Olen ollut tapaamatta kuusi-vuotiasta poikaani jo yli neljä kuukautta. Hänen äitinsä (yksinhuoltaja) päätti yhtäkkiä kesän lopulla, että tapaamisemme loppuvat, sillä en ollut tarpeeksi huolehtivainen. Protestin syynä saattoi olla esimerkiksi se, että virallinen äidin ilmoittama ruoka-aikataulu saattoi siirtyä tunnin eteenpäin. Oikea syy oli ehkä äidin kateus. Poika itki usein, kun piti lähteä äidille. Tätä ennen tapasimme monta kertaa viikossa (joskus joka päivä) keväällä ja kesällä. Poika ei joutunut henkisen tai ruumiillisen väkivallan kohteeksi, toisin kuin äitinsä luona. Äiti sai raivokohtauksia, paiskoi autonoveani ja käytti kaameata kieltä, jota lapsen ei pitäisi kuulla (v*t*u, sa*t*na, he*vonv*tt*, vihaan teitä jne...) kun palautin pojan hänelle. Poika kertoi minulle, että äiti oli heittänyt hänet sängylle ja viskonut kiroillen tavaroilla poikaa.
Poikani oli ainoa läheinen ystäväni ja yhtäkkiä hän oli täysin poissa elämästäni ja minä hänen elämästään.
Tuntuu, että omasta puolestani on turha yrittää ja antaa periksi ja kertoa kymmenen vuoden päästä totuus siitä, miksi en koskaan tavannut häntä. Toisaalta samalla tunnen, että minulla on velvollisuus antaa pojalle onnellinen lapsuus ja nuoruus omalta taholtani. Nyt äiti puhuu Salon sosiaalitoimelle, että poikani voi tavata minut sosiaalihenkilöiden valvonnassa! Miten äiti antoi minun ja pojan viettää aikaa jalkapallon, pleikkari-pelien, lukuharjoitusten ja muiden vaihtelevien harrastusten parissa keskenämme puoli vuotta ja .......... sitten tulee täysi tapaamiskielto ruokailun myöhästymisen takia?
Kun lopulta olen suostumassa valvottuihin tapaamisiin, satelee samaan aikaan niskaan uhkauksia lähestymiskiellon tekemisestä! Mietin voiko sitä tehdä ilman mitään syytä. En ole koskaan nauttinut alkoholia poikani läsnäollessa, ollut väkivaltainen, tavallista huoltajaa huolimattomampi tai kiroillut pojan kuullen. Pyydän äidiltä anteeksi vuosia sitten tapahtuneita pahoja sanojani ja huonoa käytöstäni häntä kohtaan ja pyydän, että hän yrittää tulla vastaan niin, että poikamme saisi onnellisen lapsuuden. Hän vastaa anteeksipyyntöihini vielä vihaisempana: "Kyllä nuo sun v*tun anteeksipyytämiset tiedetään...".
Jos joku ihminen on näyttänyt minulle elämäni aikana aitoa katkeruutta, vihaa, sairautta ja oikeaa hulluutta, se on lapseni äiti!
Olen aina päässyt epämiellyttävistä ihmisistä eroon kävelemällä pois ja pysymällä heistä erossa. Nyt se muuten kävisi, mutta pojalla on oikeus tavata isäänsä.
En ole tavannut lasta ja äitiä kuin kaksi kertaa sattumalta kaupungilla. Kysyin pojalta, eikö hän halua soittaa isälle tai tulla käymään. Äiti keskeytti kysymykseni ja totesi: "Se ei ole pojan päätettävissä vaan ylemmällä taholla".
Äiti tarkoitti varmaan itseään, sillä en ole saanut mitään tiedonantoa muulta ylemmältä taholta.
Salon sosiaaliviranomainen totesi, että isällä ja äidillä on kaksi eri näkökulmaa. Nyt kannattaisi saada valvojien huomioita ja mustaa valkoisella siitä, että olen pätevä huoltajaksi. Suostuin.
Sen jälkeen, kun minä saan tavata poikaani jälleen, on jäljellä vielä yksi ongelma. Hänen äitinsä käytös, asenne ja kasvatus ei ole tervettä.
Täytyykö odottaa, että hän pimahtaa täysin.
Aloitin keskustelun kaksi kuukautta sitten otsikolla "Yksinhuoltaja voi olla yksinvaltias":
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11776794#comment-0
Poikani oli ainoa läheinen ystäväni ja yhtäkkiä hän oli täysin poissa elämästäni ja minä hänen elämästään.
Tuntuu, että omasta puolestani on turha yrittää ja antaa periksi ja kertoa kymmenen vuoden päästä totuus siitä, miksi en koskaan tavannut häntä. Toisaalta samalla tunnen, että minulla on velvollisuus antaa pojalle onnellinen lapsuus ja nuoruus omalta taholtani. Nyt äiti puhuu Salon sosiaalitoimelle, että poikani voi tavata minut sosiaalihenkilöiden valvonnassa! Miten äiti antoi minun ja pojan viettää aikaa jalkapallon, pleikkari-pelien, lukuharjoitusten ja muiden vaihtelevien harrastusten parissa keskenämme puoli vuotta ja .......... sitten tulee täysi tapaamiskielto ruokailun myöhästymisen takia?
Kun lopulta olen suostumassa valvottuihin tapaamisiin, satelee samaan aikaan niskaan uhkauksia lähestymiskiellon tekemisestä! Mietin voiko sitä tehdä ilman mitään syytä. En ole koskaan nauttinut alkoholia poikani läsnäollessa, ollut väkivaltainen, tavallista huoltajaa huolimattomampi tai kiroillut pojan kuullen. Pyydän äidiltä anteeksi vuosia sitten tapahtuneita pahoja sanojani ja huonoa käytöstäni häntä kohtaan ja pyydän, että hän yrittää tulla vastaan niin, että poikamme saisi onnellisen lapsuuden. Hän vastaa anteeksipyyntöihini vielä vihaisempana: "Kyllä nuo sun v*tun anteeksipyytämiset tiedetään...".
Jos joku ihminen on näyttänyt minulle elämäni aikana aitoa katkeruutta, vihaa, sairautta ja oikeaa hulluutta, se on lapseni äiti!
Olen aina päässyt epämiellyttävistä ihmisistä eroon kävelemällä pois ja pysymällä heistä erossa. Nyt se muuten kävisi, mutta pojalla on oikeus tavata isäänsä.
En ole tavannut lasta ja äitiä kuin kaksi kertaa sattumalta kaupungilla. Kysyin pojalta, eikö hän halua soittaa isälle tai tulla käymään. Äiti keskeytti kysymykseni ja totesi: "Se ei ole pojan päätettävissä vaan ylemmällä taholla".
Äiti tarkoitti varmaan itseään, sillä en ole saanut mitään tiedonantoa muulta ylemmältä taholta.
Salon sosiaaliviranomainen totesi, että isällä ja äidillä on kaksi eri näkökulmaa. Nyt kannattaisi saada valvojien huomioita ja mustaa valkoisella siitä, että olen pätevä huoltajaksi. Suostuin.
Sen jälkeen, kun minä saan tavata poikaani jälleen, on jäljellä vielä yksi ongelma. Hänen äitinsä käytös, asenne ja kasvatus ei ole tervettä.
Täytyykö odottaa, että hän pimahtaa täysin.
Aloitin keskustelun kaksi kuukautta sitten otsikolla "Yksinhuoltaja voi olla yksinvaltias":
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11776794#comment-0
Vastaukset 2
Vanhimmat
jatkoa....
Kysyin kerran äidiltä, miksi kaikki hänen tuntemansa ihmiset ovat olleet täysin tai osittain p*skoja? Eka poikakaveri oli kuulemma narkkari. Ex-aviomies lähti kokeiltuaan liittoa kuukauden tai kaksi eli oli heikkona vieraisiin naisiin. Seuraava mieskaveri oli alistaja. Ex-pomo oli kiero, verenimijä. Nykyinen pomo on tyhmä ja m*l*ku.
Suku on kaamea. Hänen isävainajansa syytti perhettään ruoan myrkytyksestä ja ajoi koko sakin viikonloppukännissä naapurien suojaan. Sisko on juoppo ja toinen käy välillä ylikierroksilla alkaa keskustelemaan esineiden kanssa ja joutuu hoitoon. Äitinsä (yli 70v.) vetää välillä viinaa ja nukahtamistabuja sekaisin ja herää pihalta.
Huonoista kokemuksista huolimatta (=todellinen epäonnen lottopotti) ehdotin hänelle, että kokeilisi hyväksyä muut ihmiset vikoineen ja voisi nähdä edes vähän jotain hyvää ympäröivissä ihmisissä?
Vastaus oli aika ihmeellinen: "Minä en ala myötäilemään ketään. Lapsuuden jouduin sietämään sellaista kohtelua. Enää ei tarvitse." Huonon kohtelun raja kulkee hänellä kyllä todella matalalla.
Tänään sain äidiltä tekstiviestin olla menemättä optikolle, jossa olen ollut kanta-asiakkaana n. 10 vuotta, sillä hän on töissä samassa paikassa. Peruutin optikko-aikani.
En tiedä mitä hän on kertonut sosiaalitoimelle ja päiväkodinopettajille minusta.
Mustamaalaaminen on kuitenkin ilmeistä.
Äiti muisteli varmaan minun elämäntapaani pojan synnyttyä ja sai itkukohtauksen. Tein kahta työtä,olin usein poissa kotoa, join toistuvasti alkoholia humalahakuisesti. So what! Se oli ja on laillista.
Vaippoja en halunnut vaihtaa enkä kyllä saanutkaan. Lapsi oli täysin äidin hallinnassa.
Sanoin hänelle, että minusta tulee hyvä isä, kun pojalla on ikää. Näin kävi ja se on punainen vaate äidille.
Tällaista menoa Salossa.
Aloitin keskustelun kaksi kuukautta sitten otsikolla "Yksinhuoltaja voi olla yksinvaltias":
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11776794#comment-0
Juttelin lastentarhan opettajan kanssa pojastani ja hän totesi keskustelumme päätteeksi aika oudosti "On tärkeämpää, että pojasta tulee sosiaalinen. Akateemisuus ei merkitse mitään." Mitä hän sillä tarkoitti? Puhuinko liian ymmärrettävästi? Ovatko nämä asiat vastakohtia? Onko pahaksi, jos olen suorittanut
korkeamman tutkinnon? En vaadi pojaltani mitään peruskoulun jälkeistä koulutusta, ellei hän itse halua sitä.
Lapsen äiti on todennäköisesti mustamaalannut minua ja valehtelusta alkaa löytyä näyttöä.
Ystäväni ovat neuvoneet minua pyytämään työnantajaltani todistuksen siitä, että olen opettajan työuran aikana (jo yli 15 vuotta) toiminut moitteettomasti.
Sosiaalitoimesta neuvottiin, että toinen hyvä keino osoittaa minut kelpo isäksi, ovat äidin vaatimat valvotut tapaamiset ja niistä valvojien kirjaama näyttö.