Pettäminen on suuri puheenaihe
parisuhdepalstoilla. Nuorempana, avoliittoni
alkutaipaleella raivosin ystävättärilleni, jotka
pettivät miestään tuon tuostakin, että minä se en
ikinä aio olla noin paskamainen toista kohtaan ja
kauan siihen menikin ennen kuin muutuin... Siihen
asti kehuin aina kaikille, miten hyvä suhde
meillä on ja ettei minun tarvitse edes vilkuilla
muita, kun olen niin onnellinen ja yhtäkkiä
kaikki muuttui...
Petin miestäni pari vuotta sitten ja olin
toisaalta valmis muutaman kuukauden pettämisen
jälkeen (jäin kiinni) lopettamaan suhteemme
(olimme seurustelleet 5 vuotta), mutta kun
tositilanteen eteen tultiin, tajusin rakastavani
tuota miestä niin paljon, etten hänestä voi
erota. Vaikea oli päästä tästä toisesta miehestä
eroon, joka oli minua paljon vanhempi, sillä hän
se vasta osasi naista käsitellä. Kuitenkin tein
päätökseni jatkaa yhteistä elämää pitkäaikaisen
kumppanini kanssa, mikäli hän vielä minut
huolisi. Pitkien keskustelujen jälkeen hän antoi
anteeksi ja päätimme yrittää uudelleen. Hän oli
todella lopussa temppuni takia ja olen
edelleenkin pettynyt itseeni ja huono omatunto
seuraa tapahtuneesta varmaan loppuelämäni. Nyt
olemme kahdeksas yhteinen vuosi alkoi ja olemme
todella rakastuneita.
Nyt asioita miettiessäni tiedän, etten ikinä
pysty häntä pettämään. Hän on maailman ihanin,
huomaavaisin ja kaikin puolin rakkain mies, jonka
useampikin nainen haluaisi. Päivittäin monta
kertaa kerromme toisillemme rakkaudestamme ja
vietämme todella paljon aikaa yhdessä. Välimme
ovat todella hyvät.
Ongelmaksemme onkin välillä muodostunut se, että
nyt hän viettää esim. ravintolassa paljon
aikaansa naisten seurassa ja kun kerron sen
loukkaavan minua, hän sanoo hänelläkin olevan
oikeuden siihen, koska minä olen häntä pettänyt.
En oikein tiedä, miten tilanteeseen suhtautua.
Yleensä saammekin asian selvitettyä seuraavalla
viikolla selvinpäin, mutta kuitenkin asia minua
kaihertaa. Ikinä aikaisemmin hän ei ole
käyttäytynyt niin, että voisi minua pettää, mutta
nyt. Olihan hänelläkin vieraita naisia
lyhyen "eromme" aikana...
Olisiko muilla samanlaisia kokemuksia tai muuten
vain mielipiteitä asiasta? Lukisin mielelläni
asiallisia kommentteja.
parisuhdepalstoilla. Nuorempana, avoliittoni
alkutaipaleella raivosin ystävättärilleni, jotka
pettivät miestään tuon tuostakin, että minä se en
ikinä aio olla noin paskamainen toista kohtaan ja
kauan siihen menikin ennen kuin muutuin... Siihen
asti kehuin aina kaikille, miten hyvä suhde
meillä on ja ettei minun tarvitse edes vilkuilla
muita, kun olen niin onnellinen ja yhtäkkiä
kaikki muuttui...
Petin miestäni pari vuotta sitten ja olin
toisaalta valmis muutaman kuukauden pettämisen
jälkeen (jäin kiinni) lopettamaan suhteemme
(olimme seurustelleet 5 vuotta), mutta kun
tositilanteen eteen tultiin, tajusin rakastavani
tuota miestä niin paljon, etten hänestä voi
erota. Vaikea oli päästä tästä toisesta miehestä
eroon, joka oli minua paljon vanhempi, sillä hän
se vasta osasi naista käsitellä. Kuitenkin tein
päätökseni jatkaa yhteistä elämää pitkäaikaisen
kumppanini kanssa, mikäli hän vielä minut
huolisi. Pitkien keskustelujen jälkeen hän antoi
anteeksi ja päätimme yrittää uudelleen. Hän oli
todella lopussa temppuni takia ja olen
edelleenkin pettynyt itseeni ja huono omatunto
seuraa tapahtuneesta varmaan loppuelämäni. Nyt
olemme kahdeksas yhteinen vuosi alkoi ja olemme
todella rakastuneita.
Nyt asioita miettiessäni tiedän, etten ikinä
pysty häntä pettämään. Hän on maailman ihanin,
huomaavaisin ja kaikin puolin rakkain mies, jonka
useampikin nainen haluaisi. Päivittäin monta
kertaa kerromme toisillemme rakkaudestamme ja
vietämme todella paljon aikaa yhdessä. Välimme
ovat todella hyvät.
Ongelmaksemme onkin välillä muodostunut se, että
nyt hän viettää esim. ravintolassa paljon
aikaansa naisten seurassa ja kun kerron sen
loukkaavan minua, hän sanoo hänelläkin olevan
oikeuden siihen, koska minä olen häntä pettänyt.
En oikein tiedä, miten tilanteeseen suhtautua.
Yleensä saammekin asian selvitettyä seuraavalla
viikolla selvinpäin, mutta kuitenkin asia minua
kaihertaa. Ikinä aikaisemmin hän ei ole
käyttäytynyt niin, että voisi minua pettää, mutta
nyt. Olihan hänelläkin vieraita naisia
lyhyen "eromme" aikana...
Olisiko muilla samanlaisia kokemuksia tai muuten
vain mielipiteitä asiasta? Lukisin mielelläni
asiallisia kommentteja.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niinpä, minkä taakseen jättää, sen edestään
löytää... Vaikka pettämiset on puhuttu ja anteeksi
annettu, ei petetty sitä milloinkaan unohda.
Humalassa varsinkin tunteet tulevat pintaan.
Siihen ei kai ole olemassa muuta lääkettä kuin
aika. Sinun, pettäjänä, tulee ymmärtää, sillä
juuri sinähän rakastasi loukkasit...
mun mielestä se sun miehes on jääny käyttään tota
vaan tekosyynä,on muka oikeutettu..
kuinka monta vuotta se aikoo jauhaa samaa vanhaa
juttua.
se on antanu anteeksi niin se on yhtä kuin sen
hyväksyminen
pettämisen anteeksiantaminen on heikkoutta,
joskus vahvuutta. Itse olen tämän asian suhteen
heikko ja tulen aina olemaan. Olen opetellut
kävelemään pois taakseni katsomatta. Unohtamaan
en ole oppinut.
ilmaistu miltä petetystä tuntuu.
Pettämisen voi antaa anteeksi, mutta loukatuksi
tulemista ei unohda koskaan. Humalassa alkaa
muita naisia katsomaan helposti vaaleanpunaisten
lasien läpi ja houkutukset käyvät suureksi.
Mutta, jos miehesi ei ole käynyt vieraissa,
pelkoa ei ole niin kauan kun houkutus ei kasva
liian suureksi. Mustasukkainen tuskin kannattaa
olla; voi jopa ajaa pettämiseen.
ei niin vaan voi työntää tajunnan takamaille.
Kokemusta on, yritin asustella pettämistä
harrastaneen tyttöystäväni kanssa tapahtuneen
jälkee, mutta kiville meni, luotto ei ikinä
palannut. Ihme että olette noinkin kauan
jaksaneet kyräillä temppusi jälkeen.
itse olin aikoinani myös aikamoinen moralisti,
mikä johtunee siitä, että kun ei tiedä asioista
mitään niin on tapana olla erityisen
mustavalkoinen. Anyway, seurustelin ja olin
kihloissa, tapasin miehen joka myös seurusteli.
Mutta niin se vain on, että vaikka kummallakaan
ei olisi aikomusta jättää ketään, niin on
mietittävä, että mikä on vikana kun voi toisesta
kiinnostua niin paljon, että edes ajattelee
lähtemistä.
Sitä salaatapailua kesti vuoden, molemmat
erosivat...mutta ei voi aloittaa uutta suhdetta
ennenkuin on vanhan selvittänyt. Vuoden elimme
sinkkuelämää erillämme. Pidimme yhteyttä ja
tapailimme, muttemme seurustelleet...ennenkuin
vuosi oli kulunut suhteidemme katkeamisesta.
Aloitimme puhtaalta pöydältä ja nyt olemme
seurustelleet onnellisesti jo kauan; "toinen
nainen" ja "toinen mies" saivat toisensa.
Turha kenenkään luulla, että tarinasta puuttuisi
huono omatunto jne. Tapauksemme ei ikinä tullut
kaikkien osapuolten tietoon, joten vältyttiin
turhalta surulta... Tieto kuitenkin lisää tuskaa.
taidetaan ihmisiä helposti haukkua moralisteiksi.
Siis erittäin halveksivaan sävyyn. Mutta ei siinä
että tietää oikean ja väärän eron ole mitään
halveksittavaa. Monestihan itseään vapaamielisinä
pitävät ihmiset ovat todellisuudessa varsinaisia
tiukkapipoja. He kun hyväksyvät vain oman
holtittomuutensa. Itselläni on käynyt melkeinpä
päinvastoin. Mitä enemmän olen nähnyt, sitä
mustavalkoisemmaksi olen tiettyjen asioiden
suhteen tullut. Jotkut asiat kun ovat ainoastaan
oikein tai väärin. Jotkut "väärät" voivat
joissakin tilanteissa olla ymmärrettäviä
ja "ihmisuhteissa kaikki ei aina mene
suunnitelmien mukaan" -osastoa, mutta ne ovat
silti väärin. En tiedä mieltääkö kukaan muu näitä
juttuja samoin enkä edes tiedä onko se järkevää.
Mutta se on minun mielipiteeni joka usein auttaa
hyväksymään erilaiset. Siis se että on löytänyt
oman totuutensa.
ajattelevat vain itseään. etetty ottaa itselleen
kummia oikeuksia, vain koska on tapahtunut
hairahdus joskus menneisyydessä...toisaalta se on
ihan reilua..
Huora petti.
Yllätys.