Anoppi ja miniä eri maailmoista

Onko teille tuttu tilanne, jossa anoppi ja miniä ovat täysin eri maailmoista, mutta anoppi haluaa silti olla läheinen?

Meillä tilanne on tämä. Anoppini on todella eri maailmasta ja ihmisenä ihan erilainen kuin minä. Hän haluaisi olla kovin läheinen meidän perheemme kanssa, minä taas ehdottomasti haluan meille myös omaa tilaa.

Tokihan minä kunnioitan ja arvostan häntä, hän on kuitenkin aviomieheni äiti ja antanut aviomiehelleni hyvän lapsuuden. Tokihan minä haluan olla kohtelias ja diplomaattinen, käymme heillä kylässä silloin tällöin (liian usein en halua mennä, yhteisiä puheenaiheita tai kiinnostuksen kohteita ei riitä). Ja tokihan vien lastenlasta, meidän tytärtämme heille ajoittain hoitoon, että pysyvät tuttuina ja lämmin isovanhempi-lapsenlapsi suhde yllä.

Mutta mutta, kun välillä pakahduttaa, mietin että en ehkä sittenkään haluaisi olla edes näin läheinen anopin kanssa kuin nyt ollaan. Haluan lisää välimatkaa itselleni ja perheelleni! Anoppi vain on niin eri maailmasta ja erilainen ihminen kuin minä.

Saanko avautua vähän ja vuodattaa? Anoppini ei osaa mitään hyvin ja on kömpelö kaikessa. Hänen tekemistään ruuista noin 70% on ihan karmeaa paskaa ja vain noin 30% ruuista on hyviä. Hän ei osaa leipoa, kaikki kakut ja leipomukset epäonnistuvat aina ja siksi kyläillessämme syömmekin aina kaupan valmiita kakkuja.

Anoppi on ylipainoinen. Viimeiset 10 vuotta hän on valittanut painostan ja aloittaa aina uudelleen laihdutuskuurin, mutta ei koskaan onnistu. Minulle itselleni painon hallinta ei tuota ongelmia, ja niinpä jatkuvat tehottomat laihdutuskuurit näyttävät minusta oudoilta.

Lapsenlastaan hän rakastaa, mutta on lapsenhoidossa(kin) aivan karmea sähläri. Esimerkiksi lapsen pesu ja vaipan vaihto, jonka luulisi olevan jokaiselle äiti-ihmisenä joskus olleelle kohtuullinen rutiini, on hänelle asia josta hän puhuu paljon ja suunnittelee etukäteen, hoitaa homman muovihanskat kädessä ja hoitokerran jälkeen raportoi meille miten se pepun pesu onnistui.

Anoppi suunnittelee kaikkea mahdollista, aloittaa asioita mutta ei vie niitä loppuun, puhuu paljon mutta jättää puolet puhutuista aikeista tekemättä. Minä itse olen hyvin rationaalinen ja suunnitelmallinen, toimin harkitusti ja tykkään organisoida asioita. Niinpä tuuliviirimäinen sähläys on mielestäni rasittavaa.

Yleensä kai anopit ovat niitä, jotka valittavat miniälle kodin siivouksesta, mutta meillä on kyllä niinpäin että itse taidan olla siistimpi kuin anoppi. Usein heillä kyläillessä esim. kylpyhuone on tosi sotkuinen ja ihan ihmetyttää, että miten hän ei sitä siivoa edes ennen meidän tuloamme.

Hiljattain anoppi ol käynyt hammaslääkärissä sekä yleislääkärillä, ja oli saanut mm. tiedot d-vitamiinin käyttöön liittyvistä suosituksista. Niistä sitten paasasi meille suureen ääneen. Hei hello, itse käyn hammastarkastuksessa säännöllisesti ja huolehdin että miehenikin käy, ja d-vitamiinilisiä olemme molemmat syöneet jo pitkään.

Olemme anopin kanssa kertakaikkiaan eri maailmasta. Ihmisenä en niin sanotusti saa hänestä mitään irti, hänellä ei ole mitäään sellaisia taitoja tai lahjoja jotka herättäisivät minussa ihailua, meillä ei lapsenlapsen asioiden lisäksi ole juuri muita yhteisiä puheenaiheita, ja karusti sanottuna minusta tuntuu että hän on melkein kaikissa asioissa minua hitaampi ja vähemmän osaava.

Tottakai anoppiani kunnoitan, mutta tuntuu että en vain jaksa olla liian läheinen ihmisen kanssa josta en itse saa irti yhtään mitään. En pysty ihailemaan mitään ominaisuuksia hänessä. Melkein kateellisena joskus kuuntelen, kun ihmiset käyvät anoppilassa ja he saavat mm. upean illallisen jonka herkut on loihdittu kokeeen kokin repsepteillä, kuinka anoppi on voinut antaa kokeneen konkarin kauneudenhoito- ja tyylivinkkejä ja kuinka lapsen kasvatukseen on saanut hyviä neuvoja.

Onko kenelläkään muulla koskaan ollut samantyyppistä tilannetta tai tunnelmia?