Mun ja avomieheni tilanne on nyt siinä pisteessä,
et enään ei mietitä vaan nyt on ero tulossa.
Itseasiassa ens viikonloppuna muutan lasten
kanssa pois. Vuokrasopimus ja osoitteenmuutos on
jo tehty.
Välillä onnistun olemaan ajattelematta asiaa,
mutta hetkittäin kauhea masennus ja lamaannus
iskee. Tuntuu raskaalta jatkaa eteenpäin. Täysin
uskomattomalta tuntuu, että joskus vielä
löytäisin jonkun, enkä kyllä mitään uutta ole
etsimässäkään. Yksinäisyys vain pelottaa.
Olen nuori ihminen, mut siitä huolimatta tuntuu
siltä, että kaikki mahdollisuudet TÄYSIN
onnelliseen elämään on jo menneet. Onneksi
minulla on lapseni, mutta mahdotontahan elämää on
pelkästään lasten kauttakaan elää.
Kaipaisinkin ihan käytännön vinkkejä kaikilta
eronneilta, jotka ovat erosta toipuneet ja
todenneet, että elämä jatkuu. Tiedän, että aika
on parasta lääkettä, mutta onko jotain mihin
voisin turvautua ajan kulumista odotellessani???
et enään ei mietitä vaan nyt on ero tulossa.
Itseasiassa ens viikonloppuna muutan lasten
kanssa pois. Vuokrasopimus ja osoitteenmuutos on
jo tehty.
Välillä onnistun olemaan ajattelematta asiaa,
mutta hetkittäin kauhea masennus ja lamaannus
iskee. Tuntuu raskaalta jatkaa eteenpäin. Täysin
uskomattomalta tuntuu, että joskus vielä
löytäisin jonkun, enkä kyllä mitään uutta ole
etsimässäkään. Yksinäisyys vain pelottaa.
Olen nuori ihminen, mut siitä huolimatta tuntuu
siltä, että kaikki mahdollisuudet TÄYSIN
onnelliseen elämään on jo menneet. Onneksi
minulla on lapseni, mutta mahdotontahan elämää on
pelkästään lasten kauttakaan elää.
Kaipaisinkin ihan käytännön vinkkejä kaikilta
eronneilta, jotka ovat erosta toipuneet ja
todenneet, että elämä jatkuu. Tiedän, että aika
on parasta lääkettä, mutta onko jotain mihin
voisin turvautua ajan kulumista odotellessani???
Vastaukset 7
Vanhimmat
Surullista ja kipeäähän se aina on :( Minä
rupesin opiskelemaan kun erosin.. valitettavasti
mies oli ihan samaan paikkaan mennyt
opiskelemaan...
läheisille kavereille, sano rehellisesti, että
sinulla on todella vaikeaa. pyydä apua, sitä
varmasti tulee.
jos oikein pahalta tuntuu, myös jonkun ammatti-
ihmisen tai kristillisen sielunhoitajan kanssa
juttelu auttaa, harvempi vain ikävä kyllä
uskaltaa/osaa hakea heiltä apua.
Itse ersin noin vuosi sitten ja jäin tosiaan
yksin alkuun tuntui et maailmani kaatui siihenkun
entinen vaimoni ja tyttäreni muutti pois, mutta
aika ja auttoi ja oma toimeliaisuus joudutti ajan
kulumista En osaa neuvoa mitä sinun tulisi tehdä
mutta suosittelen puhumista jollekin jos et voi
tai halua puhua tutuille niin hanki vaikka netti
ystävä jolle voit puhua tuntemettomana uskon että
muitakin kuin minä ja sinä ollaan samassa
tilanteessa. toivottavasti voit jatkaa elämääsi
normaaliin nuoren ihmisen tapaan ja käydä ulkona
tai harrastuksen parissa ettet jää mököttämään
vain lastesi kanssa vaikka kyllä lapsesi
tervitsevat sinua nyt varmasti yhtäpaljonkuin
ennenkin tai vieläkin anemmän
Pidä lippu korkealla
Itse erosin Tammikuussa. Eroani helpotti uusi
mies, mutta aika se lopullisesti helpottaa:o)
Paljon vaan keksiä tekemistä, että on muuta
ajateltavaa!
itse olen eronnut jo 8-v sitten ja kyllähän se on
todella vaikeaa ja rankkaa aikaa.
Tärkeää on monet asiat, mutta varsinkin asioiden
läpikäyminen ja tosiasioiden hyväksyminen on
askel eteenpäin. Puhuminen (ei rollaaminen)
jonkun kanssa asioista on tärkeää sekä järjestää
ihan omaa aikaa mm.harrastaakseen jotakin.
Lapsille tosiasiat kerrotaan ikäänsä nähden
sopivalla tavalla, EIKÄ mustamaalata
entistäkumppania ainakaan heidän kuullen!!
Järjestetään lasten ja isän ym. sukulaisten
tapaamiset asiallisesti!! Näin lapset säästyvät
monelta mielipahalta.
Vastuu ja taakka on suuri henkisesti ja
fyysisesti, mutta kun järjestää elämän perusasiat
kuntoon,on jo voiton puolella.
Ja tietysti aikaa...
Rakkautta ja yhdessäoloa lasten kanssa,
siitä se elämä sitten jatkuu.
Itselläni meni 3-vuotta kunnes olin eroni läpi
elänyt ja käynyt ja ns. siitä toipunut.
Nyt on ollut jo usean vuoden uusi ihana
ihmissuhde ja koko yhtälö toimii hienosti sekä
meidän ja lastenkin kannalta ja kaikki tykkäävät
toisistaan.Kuitenkin lapset tapaavat
säännöllisesti isäänsä ja ovat lomilla myös
paljon hänen luonaan ja siitä kiitän ystävääni
joka heti alussa neuvoi tämän yhteyden
ylläpitämiseksi, sillä myöhemmin stä on vaikeaa
uudistaa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista!
Aurinko paistaa kirkaasti kun sen sitten huomaa.
Muutin yksin kahden lapsen kanssa liki kaksi
vuotta sitten kun en enää kestänyt. Jokaisella se
varmaan on samalaista: toraa, puhumattomuutta,
nälvimistä... Olin muuttaessani vielä
vanhempainlomalla ja sen ajan keskityin
pelkästään lapsiini huomaten miten paljon
onnellisemmilta hekin vaikuttivat kun ilmanpiiri
kotona muuttui. Mielestäni tärkeintä on tehdä
asiat itselleen selviksi... ymmärtää mikä meni
vikaan, miksi ja mitä ehkä olisin voinut tehdä.
Ja kaiken tämän mietin niin etten syyttänyt
itseäni enkä toista (miehelläni kyllä oli toinen
jo silloin). Kun olin sinut itseni kanssa, alkoi
kiinnostus (vuoden kuluttua) miehiä kohtaan. Pari
kuukautta oli "meno päällä". Nyt olen yli vuoden
ollut maailman ihanimman miehen kanssa ja
toteampahan vaan että kyllä se "omanlaisen"
hakeminen/löytäminen kannattaa.
Voin kertoa, että siitä ei selviä koskaan. jos
vähänkin rakastaa toista eron jälkeen on elämä
yhtä helvettiä. Itse yritän hakea apua
psykiatrilta, sillä en ole omasta erosta toipunut
koskaan. Itsemurhaakin olen miettinyt, koska
mistään ei tule mitään. Ero on järkyttävää
ihmissuhteilla leikkimistä......