Olen umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä elämälläni. Tilanne on tämä: olen ollut mieheni kanssa yhdessä viitisen vuotta, ei lapsia, ja ikää molemmilla hiukan alle neljänkymmenen. Parin viime vuoden ajan olen miettinyt eroamista. Syynä on se, etten tunne rakastavani miestäni tarpeeksi. Välitän hänestä enkä halua hänelle pahaa. Meillä on välillä ihan mukavaa ja hauskaa yhdessä ja ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Mutta. En tunne häneen vetoa romanttisessa mielessä. Olen yrittänyt mutta en vain tunne. Ihastun koko ajan muihin miehiin. Seksiä meillä on nykyään harvakseltaan. Kiihotun ja laukean, jos ajattelen omia fantasioitani ja muita miehiä, vaikka oma mieheni on hyvä esimerkiksi suuseksissä. Haluaisin kokea intohimoa yhteenkuuluvuuden tunnetta seksin aikana, haluaisin kokea sen, mitä kutsutaan rakasteluksi, niin kornilta kuin se nyt kuulostaakin.
Emme ole käyttäneet ehkäisyä pariin vuoteen, mutta en ole tullut raskaaksi. Olen aina ajatellut, ja etten jäisi lapsettomaksi, mutta nyt on alkanut näyttää uhkaavasti siltä. En tiedä, mitä tehdä. Pitäisikö jättää nykyinen mieheni ja lähteä etsimään sitä oikeaa, vai onko sellaista olemassakaan? Vai pitäisikö yrittää jotenkin kitkuttaa nykyisessä suhteessani ja mennä mahdollisesti lapsettomuushoitoihin nykyisen mieheni kanssa? Onko järkeä alkaa perustaa perhettä, jos koko suhde on näin hataralla pohjalla? Jos lähden tästä, löydänkö yhtään parempaa miestä? Etsimistä ei ainakaan helpota se, että lapsenteolla alkaa olla kannaltani jo kiire.
Onko onnellinen parisuhde kiinni siitä, että löytää unelmiensa kumppanin vai siitä, että kykenee rakastamaan kumppania, jonka sattuu saamaan? Koska kaikille ei kai voi löytyä sitä täydellistä kumppania. Onko mahdollista opetella olemaan tyytyväinen kumppaniinsa ja parisuhteeseensa? Olisiko tämä pienemmän vaivan tie kuin se, että eroaa ja aloittaa taas kaiken alusta ja yrittää löytää jonkun toisen? Välillä ahdistaa niin paljon, tuntuu että aika loppuu. Vuodet vain vierivät enkä saa tehdyksi päätöstä. Pitäisikö ottaa tavoitteeksi lapsen vaiko onnellisen ja tyydyttävän parisuhteen saaminen? Tuntuu mahdottomalta, että voisin saada molemmat. Tällä menolla en saa kumpaakaan.
Emme ole käyttäneet ehkäisyä pariin vuoteen, mutta en ole tullut raskaaksi. Olen aina ajatellut, ja etten jäisi lapsettomaksi, mutta nyt on alkanut näyttää uhkaavasti siltä. En tiedä, mitä tehdä. Pitäisikö jättää nykyinen mieheni ja lähteä etsimään sitä oikeaa, vai onko sellaista olemassakaan? Vai pitäisikö yrittää jotenkin kitkuttaa nykyisessä suhteessani ja mennä mahdollisesti lapsettomuushoitoihin nykyisen mieheni kanssa? Onko järkeä alkaa perustaa perhettä, jos koko suhde on näin hataralla pohjalla? Jos lähden tästä, löydänkö yhtään parempaa miestä? Etsimistä ei ainakaan helpota se, että lapsenteolla alkaa olla kannaltani jo kiire.
Onko onnellinen parisuhde kiinni siitä, että löytää unelmiensa kumppanin vai siitä, että kykenee rakastamaan kumppania, jonka sattuu saamaan? Koska kaikille ei kai voi löytyä sitä täydellistä kumppania. Onko mahdollista opetella olemaan tyytyväinen kumppaniinsa ja parisuhteeseensa? Olisiko tämä pienemmän vaivan tie kuin se, että eroaa ja aloittaa taas kaiken alusta ja yrittää löytää jonkun toisen? Välillä ahdistaa niin paljon, tuntuu että aika loppuu. Vuodet vain vierivät enkä saa tehdyksi päätöstä. Pitäisikö ottaa tavoitteeksi lapsen vaiko onnellisen ja tyydyttävän parisuhteen saaminen? Tuntuu mahdottomalta, että voisin saada molemmat. Tällä menolla en saa kumpaakaan.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Voi että olet typerä varmaan tiedät itse vastauksen noihin kysymyksiin sillä ne ovat niin vitun typeriä.
Ei lasta tule, jos intiimielämää on "harvakseltaan". Kuukaudessa ei ole montaa otollista päivää ja silloinkaan ei aina onnistu.
A) Olet miestä hyväksikäyttävä, epärehellinen p*ska
B) Onnea siihen miehenetsintään, voi meinaa olla että fiksut miehet kiertävät kaukaa
Odota seuraaviin kuukautisiin ja lähde.
Jos kuukautisia ei tule, jää kahdeksikymmeneksi vuodeksi suhteeseen.
Saat määritellä elämän tavoitteet aivan vapaasti niin kauan, kun lapsia ei ole. Itse asiassa velvollisuutesi itseäsi ja puolisoasi kohtaan on olla itsekäs tässä vaiheessa. Ehkä et löydä koskaan hakemaasi, mutta miehesi saattaa löytää oman tavoitteensa.
Vaikka olen varmaan jotain kymmenisen vuotta nuorempi sinua, niin tiedän ettei sellaista " täydellistä kumpapania " ole olemassakaan, kaikissa on omat virheensä. Tuo touhu on pelkkää fantasiaa. Poltat näppisi teetpä kummin tahansa, joten mieti vaan kumpi on pienempi paha omalla kohdallasi.
...Ja miehen tunteista ja oikeuksista viis veisaten. Mitäpä luulet että AP:n mies sanoisi, jos näkisi tuon aloituskirjoituksen? Ajattelisi varmaan että tässäpä nainen jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni?
Sinun pitää itse miettiä, että mitä haluat. Jos teillä on ollut hyvä parisuhde alussa, voitte saada sen takaisin, mutta se vaatii töitä kummaltakin, että teette töitä parisuhteen hyvinvoinnin eteen.
Miksi ette ole jo hakeutuneet lapsettomuushoitoihin? Niihin suositellaan hakeuduttavaksi vuoden yrittämisen jälkeen. Tosin jos seksiä on harvakseltaan, niin nimenomaan pitäisi sitten käyttää vaikkapa ovulaatiotestiä, että siittiöt olisivat oikeaan aikaan vastaanottamassa munasolua. Siittiöt eivät elä kovin kauan tosin tässäkin on yksilökohtaisia eroja, sillä toisilla miehillä on erittäin elinkelpoiset sukusolut.
Entäs jos hakeutuisitte lapsettomuushoitoihin ja ainakin selvittäisitte, että löytyykö kummastakaan vikaa?
Voit toki erota, mutta lähes nelikymppisen lasta haluavan voi olla vaikea löytää sen parempaa parisuhdetta. Lähes aina parisuhde on kompromisseja ja mukautumista. Parisuhteessa yleensä myös unohtaa ne kumppanin hyvät puolet ja keskittyy vain niihin huonoihin. Sitä on myös tapana unohtaa ne omat huonot puolet, sillä parisuhteessahan erittäin harvoin kaikki vika on vain yhdessä osapuolessa.
Omalla kohdallani lapsen saamisen tahto on ollut niin kova, että se on mennyt kaiken muun edelle. Perustin perheen miehen kanssa, joka ei ollut sielunkumppanini. Olimme yhdessä kuitenkin lähemmäs 20-v. Ero tuli, mutta minulla on kuitenkin pari lasta, jotka ovat elämäni tarkoitus. Tiesin jo ensimmäisen lapsen synnyttyä, että eroan jossakin vaiheessa miehestäni, mutta jäin suhteeseen, koska halusin lisää lapsia. Yllättävän pitkään kuitenkin sinnittelin suhteessa. Eron jälkeen uutta kumppania en ole löytänyt, vaan olen ollut sinkkuna (tai YH-äitinä tai uusiosinkkuna tai mitä nimitystä haluat käyttää). En usko, että meille kaikille riittää unelmakumppania. Exäni on uudessa suhteessa ja hänen välit lapsiimme ovat OK. En osaa katua päättynyttä parisuhdetta, koska lapset ovat kuitenkin niin ihania.
Omasta kokemuksestani viisastuneena voin sanoa, että täydellistä ratkaisua ei ole olemassa. On vain sellaisia vaihtoehtoja, joissa kaikissa on huonoja puolia.
On mahdollista, että hankkiudut raskaaksi lapsettomuushoitojen kautta ja jos kummallakin on tahtoa luoda vauvalle hyvä koti, niin opitte kuitenkin parisuhdetaitoja ajan kanssa. Vauva saattaa lähentää teitä. Jos ero tulee, se ei ole katastrofi.
Olin itse suht samanlaisessa tilanteessa pari vuotta sitten. Olin seurustellut mieheni kanssa pitkään ja olimme menossa naimisiin. Lopulta kuitenkin tajusin ettei suhteemme ole sellainen mitä parisuhteelta haluan. En rakastanut miestä oikeasti, vaan välitin hänestä "läheisenä" enkä halunnut hänelle mitään pahaa. Yritin puhua miehen kanssa ja kysyä onko hän aidosti onnellinen, että onko hän rakastunut? Mielestäni meidän välillämme ei ollut mitään paloa, seksielämäkin oli hiipunut ja toimi lähinnä minun aloitteestani. Mies sanoi rakastavansa, mutta hänen muista toteamuksistaan ymmärsin ettei hän edes tiedä mitä aito rakkaus on. Mies totesi kun kysyin mistä hän minussa pitää että olen sopivan pitkä hänelle ja tulen hänen vanhempiensa kanssa toimeen... Ei ehkä se vastaus mitä nuori morsian tulevalta mieheltään haluaisi kuulla. Ymmärsin ettei mies tuntenut minua ihmisenä, vaan pelkkänä kuorena. Minusta olisi tullut hänelle edustusvaimo. Minä kaipasin aitoa, henkistä yhteyttä ja palavaa rakkautta. Halusin että minulla on mies joka haluaa minua, että näkisin kiihkon hänen silmissään. Halusin yhteenkuuluvuuden tunteen, sellaisen olon että me olemme me, eikä minä ja sinä. Halusin että mies tuntee minut ja rakastaa minua aidosti.
Erinäisten sattumusten kautta sitten lopulta erosimme. Nyt olen uudessa parisuhteessa. Nykyinen mies tuntee minut kauttaaltaan. Hän tietää myös synkimmät salaisuuteni ja olemme puhuneet kaikesta. Hän sanoikin kun tutustuimme, että hän haluaa tuntea minut sielua myöten. Tämä mies osoittaa tunteensa, ja hänellä tosiaan on tunteita minua kohtaan. Hänestä näkee ja aistii että hän oikeasti rakastaa. Ja minä rakastan häntä. Meillä rakastelu on oikeasti rakastelua, eikä siinä ole mitään kornia. Puhumme paljon ja meillä on samanlainen tapa ajatella, nautimme toistemme seurasta. Vaikka tuntuisi että kaikki on täydellistä, on suhteessamme kuitenkin myös toinen puoli. Kun tunteet räiskyvät näin paljon positiivisessa mielessä, se näköjään vaikuttaa myös toisin päin. Olemme riidelleet paljon ja olimme välillä myös eron partaalla. Minä kun olin tottunut aiemmassa suhteessa siihen tasaiseen, tappavaan arkeen, en osannutkaan elää ihmisen kanssa joka näyttää tunteensa. Vaikka meillä on ollut rankkaa olen silti tyytyväisempi kuin entisessä suhteessa. Tunnen että meillä on aito yhteys ja tämä mies on sielunkumppanini. Siedän paljon mieluummin vuoristorataista arkea hänen kanssaan kuin tylsää, puuduttavaa ja tunteetonta elämää.
Ei tuolle pohjalle kannata lapsia alkaa tehdä. Suhteenne ei tulisi kestämään lapsen tuomaa rasitetta, se on todellinen kuntotesti suhteelle. Edessä olisi väistämättä ero ja se on epäreilu lähtökohta kaikille, lapsi mukaan lukien.
Muutenkin on epäreilua, että esittämällä onnellista riistät mieheltäsi mahdollisuuden löytää joku oikeasti häntä rakastava, ja samalla riistät sen mahdollisuuden itseltäsi. Ikä on tietysti yksi tekijä teidän tilanteessa, mutta se vaan pitää hyväksyä ja uskaltaa tehdä ratkaisuja.
"Pitäisikö jättää nykyinen mieheni ja lähteä etsimään sitä oikeaa, vai onko sellaista olemassakaan?"
-Ei todellakaan ole..! *reps* XD
Parisuhteissa ei muutenkaan ole kyse sen "oikean" löytämisestä vaan niiden väärien välttämisestä. ;)
En itse lähtisi tilanteessasi hankkimaan lasta nykyisen miehesi kanssa. Se ei korjaa mitään, päin vastoin! Voit hankkiutua lapsettomuushoitoihin myös yksin, et tarvitse siihen miestä. Jos tilanteenne kuitenkin johtuu siitä, että ette enää jaksa/viitsi tehdä töitä parisuhteen eteen, niin suosittelen puhumaan ja hoitamaan asian, mutta jos tilanne on oikeasti se, ettet rakasta miestäni, niin nosta kytkintä. Sopivaa miestä ei ehkä koskaan löydy, mutta kidutko mielummin huonossa parisuhteessa?
Tiedätkö mitä AP? Sä luulet että suhde, rakkaus ja perhe on jotain ihmisoikeuksia. Ei ne ole. Sä olet rakentanut suhteesi epärehellisyydelle. Mitä luulet miehen tekevän, jos nyt kerrot hänelle että joudut miettimään muita miehiä saadaksesi orgasmin ja että et rakasta häntä? Niin.
Kanna nyt aikuisen ihmisen vastuu ja päästä mies menemään. Löydätkö sä paremman miehen tai molemminpuolista rakkautta jostain, en tiedä. Jos et löydä, niin sitten kärsit, mutta se on paljon kunniallisempi kohtalo kuin sitoa mies tuohon tilanteeseen. Lopulta hänkin vain katkeroituu kun tajuaa ettei teillä ole mitään.
Sä itse päätät millaiselle pohjalle alat parisuhdetta rakentaa. Jos pohja on se, että fantasioidaan muista miehistä orgasmien takia jne, niin odotatko sä todella saavasi jonkun unelmien rakkaustarinan? HALOO?!?
Mietin samaa. Olen 31. En tunne mieheni kanssa aitoa yhteyttä tai läheisyyttä. Hän olisi valmis perustamaan perheen kanssani. Haluaisin kyllä lapsia, mutta en tunne intohimoa enkä oikeanlaista rakkautta. Mietin löydänkö enää tämän ikäisenä sopivaa miestä ja saanko perhettä. Suhde on kestänyt kauan ja olen yrittänyt nähdä asiat positiivisessa valossa. Kaikki on ok, mutta jotain selittämätöntä puuttuu, mitä esimerkiksi edellisessä suhteessa oli. Se suhde päättyikin miehen väkivaltaisuuteen. Tässä suhteessa saan olla rauhassa, ihan liiankin rauhassa...
Mieti, haluatko todella omalletunnollesi sen, että hankit miehen kanssa lapsia ja myöhemmin miehelle paljastuu, ettei teillä ole mitään? Käveletkö pää pystyssä sen jälkeen?
Ymmärtäkää nyt naiset, voitte tehdä omalla elämällänne mitä haluatte, mutta se EI TARKOITA sitä että voitte sitoa miehen kohtalon siihen niin kuin huvittaa.
Kiitos niille, jotka jaksoivat vastata asiallisesti ja oikeasti puntaroida tilannettani. Joo, ihannemaailmassa varmaan kaikki parisuhteet ovat rakkauden ja intohimon täyteisiä, kukaan ei petä ketään eikä haaveile koskaan muusta kuin omasta kumppanistaan. Mutta eihän todellinen elämä mene näin, valitettavasti. Parisuhteet ja ihmiset ovat epätäydellisiä. Varmasti moni muukin miettii samanlaisia juttuja ja pohtii, mihin vetää rajan siinä, milloin epätäydellinen parisuhde on epätyydyttävä.
Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Jos esimerkiksi omassa suhteessani ei olisi mitään hyvää, varmaan olisin jo ajat sitten lähtenyt. Mutta kun hyviä juttujakin on, niin lähteminen ei ole niin helppoa. Sitten on tietty myös pelko siitä, mitä saa tilalle vai saako mitään. Olen ollut elämässäni pitkiä aikoja sinkkuna, tiedän, mitä se pahimmillaan on. Vietät yksin viikonloput, lomat ja juhlapyhät. Maksat yksin elämisesi ja asumisesi. Kenenkään kanssa et voi vaihtaa päivän kuulumisia, kun tulet töistä kotiin. Liikut aina ja kaikkialle julkisilla ja raahaat niissä ostoksesi (miehellä on auto). Jos et jonnekin bussilla pääse, sitten et mene. Huonekaluja yksinäisen ihmisen on aivan mahdotonta ostaa ja kuljettaa ilman apua. Tämä yhteiskunta on suunniteltu pariskunnille, siitä ei pääse yli etkä ympäri. Sinkkujen elämä on hankalaa ja yksinäistä.
Vapaus maksaa. Vaikka välillä tuntuu siltä, että se on asia, jota tällä hetkellä kaikkein eniten haluaisin, niin mietityttää, haluanko silti maksaa siitä sitä hintaa, mikä pitäisi.
Lopuksi vielä kommentti syytöksiin, joiden mukaan vedätän miestäni esittämällä onnellista jne. En vedätä, meillä on keskusteltu (tai riidelty) näistä asioista. Olen sanonut muun muassa, että tunteeni miestäni kohtaan tuntuvat riittämättömiltä ja että olen ollut ihastunut muihin. Mieheni on silti halunnut jatkaa kanssani.
"Olen sanonut muun muassa, että tunteeni miestäni kohtaan tuntuvat riittämättömiltä ja että olen ollut ihastunut muihin. Mieheni on silti halunnut jatkaa kanssani."
Sinulla on melkoisen helläsydäminen mies!
Otaksun, että miehesi tajuaa myös sen, että käytännön mukavuuden tähden olet pysynyt suhteessa.
Silti hän jaksaa yrittää kanssasi ja toivoa parasta sinulle kuin itselleen.
Kukaan täällä ei voi taata, että päättäessäsi parisuhteenne, löytäisit uuden ja paremman. Se on lottoamista ja onnenkauppaa. Voi olla että löydät, voi olla että et.
Olet ison ja ratkaisevan valinnan edessä. Kuinka paljon olet valmis riskeeraamaan, kuinka paljon häviämään? Kuinka kestät häviön ja mitä se tuo tullessaan?
Millaiset panokset sinulla on, kun menetät nykyisen puolisosi.
Ettehän te edes kunnolla ole yrittäneet lasta.
Jos minä olisin sinä, niin yrittäisin lasta. Siinä on se tosiasia, että suhde mieheen muuttuisi.
Riskinä olisi se, menisikö hyvään vai huonoon suuntaan.
Mutta sinä oletkin sinä, ja teet omat päätelmäsi.
Eräs huomion arvoinen asia on se, että itseäsi et voi päästä karkuun. Aina se seuraa sinua suhteesta toiseen, ja saattaa tuoda ongelmat takaisin, joita olit paossa.
"Poor Aspeth" kirjoittaa sinkkuna olemisesta mm.
"Maksat yksin elämisesi ja asumisesi."
No tietenkin?! Ja niinhän se on parisuhteessakin, kumpikin tienaa ja kumpikin syö.
"Liikut aina ja kaikkialle julkisilla ja raahaat niissä ostoksesi (miehellä on auto)."
Niin parisuhteessakin olevat tekevät jos ei ole autoa!?
"Jos et jonnekin bussilla pääse, sitten et mene."
Hanki auto ja kortti! Äläkä loisi!
"Huonekaluja yksinäisen ihmisen on aivan mahdotonta ostaa ja kuljettaa ilman apua."
Sitä varten on kuljetusliikkeet.
"Tämä yhteiskunta on suunniteltu pariskunnille, siitä ei pääse yli etkä ympäri."
Kaikki ihmiset on huomioitu.
"Sinkkujen elämä on hankalaa ja yksinäistä."
Yksinäistä se voi olla, mutta hankalasta ei tiedä mitään.
Jos sinkkuna on hankalaa, niin miten mahtaisit pärjätä vaikkapa kolmen lapsen kanssa; heräät kuudelta laittamaan aamiaista, syöttämään ja pukemaan. Sitten viet heidät hoitoon ja vasta sieltä lähdet töihin. Töistä sinun on lähdettävä suoraan päiväkotiin, josta lasten kanssa kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan heille ruokaa ja pesemään (joka päivä) pyykkiä. jne, jne, jne......
Tässäpä ihminen, joka ei tiedä sinkkujen elämästä mitään. Poor Aspeth kirjoittaa hyvin sinkun elämästä. Se on monesti yksinäistä. Se on tuplasti kalliimpaa kuin pariskunnilla. Jne.
Ymmärrän täysin Poor Aspethin mietteitä. Mitä parisuhteelta kannattaa/voi odottaa. Löytyykö sopivampaa kumppania. Ehtiikö saada lasta. Nämä ovat valtavan isoja asioita. Varsinkin kun nainen on jo nelikymppinen, on jo todella kiire, jos hän haluaa lapsen. Nykyään lapsensaannin tosin voi irrottaa parisuhteesta esim. hedelmöityshoitojen avulla. Sekään ei ole helppo tie. Ja kumppania kaipaa jokainen joka tapauksessa.
Itselle kävi niin, että en löytänyt isäksi/rakkaaksi kumppania ajoissa. Nyt jos saisin joitakin vuosia takaisinpäin, hankkisin lapsen jollakin keinolla. Miehiä sentään voi löytää aina, lapsia voi tehdä niin lyhyen aikaa.
Parisuhdepohdinnoissa mukana on myös senhetkisen kumppanin elämä. Toiselle pitää olla rehellinen siitä, mitä itse miettii parisuhteen tulevaisuudesta. Toisen aikaa ei saisi viedä, jos tuntee, että oma lähtö suhteesta on vain ajan kysymys.
"Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Jos esimerkiksi omassa suhteessani ei olisi mitään hyvää, varmaan olisin jo ajat sitten lähtenyt. Mutta kun hyviä juttujakin on, niin lähteminen ei ole niin helppoa. Sitten on tietty myös pelko siitä, mitä saa tilalle vai saako mitään. Olen ollut elämässäni pitkiä aikoja sinkkuna, tiedän, mitä se pahimmillaan on. Vietät yksin viikonloput, lomat ja juhlapyhät. Maksat yksin elämisesi ja asumisesi. Kenenkään kanssa et voi vaihtaa päivän kuulumisia, kun tulet töistä kotiin. Liikut aina ja kaikkialle julkisilla ja raahaat niissä ostoksesi (miehellä on auto). Jos et jonnekin bussilla pääse, sitten et mene. Huonekaluja yksinäisen ihmisen on aivan mahdotonta ostaa ja kuljettaa ilman apua. Tämä yhteiskunta on suunniteltu pariskunnille, siitä ei pääse yli etkä ympäri. Sinkkujen elämä on hankalaa ja yksinäistä."
Tämä kertoo ettet ymmärrä oikeasta kumppanuudesta mitään, vaan olet lähinnä kiinnostunut omasta mukavuudestasi. Et voi käyttää suhdetta siihen, että sulla olisi kiva ja helppo elämä. Katsotaanhan sitäkin pahalla jos mies on suhteessa varman p*llun takia. Suosittelen vetämään asiasta pikaiset johtopäätökset.
Eroa. Täysin sydämetöntä sinulta että olet jatkanut suhdetta noinkin kauan. Miehellesikin on varmasti tuolla joku, joka aidosti välittää ja tuntee intohimoa häntä kohtaan. Jos sinä et pysty eikä sinusta ole, älä jumaliste rankaise häntä siitä.