Lyhyesti kerrottuna tarinani. Minulla on ystäväni kanssa yhteistä taivalta yli 20 v. Hänen perheenjäsenellään ilmeni vuosia sitten mielenterveydellinen ongelma, joka on salattu suurimmalta osalta hänen lähipiiriään. Minä ystävänä sain tietää ongelmasta 10 v sitten.Tilanne ystäväni perheessä on ollut tuolloin helvetillinen. Oma perheeni asuu satojen kilometrien päässä, muutama tapaaminen meillä ollut vuodessa. Vähitellen kanssakäyminen harventunut, meille ei enää haluta tulla, yhdessä ei mitään voi tehdä. Lapsemme ovat myös todella hyviää ystäviä keskenään. Ajattelin, jos ei ystäväni ja minun välillä tapaamiset enää onnistu, pitäkööt lapset ystävyydestään kiinni. siksi kannustin yhteistä tapaamista sopimaan. Se ei toteutunut. Ääneen hänelle ihmettelin, mitä tapahtunut, mikseivät lapsetkaan voi olla tekemisissä. Ystävä loukkaantui. AIna olen vilpittömästi perheelle vain hyvää toivonut, yhteisestä ajasta kiitellyt ja ihmettelylläni vain enemmän yhteistä aikaa toivoin.Ystävä aina kertonut, miten heillä perheessä hyvin menee ja sen olen uskonut.. Ystävä laittoi nyt välit lopullisesti ppikki, tylyllä tavalla. Todella olen ihmeissäni, harmissani. Yhteistä aikaa toivoen tuli täystyrmäys, kuin märällä rätillä olisi päin kasvoja lyöty. Tämä tuntuu pahemmalta kuin jonkun kuolema. Kuolemassa tietää, ettei toista enää ole ja siihen on sopeuduttava. Tässä toinen on olemassa, mutta torjuu täysin, enkä hemmetti tiedä miksi!
Luulen, että tilanne perheessä on ollut ja on pahempi kuin minun on annettu ymmärtää, jopa minulle on pidetty kulissia yllä. Syyttä, sillä auttaa olen vain halunnut olemalla läsnä ja pahan olon jakaen. Onkohan nyt niin, että ystävänikin on omalla tavalla sairastunut mielenterveydellisesti. Vuosien piinaava elämä ja salailu on tehneet tehtävänsä tai sitten hän on tajunnut minun tietävän enemmän kuin olisi halunnut?Minuun, joka olen vain huolissani ollut ei haluta enää pitäää yhteyttä. Mitä hittoa teen, onko ystäväni ns. menetetty tapaus?
Luulen, että tilanne perheessä on ollut ja on pahempi kuin minun on annettu ymmärtää, jopa minulle on pidetty kulissia yllä. Syyttä, sillä auttaa olen vain halunnut olemalla läsnä ja pahan olon jakaen. Onkohan nyt niin, että ystävänikin on omalla tavalla sairastunut mielenterveydellisesti. Vuosien piinaava elämä ja salailu on tehneet tehtävänsä tai sitten hän on tajunnut minun tietävän enemmän kuin olisi halunnut?Minuun, joka olen vain huolissani ollut ei haluta enää pitäää yhteyttä. Mitä hittoa teen, onko ystäväni ns. menetetty tapaus?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet omasta mielestäsi toiminut hyvin, mutta nähtävästi ystäväsi ei koe samalla tavalla. Kun kyseessä on vaikea asia, loukata voi hyvin helposti tarkoittamattaankin. Mitään asialle ei voi, jos hän ei halua asiaa kanssasi käsitellä. Hänellä voi olla sen verran kuormittava elämäntilanne, ettei jaksa mitään ylimääräiseltä tuntuvaa ongelmaa selvitellä. Toisaalta voi olla, ettei hän ole alun perinkään kokenut sinua niin hyväksi ystäväksi kuin sinä koet hänet ja nyt, kun hänellä on ollut vaikeaa, hän haluaa karsia sellaiset ystävät kokonaan pois, joita ei koe todellisiksi ystävikseen. Monet ystävyydet hiipuvat ajan mittaan erilaisuuteen ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Tilanne ei siis välttämättä edes liity mielenterveysongelmiin.
En usko, että voit tehdä asialle mitään. Näinhän elämässä joskus käy, ettei se halaukaan olla ystävä, jonka ystävä itse haluaisi olla.
Voi olla juuri niin kuin epäilit, että henkilöllä ei ole voimavaroja tavata ketään. Ehkä hänellä on paha olla ja hän tietää että tapaamisessa se näkyisi eikä halua kenenkään näkevän sitä. Ja kun tarpeeksi paha olo on, ei PYSTY tapaamaan ketään.
Mahdollinen on myös ed. kirjoittajan näkemys.
Mitä ystävän pitäisi sitten tuollaisessa aloittajan kaltaisessa tilanteessa tehdä, kun näkee, ettei ystävä voi hyvin? Pitäisikö vain sulkea silmänsä ja olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut? Ystävän tehtävähän on olla tukena aina, kun tilanne niin vaatii. Ehkä jos olisin sulkenut silmäni ja uskonut ystävän selityksiin, että kaiki menee hyvin, minulla olisi vielä tuo ystävä jäljellä!
Jos ystävä sanoo, että kaikki on hyvin, niin miten olet voinut tietää paremmin kuin hän itse, ettei ole? He ovat voineet hankkia ammattiapua ja selvitä ongelmistaan. Eihän mielenterveysongelma sitä tarkoita, että kaikki olisi sen jälkeen aina huonosti ja elämä pilalla. Mielenterveysongelma voi jopa muuttaa elämää paljon paremmaksi, kun on saatu hoitoa.
En oikein tajua kysymystäsi, koska ajattelen, että ystävä tai kuka tahansa muukin osaa kyllä pyytää apua, jos haluaa sitä minulta. Jos ystävä ei uskoisi mitä sanon, se kyllä viilentäisi suhdetta, koska se osoittaisi, ettei minua kunnioittaisi.
Ymmärrän, että sinua vaivaa ja loukkaa, kun menetit ystäväsi ja kaipaat selitystä. Olet yrittänyt parhaasi, ehkä ajan myötä näet tässä jotakin opittavaa. Olen sinua paljon vanhempi, minulle on käynyt jo monta kertaa niin, ettei ystävyyttäni enää haluta ja myös niin, että olen itse katkaissut ystävyyden. Jokainen kerta on opettanut jotakin ja siitä on ollut hyötyä. Kaikkia ystävyyksiä ei ole tarkoitettu kestämään. Ellei ystäväsi hyväksy sinua virheineen, siis sitä, että et ehkä ole osannut aivan oikein häntä tukea, niin eihän hän oikeastaan silloin olekaan ollut ystäväsi? Ainakin minulle ystävyys on sitä, että hyväksyy toisen virheineen päivineen, mutta suurin osa ystävyyksistä on pelkkiä tuttavuuksia. Silloin ne eivät kestä vaikeuksia. Mutta tuttavuuksiakin tarvitaan elämässä, ne menevät ja tulevat.
Ei ole hankkinut ammattiapua, koska eivät koe sellaista tarvitsevansa Näen kaikki ei ole hyvin. Ja ei voi olla, hoitamaton sairaus ei vain parane itsestään, pahenee vuosien myötä. Tiedän, kaikki ystävyydet eivät ole tarkoitettu elämänmittaisiksi. Tämän ystävän kanssa vastikään puhuttiin, että varmaan vielä vanhoinakin ystäviä ollaan. Ihmeellistä tässä onkin, että kelkka kääntyi ihan yhtäkkiä, eikä haluta olla missään tekemisissä. Kyllä se kirvelee, kun en vaan mittenkään tunnista, että olen tehnyt jotakin niin väärää, että kokonaan pitää kanssakäyminen lopettaa. Ja ei tässä nyt itsekään mikään" eilisen teerenpoika" ole eli vajaa viisikymppisenä on tullut monenmoista nähtyä, mutta ei mitään tällaista, etteivät aikuiset ihmiset voisi naamatusten selvittää. Mutta kun vastapelurilla ei ole halukkuutta, niin sitten ei ole. Menetyshän se on, en sille minkään voi. Ei tässä näillä kymmenillä enää voi luoda yhtä pitkiä ystävyyksiä, tulee reaaliteetit vastaan. Niin harmillista! Juu, opin, enanna enää minkään itseäni koskettaa. Vaikka näkisin kenellä minkälaista ongelmaa olevan, olen välinpitämätön, kylmä, jos sellaista ystävyyttä vain arvostetaan. Oppirahat siis siltä osin ovat tulleet maksetuiksi.
Eihän se, ettei puutu enää asiaan, ellei ystävä näytä haluavan puhua, ole välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Siis ei ainakaan minun mielestäni. Jokainen puhuu sen verran asioistaan kuin itse haluaa ja raja, minkä verran haluaa jakaa, on jokaisella erilainen. Sitä pitää kunnioittaa tai itse ainakin koen ystävyyden niin.
En tietystikään voi ystävästäsi mitään tietää, mutta ei ole kovin harvinaista, että jättää omista mielenterveyshoidoista ja muista vastaavista kertomatta ystävilleen. En ole itsekään kertonut, että olen käynyt terapiassa enkä monesta muustakaan arasta asiasta, koska helposti käy niin, että kertominen synnyttää vain liikoja kysymyksiä, huolia ja leimoja ihan turhaan. Siksi ihmettelin, miten voit ajatella tietäväsi tilanteen niin tarkasti.
Ehkäpä, jos tilanne jää auki, on helpompi tulevaisuudessa uusia ystävyys, jos itse enää sellaista haluat. Minulle kävi niin, että eräs hyvin pitkä ystävyys päättyi yllättäen ja tahtomattani, mutta vuosien jälkeen tämä ystävä otti uudestaan yhteyttä. En kuitenkaan enää halunnut ystävyyttämme uusia. Muisto tuosta kokemuksesta sai varmaankin vastaamaan tähän viestiisi, sillä muistan, miten loukatuksi ja kurjaksi tunsin itseni sen jälkeen, kun en mielestäni ollut mitään väärin tehnyt. Hän toimi samaan tyyliin kuin tuo sinunkin ystäväsi.