Voi äly, mikä ihme tätä maailmaa riivaa, kun aina vaan saan tulla tyhjään kotiin! En usko, että minussa on mitään maailman suurinta vikaa, miksi en ole halausta kummempaa saanut liki kahteen vuoteen.
Olen tavallinen nuori nainen. Opiskelen omaa alaani, olen iloinen ja avoin ja tiedän varmaksi, mitä minusta tulee isona. Siis vuoden päästä, kun valmistun. En ole mikään rumilus, joskaan missikisoihinkaan ei ole asiaa. Pukeudun siististi ja olen muutenkin siisti, ainakin ulkoisesti ;). Aikani kuluu lähinnä opiskelussa, työssä ja ainokaiselle harrastukselleni revin ajan vaikka yöunista.
Harrastuksessani tapaan paljon erilaisia ihmisiä, suunnilleen omaa ikäluokkaani ja samankaltaisesti ajattelevia kuin minäkin. Kavereinani onkin paljon miehiä (jopa siinä määrin, että naispuoliset kaverini ihmettelevät, miten voin aina vaan olla sinkku), mutta ketään jalat alta vievää ei ole tullut vastaan. Tai jos on, tapaus on ollut varattu, enkä ole vihjaissut lainkaan, että voisin olla kiinnostunut. Minua on kerran petetty rajusti enkä minä halua olla kenenkään pesänrikkoja, koska tiedän miltä tuntuu jäädä yhtäkkiä tyhjän päälle.
Muutama näistä miehistä on läheisempikin kaveri. Ja siis nimenomaan kaveri. Jostain syystä he tuntuvat tietävän, että olen kosketusta vailla ja he voivat huomata minua rutistamalla harteista tai koskettamalla käsivartta, vaikken koskaan ole tippaakaan vihjannut, että olen välillä kaikista ystävistä huolimatta todella yksinäinen.
Olenko sitten miesten mielestä vain kiva kaveri ja reilu tyyppi? Ulkoasuni on kuitenkin kaikkea muuta kuin sukupuoleton. Teenkö jotain väärin, etten kiinnosta? Vai enkö osaa enää lukea miehiä? Voisiko syynä olla, että tiedän mitä haluan ja miehiä pelottaa varmuuteni? Ylenpalttisen itsevarmaksi en itseäni tunne, mutta ujoksi minua ei voi sanoa parhaalla tahdollakaan, joskaan en ole myöskään hyökkäävä. Uusiin ihmisiin pyrin suhtautumaan sukupuolesta riippumatta aluksi vain kaverina, eikö miehet sitten osaa muuttaa alkuperäistä roolia toiseksi? Miksei minuun suhtauduta kuten rakastavaan ja hellään naiseen, se minä kuitenkin olen?!
Olen tavallinen nuori nainen. Opiskelen omaa alaani, olen iloinen ja avoin ja tiedän varmaksi, mitä minusta tulee isona. Siis vuoden päästä, kun valmistun. En ole mikään rumilus, joskaan missikisoihinkaan ei ole asiaa. Pukeudun siististi ja olen muutenkin siisti, ainakin ulkoisesti ;). Aikani kuluu lähinnä opiskelussa, työssä ja ainokaiselle harrastukselleni revin ajan vaikka yöunista.
Harrastuksessani tapaan paljon erilaisia ihmisiä, suunnilleen omaa ikäluokkaani ja samankaltaisesti ajattelevia kuin minäkin. Kavereinani onkin paljon miehiä (jopa siinä määrin, että naispuoliset kaverini ihmettelevät, miten voin aina vaan olla sinkku), mutta ketään jalat alta vievää ei ole tullut vastaan. Tai jos on, tapaus on ollut varattu, enkä ole vihjaissut lainkaan, että voisin olla kiinnostunut. Minua on kerran petetty rajusti enkä minä halua olla kenenkään pesänrikkoja, koska tiedän miltä tuntuu jäädä yhtäkkiä tyhjän päälle.
Muutama näistä miehistä on läheisempikin kaveri. Ja siis nimenomaan kaveri. Jostain syystä he tuntuvat tietävän, että olen kosketusta vailla ja he voivat huomata minua rutistamalla harteista tai koskettamalla käsivartta, vaikken koskaan ole tippaakaan vihjannut, että olen välillä kaikista ystävistä huolimatta todella yksinäinen.
Olenko sitten miesten mielestä vain kiva kaveri ja reilu tyyppi? Ulkoasuni on kuitenkin kaikkea muuta kuin sukupuoleton. Teenkö jotain väärin, etten kiinnosta? Vai enkö osaa enää lukea miehiä? Voisiko syynä olla, että tiedän mitä haluan ja miehiä pelottaa varmuuteni? Ylenpalttisen itsevarmaksi en itseäni tunne, mutta ujoksi minua ei voi sanoa parhaalla tahdollakaan, joskaan en ole myöskään hyökkäävä. Uusiin ihmisiin pyrin suhtautumaan sukupuolesta riippumatta aluksi vain kaverina, eikö miehet sitten osaa muuttaa alkuperäistä roolia toiseksi? Miksei minuun suhtauduta kuten rakastavaan ja hellään naiseen, se minä kuitenkin olen?!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Syy ollee kertomassasi: "...ketään jalat alta vievää ei ole tullut vastaan." Miehet huomannevat sinusta selvästi, ettet ole retkahtanut heihin etkä halua olla enempää kuin kaveri. Tällöin kukaan ei ala mihinkään enempään kanssasi. Odota, että löydät molemminpuolisen rakkauden.
"... aluksi vain kaverina, eikö miehet sitten osaa muuttaa alkuperäistä roolia toiseksi?"
mulla ainakin toimii paremmin just tuolleen.(ujo kun olen) kaikki parhaat pitempiaikaset kumppanit on ollu ensin kavereita ja kavereiksi ne on myös palannu eron jälkeen...
hei vaan!
helpottavaa huomata, että joku muukin tyttö tosiaan tuntee samoin. on vain niin tyhmää edes höpistä tällasesta asiasa, mutta kyllähän yksinäisyyden (ilman sitä jotakin) huomaa liiankin hyvin. kun kaverit baari-illan jälkeen tai kahville pyytämisen jälkeen sanovat, että taidan mennä kotiin poika(ystävä) odottaa kotona, niin laittaahan se miettimään näin pidemmän päälle.
mulla itsellä meni puolisen vuotta sitten vajaan vuoden suhde poikki, jota oisin tavallaan voinut (iäisyykisiin) jatkaa (näin lopulta ajateltuna). vaikka vasta 21 vuotta vanha (nuori) olenkin niin voi h****tti että se vaan sattuu. niin kuin mainitsin, että kaikki pakenevat/turvautuvat poikaystävänsä luo niin mitä meillä yksinäisillä kotona odottaakaan, tyhjä sänky ja kylmä tyyny.
Ihanaa? Ei tosiaan...
*Voimia meille* :)
Sulla on liikaa miehiä ympärilläs. Itseäni ei ainakaan kiinnostas seurustella jonkun sellaisen kanssa, jonka harrastus pyörii hirveän kokoisen äijälauman keskellä.
Ja toinen fakta on se että olet liian valikoiva miesten suhteen. Jos sä kerran odotat että miehen täytyy "viedä jalat alta", niin saat todennäkösesti odottaa melko kauan. Tämä johtuu siitä, että nämä "jalat alta"-tyypit ovat joko varattuja tai renttupettäjäpelimiehiä.
Toisaalta eihän sitä kannata aikaa ja energiaansa tuhlata jämämiehiinkään...
Ehkä viestini oli hiukan epäselvä.
Harrastuksessani on miehiä ja naisia suunnilleen yhtä paljon, mutta kun porukkaa niissä ympyröissä pyörii reilut puolen sataa, siihen mahtuu monenlaista tallaajaa, sukupuolesta riippumatta. Samasta porukasta olen saanut myös naispuolisia kavereita, niitä läheisempiäkin, jopa ystävän.
Joo, jämätapaukset on jämiä. Toivottavasti joku päivä minunkin elämästäni löytyy joku, joka oikeasti välittää ja josta todella välitän. Mutta mieluummin olen yksin kuin huonon miehen kanssa.
Ja ehkä se 'jalat alta' on turhan raju ilmaisu. Kun en sentään enää ihan pikkutyttö ole ja elämä on jo opettanut, osaan kyllä jonkun verran miestä jo arvioida tutustumisen jälkeen, olisiko hänestä minun vakkani kanneksi. Mulle kelpaisi kyllä sellainen ihan tavallinen, mukava mies, jolla on huumorintajua ja omat aivot. Ei mahda olla liian kovat vaateet?
mutta näitä kavereita löytyy paljon, ja he ovat yksinäisiä siinä missä sinäkin. Minäkin olen yksi heistä, vaikka ei sitä näistä teksteistä varmaan moni uskokaan, on sen verran ilkeä ja omituinen draivi päällä tässä nettipersoonassa.
Mutta, ei sitä voi tietää miksi "kukaan" ei kiinnosta. Sen kun ymmärtäisi, niin olisi paljon helpompaa elää.
Muistan vaan että eräskin plikka kirjoitti minulle kun tällä samaisella palstalla oltiin tultu juttuun, ja kun tuli pers.kohtainen kirje, niin oltiin aivan täysin eri aallonpituuksilla.
Tämä kirjoittaja otti kättelyssä henkisesti pillistä kiinni ja alkoi kertoa mitä minun tulisi ajatella. Ei se niin toimi.
Ei ihmisistä tiedä ennen kuin ottaa selvää. Siinä on se riski että saa selkäänsä, mutta kun ei parempaakaan keinoa ole, pitää vaan yrittää. Onnea etsinnöillesi!