On se vaan hankalaa. Avioero. Ikinä en olisi uskonut tässä näin käyvän ja nyt niin on käynyt. Vaikka itse olenkin se aloitteellinen osapuoli niin silti tuntuu todella vaikealta jättää kaikki yhdessä rakennettu elämä taakse. Kun ei mitään kolmasia osapuolia ole kyseessä niin pakostakin tulee mietittyä onko ratkaisu oikea, mutta vaikka mitenpäin asiaa pyörittelee niin sydän sanoo asian todeksi. Hankalaa kun lapset kärsii joka tapauksessa. Nyt pitäis vaan uskoa että ne lapset jotenkin selviää ja että myös minä selviän tästä. Kyllähän ne muutkin selviää.. Ens vuodesta tulossa siis monella tapaa erilainen vuosi. Yhtään ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
erään ajatuksia erosta
Mietiskelijätär
20460
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Samanlaiset tunnelmat täällä... iso askel jo otettu ja muutto muualle yhteisestä kodista on tehty...
Olen se lähtijä...koin suhteen todella raskaaksi ja silti tulee vielä hetkiä että mietin onko tämä sittenkaan oikea ratkaisu!
Minulla ei enää ole tunteita jäljellä entiseen puolisoon, hän haluaisi jatkaa...mutta eikö se ole väärin kumpaakin kohtaan?
Itse "uhrautuisin" ja joutuisi elämään tunteettomassa liitossa...
Ei meidänkään tapauksessa ole kolmansia ja lasten sopeutuminen mietityttää...
Uusi vuosi ja uusi elämä?
Itse kokisin ainakin vääränä jatkaa kun tunteita ei enää ole. Elämä ollut raskasta täälläkin,joulun aika varsinkin. Jotenkin sitä on vaan vaan tottunut toisen seuraan vuosien varrella ja tekee tosi kipeää irrottautua siitä. Mutta uskon , että loppujen lopuksi se kyllä kannattaa. Parempaa uutta vuotta siis meille!
Toiset pääsee nopeastikkin eroata yli ja toiset taas hitaammin.
Itse noin kaksi vuotta sitten eronneena voin sanoa, että yhä kaipaan yhteistä aikaa ja yhteistä perhettä.
Silti ymmärrän, että jos tunteet toiseen ovat lopullisesti kuolleet elvytyksistä huolimatta niin silloin ei kannata jatkaa. On kestänyt kauan tajuta, että ystävälliset tunteet on eri asia kuin rakkaudelliset tunteet.
itse lähdin juuri sieltä entisestä yhteisestä kodista, jonne jäi ex.vaimo ja kaksi lasta.
Reilu 10 vuotta siellä asuttu ja monta hetkeä vietetty. Molemmat lapset syntyneet
ja kasvaneet siellä, monta itkua ja monta naurua. Nurmikko, lumityöt. Itse tehtyjä
remontteja, uusi terassi tehtiin ja lasten huoneita korjattiin.
Ihan hullua vaan jättää ne kaikki taakse sen takia ettei aikuiset tunne tosiaan
kohtaa kipinää, tai että suhde on laimentunut. Lapset kuitenkin ykkösasia aina.
Nyt sitten istun yksin omassa kodissa keskellä pahvilaatikoita,
kun ei oo jaksanut laittaa niitä.
Pakko jaksaa, mä teen tänne lapsille kakkoskodin.
Juuri näin..hankalaa jättää se yhteinen koti, lasten ainoa tuntema koti. Koittaa kestä se lasten tuska ja kestää kuunnella se, joko me äiti kohta mennään kotiin. Kun äiti itsekkäistä syystä päättää avioliittonsa..tai näin ainakin osittain ajattelen kun lasten kodin rikon. Muuttaa johonkin pienempään asuntoon ja totutella elään yksin ja välillä ilman lapsia. Se on raskainta.Toisaalta en halua antaa lapsille tällaista parisuhteen malliakaan. Vanhemmat jotka ei keskustele, tiuskivat ja taistelevat. Ei läheisyyttä eikä rakkautta vaikka yritetty on. Elämä on luopumista toisinaan. Täytyy toivoa, että aurinko vielä paistaa joskus.
Mistä ihmeestä se nykyaikana johtuu, että erotaan tosi helposti. Onhan elämässä vastoinkäymisiä ja riitojakin. Mutta välit kannattaa aina selvittää. Itse olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta avioliitossa saman kanssa ja hyvältä tuntuu.
miksi väität että "erotaan tosi helposti"?
Määrittele "tosi helposti" - missä on raja, mikä on tarpeeksi vaikeaa että voi erota?
Joku voi olla 40 vuotta, joku vaan 4v naimisissa, kuka tai mikä se määrittelee
mikä on "liian helposti eroamista"?
Yhtälailla voisi sanoa että "en voi ymmärrätää että ihmiset kituttaa olemattomassa
liitossa 40 vuotta, uskaltamatta tehdä asialle mitään"
"Joku voi olla 40 vuotta, joku vaan 4v naimisissa, kuka tai mikä se määrittelee
mikä on "liian helposti eroamista"?"
No niinpä. Eiköhän jokainen eronnut tiedä miten helposti tai vaikeasti on eronnut. Se riittää.
Amalial1,haluan kysya Sinulla etta oletko tutkija ammatiltasi koska kirjoitat viestissasi ihmisten helposti eroavan?Olet 40-vuotta aviossa ollut.Nyt mina vaitan etta liittoanne ei ainakaan rakkaus yhdista, ihminen rakkaudessa kasvaa ja mielestani 40-vuotta on tosi pitka aika saada kehittya rakkaudessa vai olenko erehtynyt.Sinulla ei ole oikeutta painaa ketaan alaspain omien rakkaudettomien huomautuksiesi muodossa.Ota oma elamasi ensin 'lupin'alle ennenkuin osoitat sormella lahimmaisiasi.Eikos Jeesuskin sanonut etta heittakoon se ensin kiven veteen,joka ei ole syntia tehnyt,opin taman jo Pelastusarmeijan pyhakoulussa.
Että pistää vihaksi tää "erotaan helposti" ...ei hitsit jos on eroa miettinyt yli 10v ja siinä samalla kärsinyt masennuksesta, uniongelmista, ahdistuksesta...puhumattakkaan miehen asiattomasta käytöksestä...
En jaksa lukea näitä "viisaita" kirjoituksia enää yhtään... itsellä lähes 30v suhdetta takana eikä eroon ollut mitään heppoisia perusteita !
Helpompaahan se olisi ollut jatkaa vanhassa ja pikkuhiljaa näivettyä ja katkeroitua elämälle...
Tein itsekkään ratkaisun ja hain eroa...helppoa se ei ollut mutta nyt alkaa tuntua siltä että elämä on sittenkin elämisen arvoista!
En kuitenkaan allekirjoita täysin tota että aina erotaan helposti. Voisin kuvitella että usein juuri naiset kituuttavat puolikuolleessa suhteessa mahdollisimman pitkään. Varsinkin jos lapsia on kuvioissa.. Itse taistelin asian kanssa liki pari vuotta. Kaikki se kylmä ilmapiiri, läheisyyden puute ja kämppäkaveruus sai aikaan sellaista ahdistusta, että joku muutos oli pakko tulla. Puhuminen korjasi aina asioita viikoksi, jos niinkään pitkäksi. Lapset aisti vanhempien viileät välit ja joutuivat kuuntelemaan jatkuvaa tiuskimista, kunnes alkoivat oireilemaan itsekkin niin kotona ja koulussa. Sisarusten välitkin alkoi tulehtumaan.
Se, että sai suustansa ulos sen että muutan nuorimmaisen kanssa pois, oli elämäni vaikeimpia hetkiä. Sen jälkeen kaikki alkoi pikku hiljaa helpottamaan. Nyt olemme eläneet ihan hyvää ja seesteistä elämää, ennen kaikkea hyväntuulista arkea keväästä asti. Jopa miehen kanssa yhteistyö on sujunut kohtuullisen hyvin.
Viimeinen niitti on vielä lyömättä, halusin että vieläkin molemmat tahollaan miettii vakavasti olisiko vielä mahdollisuutta jatkaa yhtenä perheenä. Valitettavasti itse olen kallistunut siihen, että molempien on aika mennä eteenpäin. Toivon vilpittömästi että mieskin löytää pian jokun, jonka kanssa voi viettää hyväntuulista arkea ja ennen kaikkea sitä että voisi molemmat taas jossain vaiheessa tuntea jotain.
Lapset pärjää kyllä, itseasiassa me aikuiset käytämme heitä liikaa tekosyynä liian moniin tekemättömiin asioihin. Lapset eivät ole tyhmiä, he vaistoavat tosi selvästi koska on hyvä olla. Lapseni ovat tällä hetkellä paljon rauhallisempia, hyväntuulisempia ja tasapainoisempia kuin esim vuosi, kaksi sitten. Se jos joku kertoo myös minulle että ratkaisuni oli oikea. Uutta miestä minulla ei ole, enkä halua. Nautin näistä hetkistä, ehkä sen aika on sitten joskus. Ei kannata hätiköidä. Asioilla on tapana järjestyä, uskokaa siihen.
Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja vie mennessään. Ei liiton aikana eikä sen jälkeen.
Elämä kyllä sujuu ja siitä voi tehdä entistä rikkaampaa eron jälkeen. Ihan turha pelätä.
Minä lähdin yli seitsemän vuotta sitten parivuosikymmentä kestäneestä liitosta. Yksin edelleen, ei ole ollut ottajia, selibaattia on siis riittänyt. Ikävää, mutta tiedänpähän miksi olen yksin eikä niin, että toinen on vieressä ja kuitenkin ihan yksin. Mutta silti kannattaa miettiä tämäkin vaihtoehto....
"Yksin edelleen, ei ole ollut ottajia"
Naiselle kyllä löytyy ottajia. Ei tarvitse muuta kuin osata etsiä oikeasta paikasta, oikeaan aikaan :). Tuohon vaikuttaa paljon myös naisen tahto ja halu. Jos näyttää siltä, ettei uusi suhde kovasti kiinnosta, niin sillä on todentotta vaikutusta.
Ulkonäöstä et maininnut mitään.....ja siitä, että hyvät on varattuja tällä ikää.... mutta joo, asiat eivät välttämättä mene aina oman mielen mukaan.
Ulkonäkö? Se ei merkitse mitään, jos tietää kuka itse on ja mitä haluaa. Näin sekä miehillä että naisilla :).
Kaikki hyvät eivät ole varattuja! Etenkään "tällä ikää", jolla tarkoitan ikää olevan enemmän kuin 20-35v. Erityisesti -50v miehistä alkaa löytyä kovin hyvää "materiaalia". Eri asia sitten, jos on itse kovin kranttu. Tai ei tarvitse olla edes kovin kranttu, vaan jos etsii pelkästään huippukomeaa, menestyvää, täysin tervettä (psyykkisesti, fyysisesti sekä sosiaalisesti), urheilullista ja rikasta miestä, niin sitten mahdollisuudet kaventuvat :D. Toisaalta minä en kestäisi noin täydellistä miestä hetkeäkään. Miehessä pitää olla särmää ja huonojakin puolia...
"Yksin edelleen, ei ole ollut ottajia, selibaattia on siis riittänyt"
Huomasin tuossa alakuloa, alistumista. Masennusta? Jos näin, niin pelkästään niistä jokin saa sinut pysymään yksin. Jotta löytää kelpo parisuhteen, sitä pitää etsiä, olla aktiivinen. Kodista sinua ei tule varmasti noutamaan.
Lähtisivätkö naiset parisuhdekoukeroista niin kerkkeesti, jos eivät voisi ottaa lapsia mukaansa. Väitän avioerojen määrän puolittuvan, jos muksut jäisivätkin isän hoteisiin. Joutuisivat naisparat miettimään tarkemmin eroon liittyviä seuraamuksia ja ehkä jopa tekemään jotain parisuhteen hyväksi, eivätkä antautuisi tunnekuolioidensa valtaan. Monet kunnon miehet joutuvat syyttä suotta kärsimään naisten oikuttelujen vuoksi..
Täälläkin yksi eroa tekevä. Tänään aion ilmoittaa miehelle, että haluan eron ja että muutamme lasten kanssa pois heti kun löydän meille uuden kodin.
Eropäätös ei todellakaan ole tehty heppoisin perustein, olen miettinyt ja vatvonut tätä eromahdollisuutta jo pitkän aikaa ja yrittänyt tehdä kaikkeni, ettei tarvitsisi erota. Mutta enää en yksinkertaisesti jaksa, kahden lapsen sijasta minulla on kolme lasta hoidettavana, ihan kaikki kotityöt on minun vastuulla, laskut ja lasten vaatteet ja tarvikkeet maksan minä, ruuat maksan ja teen minä ja lastenhoito on täysin minun vastuulla. Enää ei vain sietokyky kestä tätä pa**aa, minkäänlaista arvostusta en mieheltäni saa, itsekeskeisen miehen kanssa on vain ihan mahdotonta elää. Kaiken lisäksi miehelläni on alkoholiongelma, enkä todellakaan halua, että lapset joutuvat kasvamaan alkoholistin lähellä.
Minulle ja lapsille tästä tulee onnellinen uusi vuosi, lopultakin saan olla oma itseni ja tehdä mitä itse haluan eikä enää tarvitse peesata miehen oikkuja ja mielihaluja. En enää jaksa olla pahalla tuulella ihan koko ajan, mies on tähän asti imenyt kaikki energia minusta ja se loppuu nyt!
Olipahan joulu.
Joulupäivänä sain tavata mieheni uuden naisystävän, jonka kanssa hänellä oli ollut jo yli 8kk kestävä suhde. Tapaninpäivänä sitten sain vastauksen kysymykseen erosta; kyllä ero halutaan. Vielä viikko sitten eroa mieheni ei halunnut ja on vakuuttanut ettei kolmansia osapuolia ole vaikeuksissamme. Itse yritin tosissani... Olen tosin aavistellut jotain jo sieltä huhtikuusta asti, pelossa eläminen on ollut ihan helvettiä.
Ei tästä liene kuin yksi suunta...