuttuneet riittävästi on mahdollista luoda uusi toimivampi suhde kahden kasvaneen ihmisen välillä. Se ei kuitenkaan saa olla tavoite. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen.
Lapset on hyvä asia, mutta ne eivät ole huonon parisuhteen "laastareita"... jos nyt jo menee huonosti ja on alkoholiongelmia, ei se lapsi niitä poista tullessaan. Usko minua, lapsi tässä tilanteessa siirtää vaan avioeroanne tuonemmaksi ja tekee asiat huomattavasti hankalemmaksi.
Tilanteet ovat niin erilaisia, älä kuitenkaan syylistä itseäsi parisuhteen huonosti menemisestä. Jos parisuhde ei toimi, niin eroa.
Äläkä hukkaa elämääsi pohtimalla vuositolkulla ja odottamalla katteettomien lupausten täyttymistä. Ei se siitä miksikään muutu, ehkä miehen alkoholinkulutsmäärä vain kasvaa ja ongelmat lisääntyvät, vuosien saatossa.
Hyviä neuvoja olet jo saanut ... eroatte tai ette, se sinun ja miehesi valinta ... asiaa olet selvästikin miettinyt.
MUTTA, älkää hyvät ihmiset tuohon soppaan lasta hankkiko, tilanteet siitä vain monimutkaistuvat ja elämä haastavammaksi muuttuu. Ellei elämää nyt kestä ilman luottimia, niin EI VARMASTI niin ole lapsen synnyttyäkään ... ja silloin kärsii ihminen joka ei ole tuota paskaa valinnut, toisin kuin sinä.
Alkoholismi on sairaus, johon apua ET tuo sinä, ja vielä vähemmän lapsi (kauhea ajatuskin, mitä kirjoitit). Parantuminen ja raittius lähtee miehestäsi, tukea sitä prosessia voit kun hän sen valinnut .. valintaa et voi hänen puolestaan tehdä.
AA kerhoilla on omaistoimintaa, uskon että voisit sieltä saada apua itsellesi ja näkemystä tilanteeseen.
Kiitos kirjoituksestasi/kirjoituksistanne. Sai minut todella ajattelemaan itsekkyysnäkökulmasta, jota en ollut ottanut huomioon. Nyt kun olen siitä ystävieni kanssa puhunut he eivät sitä myönnä, mutta kaunistelevat varmaan.
Lähinnä olin ajatellut että hänen juomisensa syynä on sisällön puute elämässä ja perhe täyttäisi aukon, jota viina nyt täyttää (ei siis rapajuoppo kuitenkaan, mutta jokaviikonloppuinen) .
Päätin kuitenkin ottaa neuvosta vaarin ja ottaa taas pillerit - sitä en tiedä päädytäänkö nyt eroon vai ei, yritetäänkö vielä terapian tms. kanssa.
Mammalle vastaus - siinä että ollaan vielä yhdessä ei kyse ole ollenkaan tylsien elämien sietämisestä ja siitä ettei menisi tarpeeksi huonosti (kuinka naurettava paradoksi ajatuksena)vaan siitä että todella edelleenkin rakastan miestäni ja olen aina ajatellut että hän on minulle se ainoa oikea jonka kanssa vietän lopun elämäni.
ettei teille lasta kuulu! Yksikään lapsi ei teille haluaisi edes syntyä. Mitä teilläkin olisi lapselle tarjottavana?! Riitoja, juopottelua, masentunut äiti..ja vielä kehtaat olla niin itsekäs että odotat pienen lapsen haluavan tulla pelastamaan kurjan avioliittonne! Sinäkin aikuinen nainen, opettele ensin seisomaan omilla jaloillasi äläkä roiku miehessäsi kuin hukkuva oljen korressa. Turha on miestäsi yksistään syyttää siitä että "on niin vaikeeta!" Ei taida olla vieläkään liian vaikeaa kun yhdessä pysytte ja toistenne tylsää seuraa siedätte.Ota itse ensin vastuu elämäsi suunnasta.