Tuntuu kuin vuoden 2010 alusta alkaen kaikkia olisi ollut yhtä ja samaa vuotta tähän vuoden 2014 alkuun asti. Tammikuussa 2010 pääsin armeijasta ja sen jälkeen 4 vuotta on mennyt kuin sumussa ja todella nopeasti. En ole saanut mitään merkityksellistä aikaan näiden kuluneen neljän vuoden aikana.
Oikeastaan ja vuoden 2008 toukokuusta lähtien olen ollut ihan tyhjän päällä johtuen vaikeista henkisistä ongelmista. Vuonna 2008 päättyi viimeisin koulu ja sen jälkeen en ole uskaltanut enkä myöskään jaksanut enää mennä mihinkään kouluun tai hakea edes töitä itselleni. Pelko siis hallitsee elämääni ja sen takia ei ole koskaan ollut myöskään tyttöystävää tähän ikään mennessä.
Pahaa pelkään, että näin se tulee menemään koko loppuelämä. Ennenkuin kukaan tulee lässyttämään mitään että ota nyt hyvä mies itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy tekemään edes jotain tai kasvata pallit niin te ette todellakaan tiedä kuinka vakavia minun ongelmani ovat. Luulenpahan vain että peli on menetetty.
Oikeastaan ja vuoden 2008 toukokuusta lähtien olen ollut ihan tyhjän päällä johtuen vaikeista henkisistä ongelmista. Vuonna 2008 päättyi viimeisin koulu ja sen jälkeen en ole uskaltanut enkä myöskään jaksanut enää mennä mihinkään kouluun tai hakea edes töitä itselleni. Pelko siis hallitsee elämääni ja sen takia ei ole koskaan ollut myöskään tyttöystävää tähän ikään mennessä.
Pahaa pelkään, että näin se tulee menemään koko loppuelämä. Ennenkuin kukaan tulee lässyttämään mitään että ota nyt hyvä mies itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy tekemään edes jotain tai kasvata pallit niin te ette todellakaan tiedä kuinka vakavia minun ongelmani ovat. Luulenpahan vain että peli on menetetty.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Jos olen joskus joillekkin avautunut ongelmistani niin aina on jäänyt vähän sellainen tunne ettei minua ja minun ongelmiani oteta tosissaan. Olen myös kuullut vuosien varrella samoja jonkilaisia tsemppauslauseita, että olen vielä nuori ja kyllä se siitä.
En ole enää kauaa nuori kun aika kuluu niin älyttömän nopeasti enkä taatusti saa koskaan tyttöystävää vaikka jotkut niin jaksaa vuodesta toiseen uskotella. Varsinkaan naiset ei usko sitä että jos mies on ujo niin ei varmasti saa koskaan tyttöystävää.
Dark fearin on sitten ihan turha tulla lässyttämään että "sulla on vielä parhaat nuoruusvuodet edessä". Kyllä ne parhaat nuoruusvuodet on kohta minun osaltani jo ohi jos ei pian tapahdu muutosta parempaan. Ymmärrän kyllä ettei se muutos tapahdu kuin itse työtä tekemällä, mutta jos ei kykene niin ei kykene.
Oletkos sinä tietoisesti koittanut opetella pokaamaan vai pidätkö moista opettelua hömppänä?
Ihan turha sun on murehtia noita menetettyä viittä tai kuutta vuotta kun kolmekymppisenä ne parhaat risteilyvuodet ovat vielä edessäpäin!!!!
Miehenä ne yläasteen jälkeiset muutamat vuodet menee vielä aika helposti "omalla painollaan", kun suurin osa menee ysiluokan jälkeen lukioon tai ammattikouluun. Sen jälkeen suurin osa menee armeijaan missä kuluu taas yksi vuosi.
Sitten alkaakin se "vaikeampi" vaihe elämässä jolloin hieman päälle parikymppisen miehen pitäisi päättää mitä ratkaisuja tekee: Mennäkö töihin vai hakea jatko-opiskelemaan AMK tai yliopisto-tasolle. Onko valmis muuttamaan tutulta kotipaikkakunnaltaan pois koulu- tai työpaikan vuoksi?
En tiedä mitä ongelmia sinulla on kun et tarkemmin selitä mutta oli mitä oli niin tulee mieleen että sun pitää selvittää ongelmasi ensin ennen kuin toivot löytäväsi naisen. Monilla on sellainen luulo että ongelmat ratkeavat itsekseen kun löytää kumppanin.
Hyvä pointti "?//?" !
Itsestä pitää toki aloittaa!
Muutin kyllä omilleni jo 4 vuotta sitten ja olen ravannut melkein koko sen ajan terapioissa ja kuntoutuksissa joista ei ole minulle ollut mitään apua. Olen myös vaihtelevasti syönyt erilaisia mieliala ja unilääkkeitä. Olen myös käyttänyt runsaasti alkoholia lääkitäkseni pahaa oloani mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Tuntuu että olen todellakin sellaisessa noidankehässä josta en koskaan pääse ulos. Kaikki alkoi alunperin ehkä siitä että olin yläasteella ujo poika jota kiusattiin ja siitä kai se alamäki sitten pikkuhiljaa alkoi.
Kärsin siis todella vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuneisuushäiriöstä ja varmaan myös paniikkihäiriöstä. Masennusta ja jatkuvaa väsymystä on ollut jo yli 7 vuotta. Kaikki viimeisetkin motivaation rippeet yrittää mitään on mennyt tässä vuosien varrella näiden ongelmien takia ja kun mitkään tukitoimenpiteet eivät ole auttaneet. Mitään naisten pokaamista en ole koskaan harjoitellut kun en uskalla mennä ollenkaan naisille juttelemaan. Se menisi kumminkin pelkäksi paniikinsekaiseksi änkyttämiseksi. Kai se elämä sitten menee ikuisena poikamiehenä.
Unohdin myös mainita että olin keskimäärin hieman ikäisiäni pieni kokoisempi joten olin siitäkin syystä varmasti helppo maalitaulu koulukiusaajille.
Hei, yksi juttu tuli mieleen mikä voisi kenties auttaa sosiaalisten tilaiden pelkoihin. Voisitko aloittaa tanssiharrastuksen? Esim. salsa tms? Siinä saisit tottua läheiseenkin kontaktiin ihmisten kanssa tavallaan tanssin opettelun sivutuotteena!
Toivottavasti et juo alkoholia enää. Jos juot, niin lopeta juominen kokonaan koska se vaikuttaa ottamiisi lääkkeisiin.
Onko sinulla mitään harrastusta, tai oletko joskus harrastanut jotain? Voisitko palata vanhan harrastuksen pariin tai aloittaa jonkin uuden mikä sinua kiinnostaisi?
Harrastatko liikuntaa missään muodossa? Pelkästään pienelle kävelylenkille lähteminenkin riittäisi alkuun ja voisit lisätä matkan pituutta ja käyntikertoja vähitellen.
Tottakai ne luokan tytöt sitten varmaankin ihailivat niitä samaisia tyyppejä jota kiusasivat minua ja palkitsivat heidät seksillä. Siitäkin tulen olemaan ikuisesti katkera. Montaa kertaa olen vielä vuosien jälkeenkin harkinnut ja myös hieman suunnitellut kostoa mutta ei minun henkiset voimavarani riittäisi kostamiseenkaan.
Tuossa tuli se taikasana, mikä estää muutoksen parempaan: katkera. Niin kauan kuin käytät energiasi katkeruuteen, sitä ei tietenkään riitä positiivisiin asioihin. Ymmärrä, että katkeruudesta kärsit vain ja ainoastaan sinä itse. Ne kiusaajat ovat jo menneet elämässä eteenpäin eikä heitä heilauta yhtään mitenkään se, että sinä pilaat elämäsi hautomalla kostoa ja tuntemalla katkeruutta. Päinvastoin, jos he tietäisivät että sinä pilaat elämäsi ihan omilla ajatuksillasi vielä nytkin, kun he itse jo porskuttavat työelämässä, harrastuksissa ja parisuhteissa, niin hehän voisivat kokea onnistuneensa erityisen hyvin.
Paras "kosto" on pyyhkiä heidät muistoistasi historiaan ja elää kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan. Et sinä kosta heille tuntemalla katkeruutta ja hautomalla ikäviä ajatuksia, "kostat" parhaiten olemalla mahdollisimman onnellinen ja siten näyttämällä, etteivät he pystyneet lyömään sinua alas.
Ja nuo "seksillä palkitsemis"-ajatukset eivät kuulu aikuisen miehen ajatusmaailmaan. Voit toki poimia niitä tältä palstalta ja pitää viisauksina mutta silloin kyllä ihan itse haluat kieriä p*skassa. Joka ikisessä ikäluokassa on ne muutamat tytöt, jotka ihailevat luokan kovispoikia, mutta ilmaisu "palkita seksillä" on niin puberteettista, että sillä saat kyllä karkotettua mahdolliset naisystävät ja ystävänaiset sitten kun heitä löydät.
Hanki opiskelu- tai työpaikka.
Itselläni on hyvinkin pitkälle samanlaisia tuntemuksia kuin aloittajalla paitsi että olen vasta 21v. Viimeiset 9 vuotta on ollut melkein tauotta enemmän tai vähemmän vaikeaa. Itseäni kiusattiin yläasteen ensimmäisestä päivästä viimeiseen ja naisvihanikin on peräisin juurikin noilta ajoilta.
Se että olen ollut nuorempana ikäisteni poikien nyrkkeilysäkki (ainakin henkisesti) ei ehkä tänä päivänä niin haittaisi mutta se minkälaista paskaa sain niskaani tytöiltä vaikuttaa kyllä vielä tänäkin päivänä. Ehkä sellaiset puolen tusinaa pappa betalar-pissistä on vaikuttanut käytöksellään elämääni siinä määrin etten uskalla/osaa tehdä naisille aloitteita.
Kiusaamisen lisäksi minulla oli ongelmana viivästynyt murrosikä. 15-16-vuotiaana testotasojani seurattiinkin. Ne pysyivät kauan paikoillaan, kunnes mittauksessa vajaa 17-vuotiaana otetussa testissä testotasot olivat normaalin aikuisen miehen lukemissa ja seuranta lopetettiin.
Yläasteen jälkeen kävin kymppiluokan ja kauppaopiston joissa minulla olisi kai ollut mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja päästä "piireihin", mutta koska yläasteaikojen kokemuksista johtuen kärsin jo tässä vaiheessa sosiaalisesta fobiasta enkä ollut oppinut sosiaalisen kanssakäymisen pelisääntöjä.
Viimeksi elämäni on näyttänyt valoisammalta joskus v.2009-2010 sen jälkeen omakin elämäni on ollut käytännössä pelkkää tuskan harmaata sumua. Mitä tulee kavereiden tai naisen saamiseen niin en kyllä ole oikein edistynyt siitä kun olin 17-vuotias.
En oikein osaa nauttia elämästäni koska minulla ei vielä yli parikymppisenäkään ole kertynyt seurustelu-tai seksikokemuksia. Muutamia kertoja olen päässyt suutelemaan ja hivelemään naista vaatteiden läpi yökerhossa - sen pidemmälle en ole toistaiseksi edennyt. Kuolen mieluummin kuin elän koko elämäni ilman naiskokemuksia...
Mies-21v: Olet tasan saman ikäinen kuin The Game -kirjan päähenkilö kokemattomana, kun hän päätti ratkaista naisten arvoituksen. Vaikka alkutilanteesi sisältääkin haasteita (ja myös juuri sen takia), suosittelen tutustumaan.
Minä pääsin suutelemaan tyttöä ensimmäisen kerran joskus 15-vuotiaana ja muutamia kertoja 17-vuotiaana mutta olin liian arka viedäkseni asioita vielä siitä eteenpäin. Jos olisin ollut rohkea niin olisin varmaan jo silloin ehkä voinut saada tyttöystävän. Nyt en välttämättä tule koskaan elämässäni seurustelemaan.
Siinä mielessä olen edes jokseenkin onnekas että pitkän etsiskelyn jälkeen sain netin kautta sovittua tapaamisen erään itseäni reilusti vanhemman naisen kanssa jolle sitten menetin poikuuteni aikalailla tasan 23 ja puoli vuotiaana.
Minun seksikokemukseni rajoittuvatkin pariin itseäni aika reilusti vanhempaan naiseen. Jotenkin olen kokenut turvallisemmaksi lähestyä vanhempia naisia kun suorastaan pelkään oman ikäisiä tai nuorempia naisia. Muutamasta seksikokemuksesta huolimatta en osaa siltikään olla tyytyväinen elämääni, koska totuus on se että olen hukannut ihan liian monta vuotta elämästi.
http://www.youtube.com/watch?v=NAKEb5K31xI
Vittuako vinkut. Ei muiden tehtävä ole huolehtia sun ongelmistas. Koita pärjäillä. Jos et pärjää niin oma ongelmas.
Kai täällä saa puhua mitä haluaa. Suomi on tietääkseni vapaa maa.
Pelisi ei välttämättä ole vielä menetetty, mutta se on täysin sinusta itsestäsi kiinni. Eikö ole kamala ajatus? Tiedän koska olen kokenut jotin vastaavanlaista. Ongelmani eivät ehkä olleet niin pahoja kuin sinulla, mutta olin koulukiusattu, sain kokea perheväkivaltaa ja tuo koulukiusaaminenkin teinivuosi äityi fyysiseksi pahoinpitelyksi. Joten kuten sain virran mukana ajauduttua lukioon ja yliopistoonkin, vaikkei se kyllä helppoa ollut. Pelkotilani ja ahdistukseni olivat niin pahoja että pakottaessani itseäni vaikeisiin tilanteisiin, pillahtelin itkuun. Uudessa työpaikassa, yliopiston haastattelussa jne. Luovutin monia asioita koska ne olivat vain liian hankalia minulle, hankalampia kuin muille. Kunnes pikkuhiljaa lopetin elämisen. En saanut opintojani tehtyä, en halunnut nähdä ketään tai tehdä mitään. Masennuin ja söin lääkkeitä. Join viinaa. Yritin nieleskellä ajatusta työkyvyttömyyseläkkeestä ja toivoin vain että muutkin hyväksyisivät luovuttamiseni ja antaisivat olla rauhassa. Istuin lukemattomia tunteja terapiassa. Ei se ratkaissut ongelmia, mutta tuntui että minullakin on merkitystä. Siinä vaiheessa elämästäni oli mennyt usvassa neljä vuotta. Ajattelin yrittää vielä, mutta annoin itselleni mahdollisuuden palata samaan jos uudet asiat eivät tunnu tarpeeksi hyvältä. Opettelin antamaan pelkoni, ahdistukseni itselleni anteeksi, survoin itseni pikkuhiljaa pelottaviin tilanteisiin. Aina vain vähän pelottavampiin. Ja kaikki se oli kamalaa. Ja pelottavaa. Stressaavaa, ahdistavaa. Mutta en halunnut enää palata. Muutin yksin toiselle paikkakunnalle. Hain oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä töitä. Yritin tutustua uusiin ihmisiin. Aloin kehittää taistelutahtoa. Muutamassa vuodessa olen pikkuaskelin edennyt huimasti noista ajoista, vaikka yhä on vaikeaa. Teen työkseni jotain sellaista, jota en ikinä olisi kuvitellut voivani tehdä. Kommunikoida koko ajan uusien ihmisten kanssa, monesti sellaisten joiden läsnäolo hermostuttaa minua suunnattomasti. Olla esillä, olla varma, olla positiivinen ja yltiösosiaalinen. Minulla on ystäviä ja kavereita, läjämäärin hyvänpäivän tuttuja.
Kerron tämän, koska tiedän että asiat voivat muuttua. Mikä oli ratkaisevaa? Pakko sanoa että kateus. Se oli ainoa tunne joka esti minua luovuttamasta. Pakotin itseni katsomaan menestyneitä tuttaviani sen sijaan että velloin omassa kuplassani. Kateus sai minut yrittämään vielä, sillä sisälläni janosin ja halusin elämää mitä muillakin oli.
Ehkä minun ongelmani eivät olleet yhtä pahoja kuin sinun, tai ehkä haluat ajatella että minulla on helpompaa kuin sinulla koska olen nainen. Tiedän tuon leikin missä omat ongelmat ovat pahempia kuin muiden. Sillä on helppo selittää se miksi ei edes yritä. Mutta toivon että löydät sen jutun, joka antaa voimia potkia eteenpäin. Helpolla asiat eivät tule koskaan tapahtumaan, mutta saavuttaessaan nuo määränpäät tuntuvat entistä makoisammilta. Toivotan sinulle voimia, mutta uskon että pystyt muuttamaan elämääsi.
Ps: Se viinanjuominen pahentaa tappiomielialaa pitemmällä tähtäimellä. Urheilu auttaa myös henkisten voimien kasvattamisessa. Sekin piti väkisin opetella (kuten myös kohtuullisuus alkoholin kanssa) ennen kuin uskoin :)
Hieno vastaus Typy Tipuselta. Toivottavasti aloittaja ja muut samassa tilanteessa olevat ottavat neuvot vastaan.
Oletko riippuvainen pornosta? Se sekoittaa miehen dopamiinitasot ja aiheutaa sosiaalisia pelkoja. Kokemusta on.
Lopeta porno ja runkkaus. Ne ovat väärin ja aiheuttavat pelkoa ja ahdistusta.
Tajuat tämän sitten kun olet ollut 1 kk ilman näitä.
Jonne vinkuu.
Mä päihitin skitsofrenian ja mulla on perhe nyt.
Älä luuseri valita että elämä on hankalaa.
Ainii, ja kasvata pallit!
Kiusaaminen ei voi olla syy että ei saa naisia. Minuakin kiusattiin mutta olen saanut naisia koulujen jälkeen. Yläasteella kiusattiin ja amiksessa yritettiin kiusata mutta suutuin ja vedin sitä kiusaaja turpaan kaikkien nähden. Sain sitten pimppiä yheltä amis tytöltä johon tutustuin bileissä. Jos alistuu kaikkeen pas.kaan niin vanhempana sitten tulee masennus ja muut jutut että ei enään usko itseensä. otat ittees niskasta kiinni ja ala harrastaa vaikka jotain niin kyllä se elämä siitä alkaa rullamaan.
On varmasti olemassa ihmisiä, joille pitää sanoa, että ottaa itseänsä niskasta kiinni niin elämä alkaa rullaamaan. Kuitenkin, masennus on oikea diagnosoitu tauti ja siihen ei tuolaiset neuvot päde. Se olisi sama kuin sanoisi pyörätuolissa istuvalle, että nyt ylös siitä ja lenkille.
Juuri näin se asia on että ne jotka antavat neuvoja ottaa itseään niskasta kiinni tai kasvattaa pallit ja lopettaa vinkuminen niin eivät todellakaan ole kokeneet tai tiedä oikeasta masennnuksesta mitään.
Voi kun se oliskin niin yksinkertaista että pääsee sängystä ylös ja alkaa vain reippaasti ja rohkeasti tehdä erilaisia asioita, mutta kun ei se vakavasti masentuneelle ole ollenkaan yksinkertaista. Sitä saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä vaikka sänkyyn makaamaan kokonaiseksi vuorokaudeksi tai sitäkin pidemmäksi ajaksi, lopettaa syömisen ja tehdä tarpeensakkin housuun kun mikään ei enää kiinnosta eikä jaksa herätä.
Lopulta käy niin että ruokakin loppuu kun ei pysty käymään kaupassa, laskut jää maksamatta ja hukkuu paskaan kun ei jaksa siivota. Saattaa jollekkin olla jopa noinkin huonosti käynyt vaikkain tuo oli esimerkki sieltä pahimmasta päästä.
"Kasvata pallit" yms. puhe tarkoittaa luultavimmin sitä, että itsestä se muutos lähtee.
Muutos elämään ei tule yhtäkkiä-hokkus-pokkus, vaan hitaasti askel kerrallaan. Jonain päivänä sieltä sängyn pohjaltakin noustaan, eikä tarvitse muuta sinä päivänä yrittää. Liikaa muutosta yhdelle päivälle ei pidä vaatia itseltään.
Vähän kerrallaan. Ja huomion arvoisia seikkoja ovat nuo pornon katsomisen lopettamiset, vaikka niitä on reippaasti miinusteltu. Lisäisin vielä, että kahvin ja alkoholin juontia kannattaa rajoittaa, jos on taipumusta pelkotiloihin.
Helpointa on tietysti taas leimata tämäkin "kurpan lässytykseksi", mutta kannattaisi joskus kurppiakin kuunnella. Kurpilla saattaa olla itselläänkin kokemusta vakavasta masennuksesta ja sieltä selviämisestä.
Niin no pakkohan se on jokaisen yrittää katsoa eteenpäin vaikka välillä vituttaa ja aina välillä on takaraivossa joku vanha tyyppi jolta haluaisi päästää ilmat pihalle potkaista päähän niin kovaa kuin lähtee. Olin vuorokausi sitten vielä kaupungilla ryyppäämässä, pitkästä aikaa otin vähän enemmän ja huomasin tänään olevani pahalla päällä varsinkin aamupäivästä ja paiskasin pölynimurin etuosan lattiaan kun koko paska tippui varpailleni ennen kun siivosin ennen mummolaan lähtöä niin kuin minulla sunnuntaisin on tapana, että tietäkää se militaristijuntit!!!!
Lähdin koululle joskus kahdeksan jälkeen, olin siellä useamman tunnin mutta en oikeastaan saanut mitään hyödyllistä tehtyä, kun väsytti ja otti päähän ja oli darra edelleen. Yks kaveri pyysi taas apua enkun jutuissa, halus että tsekkaan sen enkunkielisen CV:n ulkoasun ja hakemuksen jossain vaiheessa. Suostuin ja totesin että autan toki mielelläni mutta en tänään ja hymähdin. Olen aina ollut hyvää pataa laitoksen opiskelijoiden kanssa kun hekin kerran ovat minulle mukavia. Tietenkin metsä yleensä vastaa niin kuin sille huutaa ja vaikka tuollakin kaverilla on paljon sellaista mitä minulla ei ole, niin en mä sitä tai sen kavereita kadehdi varsinkaan kun tiedän itsekin olevani ihan hyvä tällaisena ja varmaan monissa asioissa niitä parempikin.
Katsokaapas ekoja viestejä 12 vuoden takaa. Ei yhtään masentunutta kirjoitusta.
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3404/archive/page/2428