Tämän maailman tahti on minulle aivan liian kova. Olen ajattelija. En juuri liiku aloiltani, vaan istun tiellä vesisateessa ja nojaan kivitalon seinään. Olen kaatunut kasvoilleni, mutta en muista missä tai milloin. Minulla on ylläni veryttelyhousut, t-paita ja amerikkalainen koulutakki muovihihoilla. Tunnen valtavaa väsymystä.
Puoleeni kumartuu uskomattoman kaunis vaalea nainen. Hän on tip top sateenvarjonsa alla. Hän katsoo suoraan silmiini, ja minä näen taivaansinisen kirkkauden loistavan räntäsateessa ja harmaudessa, lohduttomuudessa sieluuni. Lämpö tulvahtaa kuolevaan ruumiiseni elämän salatuista lähteistä, ja hän kysyy minulta kuin enkeli, että vieläkö jaksan?
Puoleeni kumartuu uskomattoman kaunis vaalea nainen. Hän on tip top sateenvarjonsa alla. Hän katsoo suoraan silmiini, ja minä näen taivaansinisen kirkkauden loistavan räntäsateessa ja harmaudessa, lohduttomuudessa sieluuni. Lämpö tulvahtaa kuolevaan ruumiiseni elämän salatuista lähteistä, ja hän kysyy minulta kuin enkeli, että vieläkö jaksan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jännittynyt keho on jäykkä.
"Romantiikka (kirjallisuuden historiassa, katson, vaikkei Wikipedia ole kovin luotettava tietolähde :D) korosti ihmisen suhdetta luontoon, mutta oli sen lisäksi kiinnostunut yliluonnollisesta, sielullisesta ja tiedostamatomasta. Yksilön vapautta yhteiskunnan laitoksiin nähden korostettiin. Romantiikan ajan taiteilija oli luova nero, uneksija ja haaveilija, jolla oli mystinen yhteys korkeampiin voimiin ja luontoon."
Hups! Jotenkin noinhan se menee. Joskaan en pidä itseäni varsinaisesti taiteilijana, mutta vähän taivaanrannanmaalarin vikaa löydän joistakin piirteistäni. Ja haaveilu ja uneksinta, "hitusen":D ehkä. Rationaalisuus ei ole ehkä vahvuuksiani, mutta löydän kuitenkin itsestäni määrätietoisuutta ja periksiantamattommuutta. Joten luonnetta löytyy.
(En olisi saanut tulla tänne suomi24ään. Lääkäri kielsi. Mutta pakko oli siitä huolimatta tulla kurkkaamaan, mitä puheenaiheita yläpalkissa on. Ja ihmiset, hyvänen aika, kiitos! Asiallista keskustelua asiallisista aiheista. Pikkuhiljaa luottamus ihmisiin ja maailmaan viriää. Itseluottamus ja kolhiintunut itsetunto lähtee palutumaan päin. Turvallisuuden tunne omassa itsessään kasvaa. Hei, ehkei sen tarvikaan olla mies, josta mä sitä turvallisuutta tankkaisin... )
Lyhyitä ja kauniita lauseita on vaikea keksiä omasta habituksestaan. Tuossa Sturenkadun liikennevaloissa, kun katselin kiiltäviä raiteita, niin sisäinen ääneni kertoi minulle kuiskaten, että mies sisälläni on kauniimpi kuin nainen kasvoillani. Olisin halunnut keskustella asiasta lisää tämän tahon kanssa, mutta kuten aina, hän vaikenee salaperäisesti.
En ymmärrä itseäni juuri lainkaan.
(naurua taustapeilistä)