Niin tavallista

Joo...itse menin naimisiin 80-luvun alussa...erosin 2008 liki 25avioliittovuoden jälkeen. Jälkeenpäin olen miettinyt paljon sitä, miksi menin silloin naimisiin...en ollut raskaana...en myöskään muista tunteneeni mitään järisyttävää tunnetta silloiseen mieheeni. No, elämä kulki ja lapsia tuli...jostain syystä yhä useammin mieleen tuli, että tällaistako tämän elämän on oltava? Pikkuriitaa vähän joka asiasta, vastuunkantamista kaikesta yksin, yksinäisyyttä kun toinen on koko ajan töissä tai harrastuksissaan? Lasten kasvettua hairahdin...ja totesin että ehkä elämän ei olekaan tarkoitus olla tällaista. Mietin, miksi pitäisi tuhlata tämä yksi ainoa ja ainutkertainen elämäni sellaisen ihmisen kanssa, johon minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä...ei luultavasti ole koskaan ollutkaan. Niimpä lähdin yhteisestä kodista, jätin kaiken materian miehelleni...mukaan otin vain omat ja nuorimmaiseni (hän oli silloin 15v ja halusi itse lähteä minun kanssani, toiset lapset olivat jo aikuisia) henkilökohtaiset tavarat. Ja autoni. Nykytilanne on lyhykäisyydessään sellainen, että ex on avoliitossa uuden kihlattunsa kanssa ja minä suhteessa silloisen hairahdukseni kanssa. Elämä on kohdillaan nyt. Todella paljon olen miettinyt sitä, että miksi ihmeessä aikoinaan menin naimisiin ja vielä niin nuorena, etenkin kun ei ollut ns. pakkokaan. Samoin olen miettinyt sitä, että voisiko olla niin, että meille ihmisille voisikin olla useampi ns. oikea? Voisiko olla, että siinä vaiheessa, kun perhettä perustetaan niin jokaiselle on siihen tarpeeseen se oikea? Ja kun lapset on isoja ja aikuisia, niin siinäkin vaiheessa olisi se oikea, ei välttämättä kuitenkaan se sama, jonka kanssa lapset tehtiin? Voisiko olla niin, että eläkepäivieni viettoon minullekin voisi olla kolmas se oikea?
Kertokaahan omia ajatuksianne.