etsii miestä, jonka kanssa olisi myös kiva jutella kaikenlaisista asioista syvällisemminkin, ja harrastaa yhdessä juttuja, yleensäkin elää yhdessä?
Jos katson nykyään tai vuosien varrella tuntemieni naisten miesvalintoja, niin hyvin usein toistuu kuvio, jossa nainen valitsee miehen, jonka kanssa hänellä ei ole kauheasti mitään juteltavaa tai yhteistä. Mies valitaan muista syistä; en nyt jaksa mennä näihin muihin syihin, koska niitä on käsitelty niin paljon. Yhteinen elämä koostuu näillä ihmisillä sitten rutiineista ja rooleista. Toinen ihminen jää sisimmiltään vähän vieraaksi.
Haluaisin ymmärtää asiaa paremmin.
Jos katson nykyään tai vuosien varrella tuntemieni naisten miesvalintoja, niin hyvin usein toistuu kuvio, jossa nainen valitsee miehen, jonka kanssa hänellä ei ole kauheasti mitään juteltavaa tai yhteistä. Mies valitaan muista syistä; en nyt jaksa mennä näihin muihin syihin, koska niitä on käsitelty niin paljon. Yhteinen elämä koostuu näillä ihmisillä sitten rutiineista ja rooleista. Toinen ihminen jää sisimmiltään vähän vieraaksi.
Haluaisin ymmärtää asiaa paremmin.
Vastaukset 57
Vanhimmat
Voisiko se kertoa enemmänkin siitä, millaisten ihmisten kanssa itse pyörit?
Eihän sitä miestä haeta pelkäksi juttuseuraksi ja harrastuskaveriksi, eikä sillä ajatuksella, että se kumppani olisi kuin joku ystävä, jonka kanssa tehdään asioita yhdessä. Tarkoitus on löytää kumppani, johon on tunteita, johon rakastutaan ja jonka kanssa koetaan seksuaalista vetovoimaa, jonka kanssa on kemiaa.
Kumppani valitaan kemiasyillä, joka arjen myötä tasoittuu ja toisen tuntemisen kautta suhde rutinoituu. Omat ja toisen tavat tulevat tutuiksi ja kumpikin tavallaan ajatutuu taas siihen omaan rooliinsa. Ensin tehdään ensihuumassa asioita yhdessä, mutta sen jälkeen osataan taas elää ilman sen toisen jatkuvaa läheisyyttä.
Ensihuuman tarkoituksena onkin tutustua toisen sisimpään, siksi halutaan olla niin tiiviisti yhdessä ja tuntea toinen kokonaan ja vielä paremmin. Sitten kun toisesta on saatu kaikki tavallaan esille ja näkyviin, niin hän lakkaa sillä tavalla kiinnostamasta ja mielenkiinto suuntautuu taas niihin omiin juttuihin ja harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin.
Tähän kohtaan olisi helpointa sanoa, että haista sinä lottamari vittu, kun et osaa edes lukea. Mutta ehkä yritän selittää pidemmälti.
Totta kai kuuluu olla seksuaalista vetovoimaa. Jokainen, joka osaa lukea, luki aloituksestani myös kohdan "Mies valitaan muista syistä; en nyt jaksa mennä näihin muihin syihin, koska niitä on käsitelty niin paljon."
Totta kai seksi on olennainen osa. En ole mitään muuta väittänytkään, ja jos joku vielä väittää jotain muuta tässä ketjussa, niin kieltäydyn vastaamasta.
KYSYMYKSENI ON: Miksi naisille riittää se seksuaalinen vetovoima sekä mahdollinen raha yms, miksi naiset eivät kaipaa miehiltä yhtään henkistä yhteyttä?
Riittäähän monelle miehellekin nainen vakipanoksi ja kaveriksi. Ennen vanhaan nuo riitti syiksi avioliittoon, mutta nykyään ei oo pakko enää naimisiin mennä vaan voi elää avoliitossakin.
Tottakai kaipaa ja etsii. Siksihän tässä sinkkuja ollaan.
Kaikkea kun ei vaan voi saada samassa paketissa.
Miksi yleistät? Eihän se noin mustavalkoista ole. Itse kaipaan myös henkistä yhteyttä,mutta kovin usein ei noita kaikkia ole tasapainoisesti samassa paketissa.
Seksiä ei ole ilman ilman fyysistä vetovoimaa ja keskinäistä kemiaa.
Oletko varma, ettet vain kuvittele tuota asiaa? Jos sä ite tunnu löytävän naista itsellesi, et ehkä usko, että muidenkaan olisi niin helppo löytää itselleen sitä toista puolikasta.
Koko sinä aikana, kun olen ihmisten pariutumista katsellut, eli teini-ikäisestä asti, olen omien ikätoverieni pariutumisessa nähnyt ihan vain muutamia tapauksia, joissa on selkeästi jonkinlaista sielunkumppanuutta tms. Monet pariskunnat kyllä tekevät asioita tiiviisti yhdessä, mutta heistä huomaa sen, että tiivis yhteys perustuu lähinnä rooleihin ja niiden noudattamiseen.
Yhteyden pitäisikin perustua siihen, että toisesta pidetään oikeasti, eikä vain siihen että "sulla nyt on kiva Lamborghini." Ehkä sen oikean löytäminen on vain niin vaikeaa, että tilaisuuden tullen ihmiset tulevat katsoneeksi pelkkää pintaa.
Pakko kommentoida tähän asiaan että itseäni kummastuttaa se myös haetaan ehdoin tahdoin ihmistä, jonka kanssa ei ole niin paljon yhteistä.
Kerran television asiaohjelmassa haastateltiin pariskuntaa jotka kertoivat iloisesti olevansa kaikesta eri mieltä ja pitävänsä sitä elämän suolana. Itse näen asian hyvin eri tavalla: ihaninta on, kun olen kumppanin kanssa samalla "aaltopituudella" ja pystymme keskustelemaan ja väittelemään toki, mutta ikään kuin sama arvopohja mahdollistaa tämän tasavertaisen elämisen yhdessä.
Kuten @flutterguy kirjoitti, on pinnallisuus, eli ulkonäköön ja muihin ulkoisiin asioihin keskittyminen, varmasti yleistä. Toivon toki sydämestäni, ettei olisi.
t: Heli E-kontakti.fi
www.e-kontakti.fi
Kirjoittelen tälle palstalle silloin tällöin. Joskus olen täällä esittänyt, että tärkeimmät ominaisuudet ihannesuhteessani ovat samankaltainen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet. Silloin minua on syytetty nirsoilusta.
Itselleni olisi erittäin tärkeää, että kumppanini jakaisi kanssani samanlaisen ajatusmaailman. Seksuaalinen vetovoima on tietysti sekin ehdottoman tärkeää. Vakavassa suhteessa henkinen puoli nousee kuitenkin tärkeämmäksi ajan kuluessa.
Jos ajattelen omia ystäviäni, niin useimmat ovat löytäneet miehensä harrastusten tai opiskelujen parista, joten heillä on aika paljon yhteistä. Itse tavoittelen samaa. Syvällinen sielujen yhteys olisi ihanne, mutta sellaista en uskalla edes toivoa.
Miksi niin moni mies jättää valitsematta sen naisen, josta olisi kiva jutella kaikenlaisista asioista syvällisemminkin ja harrastaa yhdessä juttuja, yleensäkin elää yhdessä, ulkoisten asioiden vuoksi? Nämä naiset eivät katsos ole niitä photoshopkuningattaria tai meikkitrendiprinsessoja.
Väitän provosoivasti: "Miehet eivät ensinkään valitse, vaan naiset." Miehille on melko yhdentekevää kuinka henkistä seuraa heidän naisensa on, riittää että ylipäätään on nainen ja luotettava ihminen vierellä.
Jos nämä vähääkään syvällisemmin ajattelevat naiset vaan tietäisivät, miten turhaa on heidän pohdintansa miesten kriteereistä, sillä heidän pohdintansa tuloksena syntyneet ajatukset näistä kriteereistä, ovat aina vain heidän omia naisen-toiveitaan ja pelkojaan.
Miesten ajatukset taas ovat, miesten pelkoja ja toiveita, jotka ovat hyvinkin erilaisia, niinkuin mies ja nainen nyt vaan voivat olla.
On siis pohjimmiltaan turha yrittää liian paljon ymmärtää toisen ajatuksia, riittää kun oppii pikkuhiljaa hyväksymään ne erilaisuutena. Sitäkautta toistensa tunteminen ystävyyteen asti on mahdollista kasvaa. Nuo puheet jostain mystisestä sielujen kumppanuudesta, heti alusta asti, ovat varmaan enemmän viihteen ja median luomaa lisäpainetta romantiikan nälkäisille ihmisille.
Heidän yhteytensä on paljon syvällisempää kuin pinnallinen keskustelu. He kommunikoivat lantioillaan ja hormoneillaan. Heidän ei tarvitse käydä mukasyvällisiä keskusteluja Rembrandtista ja Matissesta, heille riittää pelkkä syvä katse ja feromonien pöllähdys, varma ote pakaroista ja kieli toisen korvassa. Se on sitä aitoa sielujen sympatiaa. Jos kaipaat juttuseuraa, niin hanki kirjekaveri.
On helppo sanoa, että etsii tietynlaista miestä tai naista. Kriteerit voivat olla varsin yleviä. Kuitenkin loppupeleissä saattaa ihastua ihan toisenlaiseen kumppaniin.
Totta kai olisi ihanaa, että tuleva kumppani olisi mahdollisimman hyvä monessa eri asiassa esim. taitava rakastelija, hyvä ystävä, taitava taloudenpitäjä (sopivassa suhteessa pihi ja antelias), hyvää isäainesta, hauskaa seuraa arkena ja juhlassa, työssään sopivasti eteenpäinpyrkivä, sopivasti älyä ym ym. Todellisuudessa on kuitenkin niin, että jos alkaa etsiä täydellistä kumppania, niin aina löytyy niitä vikoja.
Jokainen meistä tietää omasta kaveripiiristäkin sen, että on esim. hauskaa bileseuraa, mutta sillä ihmisellä on aina rahat loppu ja elämä sekaisin. Voi olla myös vastuuntuntoinen vanhempi ja raha-asiat hyvin kontrolloiva, mutta tosi tylsä ja huumorintajuton ihminen. Näitä tällaisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Täydellisyyttä ei vain ole.
Kompromisseja täytyy tehdä ja miettiä, että mistä ominaisuuksista on valmis karsimaan. Koska näköaistimme on tärkein aistimme niin valitettavasti turhan paljon kiinnitetään huomiota kauneuteen ja komeuteen.
Sanoit sen tuossa jo aika tyhjentävästi. Hauska bileseura on aina parempi kuin vastuuntuntoinen ns. kunnon mies. Ne naisten tekemät kompromissit on aina tuon bileseuran suuntaan ennemmin kuin toisin päin. Mieluummin kestetään sitä jolla on rahat loppu ja elämä sekaisin, kuin sitä joka on tylsää seuraa.
Itselleni tärkein on henkinen yhteys sekä aito ja syvällinen keskusteluyhteys heti niiden jälkeen fyysinen vetovoima. Kaikki muu on hienosäätöä. Yksin olen ollut monet vuodet, kun minulle ei löydy kuin sellaisia miehiä, joiden kanssa olen kuin eri planeetalta ajatusmaailmojen suhteen. Pelkkä fyysinen yhteys ei riitä mihinkään, jos etsii sielunkumppania.
Pelkkä sielunkumppanuus ei riitä mihinkään, jos ei ole fyysistä yhteyttä.
Sielunkumppani ilman fyysistä vetovoimaa on hyvä ystävä, mutta ei elämänkumppani.
En osaa täydellä varmuudella vastata siihen miksi niin harva nainen on kiinnostunut ulkoisista asioista miehessä. Saattaa olla, että syy on yhä tuo väärät piirit eli olet vain tavannut tavallista pinnallisempia naisia.
Valitettavasti täytyy se sanoa, että nämä omaan ulkonäköönsä keskittyneet naiset ovat luultavasti keskimääräisesti pinnallisempia muissakin asioissa. Ne tavisnaiset, eli ei niin nätit ja ulkonäkökeskeiset, ovat taas keskimäääräisesti vähemmän pinnallisia. Yhtäläisyysviivaa ei voi vetää, mutta jos jatkuvasti panostaa omaan ulkonäköönsä ja vaatteet, meikit ym. ovat se ykkösasia, niin tuskinpa ne sisäiset asiat niin paljon merkitsevät.
Olen itse pannut merkille, että ihmisten käyttäytyminen vieraita ihmisiä kohtaan arkitilanteissa kertoo hiukan ihmisen pinnallisuudesta.
Olen täysin eri mieltä kuin lottamari! Toki miestä ei etsitä pelkästään ystäväksi, paitsi jos haluaa pelkän ystävän. Mutta toistan taas tämän saman jonka olen sanonut aiemminkin (ja miinusta tulee taas mutta tulkoon). Se e ole mielistelyä, valhetta tai jotain höpinää.
Eli minun mielestäni parisuhde, jossa oltaisiin myös ystäviä, tehtäisiin asioita yhdessä, juteltaisiin jne. on mielestäni ideaali. Jos toisen kanssa ei ole oikein mitään yhteistä, niin miten sitä voi elää vuosia toisen kanssa. Ei tietenkään kaikkien kiinnostuksen kohteiden tarvitse olla samoja, kiinnostus toisen harrastuksiin osoittaa yleisen kiinnostuksen toista kohtaan.
Olen ihan 100 % varma, että onnellisimmat ja kestävimmät parisuhteet perustuvat ystävyyteen. En ymmärrä ajatusta, että ystävyys ja seksuaalinen vetovoima olisivat parisuhteessa toisensa sulkevia.
Tämä on nyt täysin mutua mutta tuntuu siltä, että pinnallisuus ja materialismi on lisääntynyt. Julkkisten seuraaminen, tosi-tv, mainokset, jatkuva kauniiden naisten virta mediassa ruokkii ehkä naisten tunnetta siitä, että se pinta on tärkein ja että miehiäkin kiinnostaa se eniten. No se kyllä pitääkin paikkansa, miehille tärkein kriteeri naisvalinnassa on ulkonäkö. Kyllä ne parikymppiset miehetkin tuntuvat pinnallisilta.
Toinen mutu on se, että jotenkin vain tuntuu, että ihmiset ovat tyhmistyneet. Yleistieto on huonontunut, tiedon hankintaan riittää wikipedia, asioita ei kyseenalaisteta, mielipiteiden perusteeksi riittää se, mitä mieltä kaverit ovat.
Karkeasti yleistettyä, myönnän, mutta kun tältä se vaan minusta tuntuu. Jos vertaan millaisia suunnilleen itseni ikäiset eli 60-70-luvulla syntyneet olivat parikymppisinä nykyisiin parikymppisiin, niin kyllä eron huomaa ihan pelkästään "salakuuntelemalla" esim. liikennevälineissä.
Vai kultaako aika muistot vai olenko liikkunut nuorena vähemmän pinnallisissa piireissä, viimeiseen kohtaan voin sanoa kyllä.
Olenko ihan yksin mielipiteeni kanssa pinnallisuuden lisääntymisestä? Onko joku 40-50-kymppinen samaa mieltä kuin minä?
Eivät kaikki parikymppiset tietenkään ole pinnallisia, mutta näin mutu-tuntumalla itsestäni tuntuu, että pinnallisuus molemmissa sukupuolissa on lisääntynyt.
Vanhoihin kurppiin ei tarvitse siirtyä, mutta ne toiset piirit kuin missä nyt liikut, on oma neuvoni. Etsi omien harrastustesi parista, tai jonkun uuden sinua kiinnostavan harrastuksen parista.
Se, että panostaa myös ulkonäköönsä ei tarkoita pinnallisuutta. Jos ei piittaa ulkonäöstä yhtään, niin se tarkoittaa kyllä jonkin sortin rajoittuneisuutta.
Eriävä mielipiteeni: olen aito boheemi. Ei kiinnosta ulkonäkö, ei edes sen vertaa että näyttäisin hipiltä.
Lyhyen elämänsä voi jokainen käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla.
Sanoin ulkonäköönsä keskittyneet, se on ihan eri asia kuin ulkonäköönsä panostaminen.
Ulkonäköönsä keskittyminen mielestäni on sitä, että tuijotellaan lehdistä mikä on viimeisintä hottia, keskustelunaiheet pyörivät meikeissä, hiustyyleissä, vaatteissa, omaa ulkonäköä tarkastellaan joka ikisestä peilistä.
Ulkonäön panostamiseen taas ei niin hirveästi tarvitse tehdä työtä. Ei siitä ainakaan tarvitse puhua koko ajan ja miettiä koko ajan niin kuin ulkonäköön keskittyneet ihmiset.
Femnerdille:
Varmasti kyseessä on ollut osittain väärät piiritkin. Varsinkin nuorempana tuli pyörittyä ihan idioottiporukan kanssa, sellaisten tyyppien jotka eivät osanneet ajatella elämässä muuta kuin juhlimista. Monet karvaista naiskokemuksista ovat juuri tuolta ajalta; ei olisi ikinä pitänyt ollenkaan edes yrittää tutustua sentyyppisiin naisiin. Nyt jälkeenpäin ei kiinnosta oikein olla edes yhteydessä muutamaan vanhaan kaveriinkaan niistä porukoista.
Nyttemmin olen menettänyt kiinnostuksen tuollaista porukkaa kohtaan kokonaan. Tässä tapahtui eräs juttu viime aikoina, joka napsautti kiinnostuksen kokonaan pois. Bileihmiset ja päihteilijät eivät luo mitään rakentavaa, ainoastaan tuhoavat.
Ongelma on enemmän siinä, että en tiedä mistä löytäisin sellaisia ihmisiä, joiden joukkoon sopisin, ja josta voisin ehkä löytää naisenkin, sellaisen joka olisi tosiaan kumppanini niin henkisesti kuin seksuaalisestikin. Varmasti haetunlaisia porukoitakin jossain pyörii, jopa täällä kaupungissa, jossa asun. Näin aikuisena monet piirit vain tuppaavat olemaan osittain suljettuja. Olisi pitänyt hakeutua sopiviin, mahdollisesti nörttihenkisiin piireihin jo lukioaikoina. Skipata ne bileidiootit, joiden kanssa hengaaminen ei ole aiheuttanut itselleni muuta kuin harmia, ulkopuolisuutta ja kyynisyyttä.
Nainen valitsee miehen ulkonäön perusteella ja sitten vähän ajan päästä huomataan et ei ole mitään yhteistä, ei tehdä mitään yhdessä, mies menee omia polkujaan ja tapaa omia kavereita ja nainen odottaa kotona ja valittaa kun ei tehdä mitään yhdessä.
Jos nainen tutustuis miehen luonteeseen niin moni suhde olis paremmalla pohjalla eikä eroja tulis niin paljon.
Itse haluan naisen joka lenkkeilee ja tykkää luonnosta ja lähtee vaikka kalaan mun kanssa ja vaikka pyöräilemään tai laskee pulkalla mäkeä, käytäis jäkis matseissa ja salilla ja kotona vois tehdä vaikka palapelejä yhdessä jos ei muuta keksi.
No mutta kun naiset vaan rakastuu niihin jännä miehiin jotka juopottelee joka viikonloppu.
No jaa, oma kokemus kyllä on, että naiset useammin kuin miehet sitä kokonaisvaltaista kumppanuutta etsivät, sekä henkistä että fyysistä yhteyttä, varmaankin riippuu katsantokannoista ja piireistä? Mutta tunnen kyllä monenlaisia pariskuntia, toiset ovat erittäinkin läheisiä, toiset lähes kämppiksiin verrattavissa.
Sen olen huomannut, että ihmisten odotukset ja toiveet parisuhteelle ovat hyvin erilaisia, esim. yksi naiskaverini elää - ja vaikuttaa ainakin suht tyytyväiseltä -suhteessa, johon en itse ikinä voisi tyytyä. Minun (subjektiivisesta!) näkökulmastani heidän suhteensa vaikuttaa käytännön järjestelyltä, jossa ei rakkautta tai hellyyttä (tai yhteisiä mielenkiinnon kohteita) juurikaan ole, mutta jos he suhteessaan tyytyväisiä ovat, niin mitäpä se minulle kuuluu. (paitsi tietysti aina silloin kun he ihmettelevät, että miksi en uutta kumppania ota… mutta tämän tyyppisille ihmisille on turha asiaa edes yrittää selittää)
Itse en muunlaista, ainakaan pidempikestoista parisuhdetta osaa kuvitella, kuin juuri tuollaisen syvemmän kokonaisvaltaisen yhteyden sisältävää suhdetta. Se yhteys joko syntyy tai ei. Jos ei synny, niin suhde päättyy.
Mutta hei, miksi murehtia toisten valinnoista? Riittää kun keskittyy omiin valintoihin ja yrittää tehdä ne hyvin.
Todella outoa, että kympin nainen olisi vuodesta toiseen sinkkuna. Ehkä sen juuri nuo hollywood-unelmat, joissa elät ja jotain täysin käsittämätöntä laav stooria kaipaat. Kyllähän kympin naiselle niitä unelmaurhojakin olisi ottajina, mutta kun ei taida kelvata kuin ridget ja rättipitit, jos nekään.
>Mutta hei, miksi murehtia toisten valinnoista?
Tämä on nyt sen verran ytimessä koko sinkkupalstaan ja meidän palstamiesten ulinaan nähden, että vastaan vaikken muuhun ehdikään vastata.
Naisten valintoja, ja siis muiden ihmisten valintoja, kritisoidaan palstalla tietenkin sen takia, että jos esimerkiksi 80% naisista tekee jonkun valinnan, niin ei se ole enää pelkästään "toisten valinta". Noin suuren joukon tehdessä jonkin valinnan, joka puoltaa jyrkästi johonkin suuntaan, valinta muuttuu diskriminoinniksi.
Palstaa lukevien naisten tulisi tajuta, että eivät miehet täällä ilkeyttään ulise tuntemattomien naisten elämänvalinnoista. Miehet ulisevat siksi, että nuo naisten elämänvalinnat samalla ajavat meitä palstan miehiä kuiluun.
Ei esimerkiksi minulle sinänsä ole mitään väliä mitä joku minulle tuntematon nainen _yksilönä_ tekee. Nussikoon joku yksittäinen nainen jyystärikarjujen kanssa niin paljon kuin sielu sietää, tehköön lapsia isiksi sopimattomille miehille, jääköön yh:ksi, ja etsiköön sitten vielä rikkaan miehen elättämään, jos siinä onnistuu. Ei sillä ole minulle mitään väliä.
Väliä on ainoastaan sillä, kun jotkut tietyt elämänvalinnat yleistyvät naisten keskuudessa niin paljon, että minun elämäni ja minun naissuhteeni tai naissuhteiden yritykset alkavat mennä pilalle niiden takia.
No, en pitäisi noin 15 kk sinkkuutta samana kuin ”vuodesta toiseen sinkkuna”, etenkin kun sitä ennen olen ollut parisuhteessa 16-vuotiaasta lähtien joitakin melko lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta. Minun ongelma ehkä onkin se, että elin yhden käsittämättömän laav stoorin, eli tiedän sen syvän sielunkumppanuuden mahdolliseksi. Voi olla että menee loppuelämä toipuessa?
Mutta pointtini olikin oikeastaan se, että minun ja tuon esimerkkipariskunnan odotusten ja toiveiden parisuhteelle ollessa niin toisistaan poikkeavat, emme me voikaan toisiamme aina ymmärtää - eikä ole vättämättä tarviskaan.
.
Varmaan olet ajatellutkin asiaa, mutta kysynpä kuitenkin: mitäpä jos se syvempi yhteys hiipuu vuosien myötä? Tai mitäpä jos se on alunperinkin alkuhuuman aikaansaama illuusio? Luulisin useimmiten olevan kyse tästä eli halutaan uskoa kaikkea parasta siitä toisesta. Vuosien jälkeen usko hiipuu, mutta ollaan jo "nalkissa".
No joo, ymmärrän kyllä tuon, ainakin jollakin tasolla, vaikken siihen pystykään samaistumaan. Mutta mitä yksittäinen nainen voi tehdä? Jokaisella meistä on suurin - ja usein ainoa - valta, vain omaan elämäämme. Totta kai vanhemmilla on valtaa, ja muilla kasvattajilla, tulevaisuuden (lasten ja nuorten) kannalta, mutta muuten voimme oikeastaan säädellä vain omia valintojamme, asenteitamme ja ajatuksiamme. Minä voin valita tarkasti omat ystäväni, mieheni ja sitä kautta vaikuttaa. Mutta mitä muuta yksittäinen nainen voisi tehdä?
Femnerdillä oli tähän liittyen tuossa aiempana monta hyvää pointtia, ihmiset ovat minunkin mielestäni tulleet tyhmemmiksi ja pinnallisemmiksi. Siis ainakin kärjistetysti. Image is everything -ajattelu on voimissaan. Ja se siis koskee sekä miehiä että naisia. Jos ihmisten päähän paukutetaan vuodesta toiseen, että vain pintasi määrittää sinut - ihminen uskoo sen, ellei jollakin tavalla löydä voimia taistella tuota vastaan. Joko niin, että se voima tulee läheisistäsi (jotka sanovat, että ”ehkä” sinussa on muutakin kaunista kuin pinta), tai niin, että olet itse niin vahva, ettet tuohon lähde mukaan.
Mutta tästä syystä, jokaisen tulisi olla itse se valitsija omassa elämässään - sekä miehen että naisen. Älä jää toisten valintojen ”armoille”? Mutta enhän minä tiedä, onko tämä vaan kaunista teoriaa? Toistaiseksi olen itse onnistunut tekemään hyviä valintoja (pysytellyt erossa niistä miehistä joiden valinnoista en itse ole pitänyt syystä tai toisesta), mutta silti suhteet on päättyneet? Hyviä suhteita ne silti oli, enkä mitään muuttaisi.
No niin, laitoit sitten sen pahan kysymyksen.
Minä näen asian näin: on kaksi asiaa: alkuhuuma, joka on akuuttia ihastumista, rakastumista, kemiaa, ilotulituksia, uutuudenviehätystä jne. Akuuttivaihe menee aina ohi, enemmin tai myöhemmin.
No sitten se toinen vaihe: tuon alkuhuuman aikana pitäisi syntyä sitten se syvempi yhteys, joka pitää yhdessä vaikka alkuhuuma meneekin ohi. Näitä yhteyksiä on varmaan yhtä monenlaisia kuin on ihmisiä ja suhteitakin. Eri ihmisillä eri asiat ovat tärkeitä. Joku painottaa enemmän hyvää seksiä, joku yhteistä harrastusta, joku antoisia keskusteluja, joku toisen tukea ja turvaa, yhteisiä lapsia jne.
Mitä useampia noita yhdistäviä asioita on, sitä syvempi on mielestäni yhteys. Silloin, jos jollakin osa-alueella tulee ongelmia, niin toinen osa-alue saattaa pitää parin yhdessä ja ne muut yhdistävät tekijät rohkaisevat etsimään ratkaisua myös alueella, jolla ongelmia ilmenee. Esim. tilapäisiä seksiongelmia on valmis sietämään, koska muuten yhteys on niin tiivis ja etsii ratkaisua ongelmaan. Jos seksi on pääasiallinen yhdessä pitävä voima, on suhteesta helpompi lähteä kävelemään kun muita siteitä ei ole.
Ja kyllä tuohon kakkosvaiheeseen mielestäni kuuluu olennaisena osana se, että ne yhdistävät säikeet ohenevat ja katkeilevatkin vuosien varrella, mutta pariskunnasta on kiinni, rakentaako se uusia säikeitä ja korjaileeko / ylläpitääkö vanhoja. Eli vaikkei sitä ihan ensimmäistä alkuhuumaa sellaisenaan saakaan takaisin, niin esim. ihastumista ja intohimoa voi ylläpitää. Se vaan vaatii tahtoa ja vaivannäköäkin molemmilta. Välillä ärsyttää kun sanotaan, että se vaatii töitä - mutta totta se on. Kumppani pitää saada ihastumaan itseensä uudelleen ja kumppaniin pitää pystyä ihastua yhä uudelleen. Roihua pitää ylläpitää. Näin minä uskon. Joskus tahto loppuu, ei enää viitsitä. Nykyihminen taitaa myös olla aika laiska? Ja joskus rakkauskin loppuu. Vaikka kuinka tahtoisi, niin keinot loppuvat ja nuo säikeet katkeavat lopullisesti. Vai onko se silloin ollut kaikki illuusiota? Vaikka se olisi ollut paljon pidempi kuin tuo alkuhuumavaihe, vaikka 15 vuotta? Vai onko se sitä, ettei pystytä suhteen mukana kasvamaan tai kasvetaan erilleen?
Mutta ”nalkkia” minä jossain määrin vastustan. Menneinä aikoina kyllä (kun eroaminen vaikeampaa), mutta että nykyisin, ainakaan länsimaissa? Minusta nalkki on pääasiassa valintakysymys - yhtään vähättelemättä valinnan vaikeutta. Jos olisin jäänyt ed. suhteeseeni esim. yhteisen asuntolainan takia, tai sen takia että avioero on ”häpeä” (jota se kuulemma äidilleni edelleen on!), niin olisin nyt nalkissa. Valinta oli vaikea, mutta se oli ainakin itselleni ainoa mahdollisuus olla onnellinen tässä elämässä sen jälkeen kun nuo sielunkumppanuuden säikeet olivat lopullisesti katkenneet. Mutta nämä ovat hyvin henk.koht. asioita, joku pysyy nalkissa herkemmin kuin toinen, toisaalta syyt voivat olla painavia. Toisaalta, missä menee se raja, että vielä yrittää säikeitä rakentaa ja milloin on vaan nalkissa, toivon toisella puolen?
"Minun ongelma ehkä onkin se, että elin yhden käsittämättömän laav stoorin, eli tiedän sen syvän sielunkumppanuuden mahdolliseksi. Voi olla että menee loppuelämä toipuessa?"
Ei ole pelkästään sinun ongelma, onhan tuo tulevalle miehellesi varmaan vielä isompi ongelma kun pitäisi olla käsittämättätöntäkin syvempi sielunkumppani joka hetki, jos etukäteen kerrot että näin on näppylät ja niin oli upea exä eihän kukaan viitsi lähteä edes yrittämään kun on niin olematon voiton mahdollisuus.
Vaikka täällä olen eksästä kirjoittanut, niin yksilläkään treffeillä käydessä eksä ei ole ollut keskustelun aiheena. Korkeintaan kuittauksena minkä pituinen suhde oli kyseessä. Minun ongelma, josta olen hyvin tietoinen, on se, etten koskaan uskonut, että ed. kaltainen sielunkumppanuus voi päättyä ja siksi sanoin, kun sen totuudeksi tiedän, että toipuminen vie aikaa. Enkä aio ottaa elämääni ketään, ennen kuin tämä ongelmani on joko hoidettu tai ainakin riittävässä määrin paketoitu.
Ironista on vaan se, että kun itse haluaa aikaa ja tilaa - ja ongelmansa tiedostaen hyvin avoimesti miehille sanoo, että hitaasti edetään, jos ollenkaan, niin se innostaa miehiä vain lisää. Jostain syystä siis, kun sanoo, ettei luurankoja haluaa suhteeseen tuoda (luurankoa erittelemättä ollenkaan), niin miehet suorastaan hinkuisivat elämäni eheyttäjiksi ja miksi milloinkin - varsinkin kun sanon eheyttäväni itse itseni. Mistä hel*etistä se sitten johtuu? Sanopa sinä miehenä että mistä on kyse?
(niin, ja eikö sinulla itselläsi ole se yksi ihanainen aina vaan mielessä vuosien ja vuosien jälkeen?)
juu eipähän niistä existä kannata jauhaa treffeillä. Minä kyllä arvostan tuota asennetta että haluaa olla täysin vapaa menneisyydestä ennen kuin uuteen alkaa vaikka sen kokemuksesta tiedänkin että aika hölmöähän se on kun voi tulla pitkä odotus. Ehkä ne muut jotka sanoo että hevosen selkään pitäisi heti nousta uudestaan eivätkä edes kovin paljon katso millainen kaakki on kyseessä ovatkin oikeassa mutta silti minusta tuo on hienompi asenne kun ainaki edes yrittää ettei vahingossa vahingoittaisi ketään kun ei ollutkaan päässyt ylitse vanhasta.
No tuossa miesten logiikalla varmaankin on vain se että kun näkevät että kerrankin olisit poimittavissa he tahtoisivat mielluummin ottaa riskin heti kuin vielä isomman riskin siitä että ehditkin hengähtää ja mennä sitten muille. Ja tietysti jos jonkun deittipalstan tms. kautta treffailet niin onhan seillä varmaan paljon pelureitakin joille maaliksi riittää kun kerran pääsee ykköspesälle niin eivät ehkä malta olla sitten kovinkaan kärsivällisiä.
Joo on eikä se kuva taida syöpyä sieltä millään, minulla ehkä vielä traagisempaa kuin sinulla kun sinä sentään olet saanut (eihän se tietenkään hyvä ole mutta en tuohon muutakaan sanaa keksi) nähdä että se täydellinenkään vastinkappale ei kestä aikaa, minä joudun maailman tappiin kuvittelemaan että olisi kestänyt.
katson tekstistäsi on pääteltävissä, että olisi halu kontrolloida jotenkin naisten valintoja, koska valitsevat 'väärin' ja siksi itse jää ilman. Elettäneen kuitenkin sen verran länsimaista kulttuuria, että näissä asioissa ulkopuolisten neuvonpito (ja kaupankäyntikin:) olisi minimissään, eli kukin vastaa itsestään.
Mielikuvaharjoitus: voisi tieten ajatella, että olisi niin jalo ihminen (altruismi vai miten se oli :) että saisi vaivihkaa tietää toisen tilanteen ja hankkiutuisi siksi yhteyteen ja onnistuisi siinä. Jos kohde olisit vaikka sinä, sinulle ei tulisi paljastua homman motiivi, koska muutoin et ehkä olisi lopultakaan tyytyväinen.
Tämä vain humooriesimerkkinä, jos alettais ns.järkeistämään ulkoapäin parinvalintaa
alku typoja täynnä :(
Täysin vapaa menneisyydestä - sitä lienen 100 % vasta kuolemassa :)
Mutta joo, tiedän mitä tarkoitat, menneisyys pitää olla hallinnassa ja pitää olla tietoinen omista luurangoistaan (niistäkin, jotka menneisyyden haamuilta jo vaikuttavat), jottei niitä toisen syliin kaada ja tuo omia ongelmiaan uuteen suhteeseen.
Voi olla että minun tilanne on tavallaan helpompi kuin sinun, vaikka tavallaan raadollisempi. Toisaalta, kun minä olen pisteen asialle laittanut, niin olen vapaa menemään eteenpäin elämässä (minulla ei ole haavekuvaa mihin palata, kun tiedän, ettei siihen ole paluuta). Oletko sinä koskaan pistettä tuolle omalle ”tarinallesi” laittanut?
Olen muuten vaarallisinta sorttia idealisti (tai sitten muuten vaan tyhmä), koska jaksan edelleen uskoa, että se täydellinen vastinkappale itselleni voi löytyä. Vaarallinen olen sen takia, että minulla on asiaan rationaalinen teoria: olen analysoinut asian niin, että eksäni, ensimmäinen sielunkumppanini, oli nuoren aikuisuuden sielunkumppani ja se ei kestänyt aikaa, koska aikuistuttuamme kasvoimme eri suuntiin. Joku voisi väittää että nuori olen edelleen :), mutta uskon että tässä ”kypsässä” 30+ iässä pystyn löytämään sen varsinaisen, aikuisiän, vastinkappaleeni, jonka kanssa sitten olen loppuelämäni. Tämä syystä, että vasta nyt tunnen itsenikin paremmin.
No joo, hieman kieliposkessa laadittu teoria tämä, mutta tähän haluan kuitenkin uskoa. En itse asiassa haluaisi edes treffeille mennä, jollen ajattelisi, että edessäni saattaa olla se varsinainen täydellinen vastinkappaleeni. Löytyykö se, on sitten ihan eri asia. Ihmettä voi toivoa, muttei sellaisen onnekkuuden varaan tietenkään voi laskea.
Ei ollut minun vallassa koko asia, oli jo valmiiksi varattu niin ei siitä koskaan edes mitään ehtinyt tullakaan ja lisänä välimatka ja täysin erilaiset taustat niin sehän siinä on surullista, et voi päättää sellaista mikä ei koskaan alkanutkaan. Hän sanoi silloin joskus että tuntuu kuin olisi jo edellisessä elämässä tavattu, onhan se aika hoopoa mutta toisaalta niin todellista että siihen on helppo jäädä jumiin kun ei kukaan missään milloinkaan tee samanlaista vaikutusta.
Minäkin tuon edellisen kappaleen perusteella kyllä uskon että se täydellinen vastakappale voi löytyä mutta realistisena idealistina uskon että joku este siinä kuitenkin on silti olemassa :D No voi tuossa sinun teoriassa ihan totuudenjyvänenkin olla mutta tuo edellinen sielunkumppanisi tehokkaasti vaanii aina taustalla estämässä "kipinän" syntymistä, siinä mielessä nykytilanteessa olisi varmaan parempi jos ei olisi ollut niin sielunkumppani.
Hyvä se on johonkin aina uskoa ja ainahan se parempi jos jaksaa luottaa siihen että se täydellinen tulisi vielä vastaan.
Niin nalkki.. voi olla tuota, että vielä uskoo pystyvänsä säkeistä rakentamaan, mutta voi myös olla nalkki, jossa tajuaa, ettei tämä nyt ole sitä mistä haaveili, mutta voi olla silti välttävää, ihan ok. Silloin lähdön edessä on epävarmuus siitä, että saako sittenkään edes vastaavaa? Haluttomuus loukata ja halu sitoutua, vaikkei sitten ihan unelmaa eläisikään.
Tuskin saat vastaavaa, jokainen on ainutlaatuinen. Ja miksi pitää etsiä uutta jos se ainut on jo löyty?
Tiedätkö muuten mitä tuolle ihanaisellesi kuuluu nykyään? Onko edelleen varattu, oletteko olleet enää missään yhteyksissä?
Niin, voihan se olla, etten minä toista sielunkumppania enää koskaan tapaa, mutta sitä ihmetellessä täytyy elää niin kuin kaikki olisi mahdollista.
Niin, uskoisin, ettei mitenkään kauhean epätavallista tuo, elämän realiteetteja? Ehkä ihan ok-suhdekin voi olla hyvä valinta, ainakin jollei suhteessa ole mitään suuria ristiriitoja? Ei joka armoton arkipäivä kuitenkaan voi olla shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, mutta kyllä niitä pitäisi kuitenkin olla aina silloin tällöin? Pystyykö omilla toimillaan tekemään ihan ok:sta enemmän unelman kaltaista?
Mutta jos on valinnut pysyä suhteessa, niin voiko siitä silloin puhua nalkkina (ymmärrän tässä nalkin hyvin negatiivisena asiana)? Sehän on oma päätös. Jos päättää suhteessa pysyä, pitää mielestäni myös päättää sitoutua ja tehdä töitä sen eteen. Silloin olisi mielestäni epäreilua puhua nalkista. Haluaisitko sinä, että nainen sanoisi olevassa kanssasi nalkissa, kanssasi siis olosuhteiden pakosta, tai pelosta ettei saa parempaa - ei siis halusta olla juuri sinun kanssasi ja päätöksestä tehdä suhteenne eteen töitä, jotta se todellisuus voisi yhteistä unelmaa hipoa (vaikka välillä hankalaa olisikin)?
Mielestäni nalkista puhuminen on tietynlaista luovuttamista, sekä oman itsen, kumppanin, että parisuhteen osalta. Mutta varmasti nyt riippuu, miten tuon nalkin ajattelee. Jos tuntee itsensä onnelliseksi nalkissa, eikä tunne katkeruutta asiasta, niin sitten nalkki, ja se ihan ok-suhde voi olla hyvä valinta? Mutta jos kokee nalkin ansana, omasta onnellisuudestaan ja elämästään luopumisena, vain olosuhteiden pakosta tai pelkuruudesta, niin sitten.. voiko sellainen päättyä kovin hyvin?
Ei ole tullut mieleenkään ottaa selvää, mieluummin pidän muiston kuin joudun toteamaan että elää jossain ulkomailla, on liuta lapsia eikä muistuta enää sitä ihmistä joka kerran oli. Luulen että vaikka joskus oli sielunkumppani ja siitä olisi voinut tulla jotain oikeammissa olosuhteissa niin jos nyt etsisi käsiinsä ei sitä samaa kipinää enää tavoittaisi jos väkisin alkaisi etsimään, sitten jos kadulla vastaan kävelisi ja tunnistaisi voisi olla eri juttu mutta sen pitäisi olla täysin järjestämätön tilanne muiden kuin kohtalon osalta.
No näinpä. niinhän sitä kai itsekukin yritetään, toivossa on hyvää elää sanoi lapamato.
Hyvin usein tavallinen arkipäivä on mieleenkiintoisempi kuin järjestetty karkkipäivä shamppanjoineen. Tavalliseeen päivään voi mahtua paljon odottamatonta ja ihmeellistä. "Unelman kaltaista...." Voi olla unelma onkin vain mahdollisuus olla sen ihmisen kanssa, eikä yritä elämästä tehdä unelmaelämää, joka ei voi olla todellinen ja sen takia keinotekoinen. Onnellisuudessa on henkilökohtaisia piirteitä. Jokainen on onnellinen omalla tavalla.
Totta tuokin. Shamppanja & vaahtokarkit olivatkin vain metafora. Monestihan todellisuus on tarua ihmeellisempää... ja mites sitä sanotaankaan, elämä ei ole pelkkää juhlaa, vaan se on myös ruusuilla tanssimista!
Itse asiassa pidän aika paljon sanonnasta (olikohan persialainen sananlasku): "Olin tavallista savea, kunnes minuun istutettiin ruusuja".
Sellaisia sanontoja tällä kertaa, hyvää yötä :)
Joo, nalkin voi ymmärtää monella tapaa. Vapautetut tarhaketutkin taitavat aika usein palata häkkiinsä.
Ehkä yksi osa aikuisuutta on sekin, että oppii nauttimaan tavallisuudesta, eikä välttämättä pakonomaisesti tavoittele jotain Hollywood-unelmaa, parisuhteen osaltakaan.
Toki töitä unelmia kohti kannattaa tehdä, mutta voisin kuvitella, että lopulliset tulokset jäävät usein laihoiksi ja niistä täydellisen parisuhteen haaveista on luovuttava tai lähdettävä etsimään muualta ja jätettävä vanha kumppani.
Itse en oikeastaan koskaan ole suhteen korjaamiseksi tehnyt tosissaan pitkäjänteisesti töitä, joten en aiheesta niin tiedä. Kerran kylläkin tein töitä "yllätys"eron jälkeen, mutta johan se oli silloin myöhäistä.
On mukavampi elää tavallista elämää kuin satuprinsessaunelmaa, jota tavallisesti ei ole olemassa. Tavallisessa elämässä on enemmän vapautta ja luonnollisuutta ilman sitä keinotekoista julkisivua.
Heh, rinnastatko siis tarhaeläimet ja ihmiset? Oletko joskus kaivannut aiempaan häkkiisi? ;)
Mutta niin, taidamme puhua nalkista eri tavalla. Tavallinen, ihan-ok, voi todellakin olla ok, se voi olla enemmänkin kuin ok. Tavallinen voi olla myös se ”Hollywood-unelma”. Mutta sitten kun tavallinen alkaa tuntua nalkilta, jossa ei voi hengittää, jossa rakkautta on ehkä päivä päivältä vähemmän.. siitä minä puhuin.
Ja uskon kyllä, että pitkissä suhteissa töitä on pakko tehdä, niitä uusia säikeitä ja siltoja rakentaa. Ja niitä pitäisi tietysti osata rakentaa ennen kuin on liian myöhäistä..
Tuli tämä biisi mieleen tuosta nalkista – siis miten sen itse käsitän:
http://www.youtube.com/watch?v=26PAgklYYvo
Rakkaus on se ainoa silta, joka kestää kaiken. Mutta juuri nämä toimivan arjen rakentajat uskovat, että he ylläpitävät yhteyssiltaa hyvin, koska pinnalla kaikki on hyvin arkielämässä. "...pitkissä suhteissa töitä on pakko tehdä, niitä uusia säikeitä ja siltoja rakentaa." Minä muttaisin sen lauseen näin "... pitkissä suhteissa on ihana kumppanin kanssa niitä uusia säikeitä ja siltoja rakentaa joka päivä." Rakkaus elää vapaudessa ja tämä "on pakko" karkoittaa rakkautta. Tuskin on mukavaa kuulla sellaista lausetta: "Minun on pakko rakastaa tänään", koska "on pakko" ei ole samaa kuin "on ihanaa" vrt "Miusta on ihanaa rakastaa tänäänkin." Uusia siltoja rakennetaan halusta rakentaa jotakin uutta. "On pakko" vie voimat kun "on ihanaa" tuo energiaa takaisin. Näin rakkaudessa.
Taisit ymmärtää totaalisen väärin mitä tarkoitin?
Arkeahan ei yleensä rakenneta ylipäätään, ellei pohjalla ole rakkautta? Suhdetta ei ole, ellei ole ensin ihastusta, rakastumista ja sitten rakkautta? Sehän on itsestään selvää, että rakkauteen se yhteiselo pohjautuu (tai siis ainakin omissa suhteissani näin). Edellä olevissa kommenteissa oltiin astetta pidemmällä, eli vaiheessa, jossa sitä rakkautta koetellaan.
Naiivia, ja yltiöromanttista olisi mielestäni olettaa, että rakkauden tunne yksin riittää. Se rakkauden silta kun muuttuu elämän ja ihmisten muuttuessa ja sitä siltaa koetellaan. Vahvinkin silta murtuu, ellei sitä huolleta. Ei rakkauden tunne yksinään kanna, vaan tarvitaan rakkauden tekoja. Ja rakkauden teot ovat sitä työtä josta minä puhun. Jos haluaa että rakkauden tunne, ja se silta ihmisten välillä, pysyy ja vahvistuu, tarvitsee tuota tunnetta ruokkia rakkauden teoilla.
Silloin kun suhteessa on kaikki hyvin, noita rakkauden tekojahan tekee ilolla, silloinhan se onkin ihanaa ja silta on vahva. Mutta jokaisessa suhteessa tulee
aik(oj)a, jolloin rakkaus punnitaan. Rakkauden tunne saattaa häilyä, eikä silloin rakkauden tekoja ehkä haluaisi, jaksaisi tai kykene tekemään. On vaikea rakastaa, jos toinen on esimerkiksi pettänyt luottamuksesi ja katkaissut sillan.
Näiden haasteiden edessä, kun rakkauden tunne häilyy ja silta on heikko tai katki, jotkut luovuttavat, jotkut päättävät yrittää rakentaa siltaa uudelleen. Ja jos on päättänyt yrittää, rakkauden teot saattavat vaatia pakkoa, koska elämä ei ole aina ihanaa. Itsensä pakottaminen, esim. pyytämään anteeksi, voi olla suurin rakkauden teko mitä ihminen voi toista kohtaan tehdä. Eikö vaikea rakkauden teko osoita vielä suurempaa rakkautta, kuin sellainen joka helposti tulee? Eikö se ole vielä suurempi osoitus sitoutumisesta toiseen?
Mutta ehkä ymmärsit sanat ”pakko” ja ”työ” turhan kirjaimellisesti tässä yhteydessä. Koska jos tuon valinnan, ja päätöksen yrittää, on itse tehnyt, on taustalla tietysti halu. Halu pakottaa itsensä, koska uskoo, että on mahdollisuus haasteiden yli päästä ja silta uudelleen rakentaa - juuri koska rakastaa.
Se, että olettaa rakkauden olevan päivästä toiseen ihanaa höttöä ja vapautta ilman velvollisuuksia, sillan pysyvän vahvana ilman ponnistuksia, elää mielestäni pilvilinnoissa, tai on elänyt vain alkuvaiheen huumaa.
Olet oikeassa, minun on vaikeaa yhdistää sanat ”pakko” ja ”työ” rakkauteen. Rakkaus voi verrata nerokkaaseen tauluun. Mona Lisa ei ollut työksi tehty eikä sitä oli pakko tehdä. Mona Lisan hymyä Leonardo maalasi yli 12 vuotta. Ja taulu Leonardon mielestä on jäänyt kesken. Voin sanoa, että Leonardo rakasti sitä taulua ja eli sen kanssa yhdessä.
Mutta miestä heti syytetään sovinistiksi jos haluaa muokata rakkaastaan täydellisen Mona Lisan esimerkiksi pienellä dieetillä tai gilletellä :(
Varmasti rakasti, mutta ehkäpä jo se, että luomisprosessi kesti niin kauan, kertoo siitä ettei se silti helppoa ollut?
Eikö muuten sanota myös, että suureksi taitelijaksi synnytään? Taitelijaksi toivova voi taidetta harjoittaa, kun taas taitelijaksi syntyneen sisäinen pakko hänet taidetta tekemään ohjaa. Nimenomaan pakko. Taiteilijalle taiteen tekeminen on elinehto.
Muttenpä tiedä kuinka toimiva vertauskuva tuo oikeastaan on, eihän toinen ihminen ole tyhjä kangas, jolle maalaat haluamasi? Hyvä suhde voi olla kyllä kuin taideteos, mutta silloin se on aina kahden taiteilijan yhteisteos.
"Hyvä suhde voi olla kyllä kuin taideteos, mutta silloin se on aina kahden taiteilijan yhteisteos."
Todella ihana vertauskuva! Juuri noinhan sen varmasti pitäisi ollakin ja koettaa maalata taulua yhdessä tarpeeksi usein, eikä jättää sitä taulua keskeneräiseksi pitkiä aikoja.
No, ehkä vähän höpsöä, että minä tähän keskusteluun osallistun, kun en ole koskaan seurustellut. Ajatukseni ehkä perustuvat toiveeseen ideaalista parisuhteesta? Ainahan sitä voi unelmoida.
Se mies otetaan joka haluaa.
Jos haluan hyvää seuraa ja hyviä keskusteluja, niin sitä varten on miespuoliset kaverit. Naiset on sitä varten mitä kavereilta ei saa (tai edes halua! -toim.huom.). Näin karrikoidusti... siksi ehkä naiselle tärkeintä on ne miehiset ominaisuudet vaikka tyyppi itsessään ei olisi kaverina kiinnostava - sitä vartenhan ystävät on!
Itse kuitenkin haluaisin että naisystävä olisi myös oma paras kaveri, mutta ehkä naisille se ei ole niin tärkeää kuin miehille että niiden mies olisi niiden paras kaveri, jos pystyy pitämään asiat erillään siis niin miehellä on sitten täysin eri rooli kuin ystävillä.