Olen viettänyt koko aikuisikäni yksin. Kun sanon yksin viittaan parisuhdemielessä yksin. Kaveripiiriä minulla on mielestäni riittävästi. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että katsotaan nyt, jos vaikka joku osuisikin kohdalle. Ei osunut. Aloin yhä enemmän pohtia koko touhun mielekkyyttä. Pitkä yksin asuminen muokkaa ihmistä ja olenkin monesti ajatellut, että olisin persoonaltani varmasti hyvin erilainen ihminen, jos olisin jo nuorella iällä sitoutunut parisuhteeseen. Ehkä parempi ihminen, ehkä huonompi.
Nyt, kun alan lähestyä kolmeakymmentä tein päätöksen, että antaa olla. Huomaan olevani vuosi vuodelta yhä riippuvaisempi elämänmuotoni mahdollistamista vapauksista ja sen sanelemista rutiineista. Tästä lähin toimin kaikessa sitä vastaan, että parisuhdetta ei ikinä synnykään. En usko, että se muokkaa ersoonaani enää hyvään suuntaan, ja toisaalta en halua olla jotain mitä luontaisesti en ole. Se ei ole reilua itseäni kohtaan, eikä vasinkaan toista osapuolta. Ajatus siitä, että persoonani määrittyy jonkun toisen ihmisen kautta ei kuulosta hyvältä. En halua ikinä huomata, että elän jonkun toisen ihmisen elämää omani sijaan.
Uskon Schopenhaueria siinä, että elämisen halua on lopulta mahdoton tyydyttää. Yhdessä tai erikseen. Ihminen ei kinä voi olla täysin onnellinen. Elämisen halu on toisaalta sai voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin tukien elämän ponnisteluissa. Yhteiskunnallinen normisto pyrkii ohjaamaan tuota elämisen halua kohti pariutumista tehden siitä menestymisen merkin. Siihen sillä tietysti on oikeus. Onhan se sen intressi; ainakin välillisesti. Tarviiko minun silti vapaana yksilönä sitä tukea. Ehkä ei.
Aika on ihmeellinen asia. Se kuluu nopeasti. Ennen kuin huomaakaan asetetut takarajat umpeutuvat ja elämä alkaa olla jo aika pitkällä. Pienessä kuvassa, tarkasteltua päivätasolla yksilö tuntuu mukautuvan aikaan hyvin. Ympäristön- ja elämäntilanteiden muutosten; olivat ne sitten tilapäisiä tai eivät, ulkopuolella aikaa ei koskaa ole liikaa. Aika ei käy pitkäksi. Yksin elävänä aikaa jää paljon itselle, ja se jos mikä on muokkaava tekijä.
Työssäkäyvällä, yksin elävällä, ihmisellä on arkenakin omaa aikaa jopa kahdeksan tuntia enemmän kuin kollektiivisessa asumismuodossa elävällä. Miten se sitten parisuhteessa käytettäisiin? Sitä minä en voi tietää, mutta omien lapsuuden kokemusten perusteella yhdessä vietetty aika on melko pinnallista. Toki eroja varmasti löytyy. Yksin elävä helposti kanavoi aikansa harrastuksiin. Ovat ne sitten yleishyödyllisiä tai ei. Olen huomannut, että iso osa tuntemistani pitkään yksin eläneistä omaa paremman yleissivistyksen kuin parisuhteelliset. Tämä ei ole vähättelyä parisuhteellisia kohtaan vaan pelkkä huomio; hypoteesin ollessa, että yksin jää aikaa enemmän esimerkiksi lukemiseen. Omalta kohdaltani huomaan tämän. En osaisi kuvitella miten sovittaisin lukurytmini parisuhteeseen. Siihen vielä päälle: liikunta- ja kulttuuriharrastukset. Mahdotonta. Ellen sitten luopuisi jostain. En luovu.
Jonain päivänä olen vanha, jos en kuole ennen sitä. Silloin ehkä kadun valintojani. Ajateltua asiaa näin ennalta, katuisinko niitä oikeista syistä? Tuskin. Syyni olisivat varsin itsekkäät. Jos taas ajattelen käytännön asioita, niin vanhustenhuollossa työskentelevät ystäväni ovat kyllä monesti todenneet, että eipä niitä omaisia turhan paljon näy. Enkä halua olla kenellekään mikää taakka tai projekti. Sitä paitsi kuolema on se suurin ja tärkein yksilösuoritus, joka vielä on edessäpäin. Olkoon se vielä kaukana!
PS: Tämä ei ole mikään elämäntapaa todisteleva fatwa. Tällä myöskään etsitä mitään tukea tai kaivata veristä vastustusta. Kirjoittelin muutamia viimeaikaisia ajatuksia auki itselleni. Ehkä niistä joku muukin saa jotain. Tai sitten ei.
Hyvää alkanutta vuotta!
Nyt, kun alan lähestyä kolmeakymmentä tein päätöksen, että antaa olla. Huomaan olevani vuosi vuodelta yhä riippuvaisempi elämänmuotoni mahdollistamista vapauksista ja sen sanelemista rutiineista. Tästä lähin toimin kaikessa sitä vastaan, että parisuhdetta ei ikinä synnykään. En usko, että se muokkaa ersoonaani enää hyvään suuntaan, ja toisaalta en halua olla jotain mitä luontaisesti en ole. Se ei ole reilua itseäni kohtaan, eikä vasinkaan toista osapuolta. Ajatus siitä, että persoonani määrittyy jonkun toisen ihmisen kautta ei kuulosta hyvältä. En halua ikinä huomata, että elän jonkun toisen ihmisen elämää omani sijaan.
Uskon Schopenhaueria siinä, että elämisen halua on lopulta mahdoton tyydyttää. Yhdessä tai erikseen. Ihminen ei kinä voi olla täysin onnellinen. Elämisen halu on toisaalta sai voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin tukien elämän ponnisteluissa. Yhteiskunnallinen normisto pyrkii ohjaamaan tuota elämisen halua kohti pariutumista tehden siitä menestymisen merkin. Siihen sillä tietysti on oikeus. Onhan se sen intressi; ainakin välillisesti. Tarviiko minun silti vapaana yksilönä sitä tukea. Ehkä ei.
Aika on ihmeellinen asia. Se kuluu nopeasti. Ennen kuin huomaakaan asetetut takarajat umpeutuvat ja elämä alkaa olla jo aika pitkällä. Pienessä kuvassa, tarkasteltua päivätasolla yksilö tuntuu mukautuvan aikaan hyvin. Ympäristön- ja elämäntilanteiden muutosten; olivat ne sitten tilapäisiä tai eivät, ulkopuolella aikaa ei koskaa ole liikaa. Aika ei käy pitkäksi. Yksin elävänä aikaa jää paljon itselle, ja se jos mikä on muokkaava tekijä.
Työssäkäyvällä, yksin elävällä, ihmisellä on arkenakin omaa aikaa jopa kahdeksan tuntia enemmän kuin kollektiivisessa asumismuodossa elävällä. Miten se sitten parisuhteessa käytettäisiin? Sitä minä en voi tietää, mutta omien lapsuuden kokemusten perusteella yhdessä vietetty aika on melko pinnallista. Toki eroja varmasti löytyy. Yksin elävä helposti kanavoi aikansa harrastuksiin. Ovat ne sitten yleishyödyllisiä tai ei. Olen huomannut, että iso osa tuntemistani pitkään yksin eläneistä omaa paremman yleissivistyksen kuin parisuhteelliset. Tämä ei ole vähättelyä parisuhteellisia kohtaan vaan pelkkä huomio; hypoteesin ollessa, että yksin jää aikaa enemmän esimerkiksi lukemiseen. Omalta kohdaltani huomaan tämän. En osaisi kuvitella miten sovittaisin lukurytmini parisuhteeseen. Siihen vielä päälle: liikunta- ja kulttuuriharrastukset. Mahdotonta. Ellen sitten luopuisi jostain. En luovu.
Jonain päivänä olen vanha, jos en kuole ennen sitä. Silloin ehkä kadun valintojani. Ajateltua asiaa näin ennalta, katuisinko niitä oikeista syistä? Tuskin. Syyni olisivat varsin itsekkäät. Jos taas ajattelen käytännön asioita, niin vanhustenhuollossa työskentelevät ystäväni ovat kyllä monesti todenneet, että eipä niitä omaisia turhan paljon näy. Enkä halua olla kenellekään mikää taakka tai projekti. Sitä paitsi kuolema on se suurin ja tärkein yksilösuoritus, joka vielä on edessäpäin. Olkoon se vielä kaukana!
PS: Tämä ei ole mikään elämäntapaa todisteleva fatwa. Tällä myöskään etsitä mitään tukea tai kaivata veristä vastustusta. Kirjoittelin muutamia viimeaikaisia ajatuksia auki itselleni. Ehkä niistä joku muukin saa jotain. Tai sitten ei.
Hyvää alkanutta vuotta!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hmmm....no minä olin avioliitossa sain elää perhe-elämää, seurata lasten kasvua ja osallistua kasvatukseen,i ja nyt eron jälkeen elän todennäköisesti koko loppuelämäni yksin ja olen sen tien valinnut tietoisesti. ja olen valintaani tyytyväinen.
Saadakseni paremman käsityksen sinusta, haluaisin tietää onko elämässäsi seksiä vai oletko täysin kokematon?
Joka tapauksessa hyvä että hahmotat sinkkudet hyvät puolet.
Ei kannata kysyä sellaista, josta tietää, että ei saa rehellistä vastausta. Kokemuksen määrä on juuri se millaisen mielikuvan antaa itsestään. Ei siitä mitään jälkeä jää. Sama kuin kysyisi työhaastattelussa alkoholin käytöstä. Harva suurkuluttaja varmaan myöntää juovansa pullon viinaa päivässä, jos se ei päälle päin näy.
Jos hakisin parisuhdetta ja asia tulisi esille pyrkisin varmasti antamaan sellaisen mielikuvan, että ei niitä nyt niin kovin montaa ole ollut. Toisaalta kiinnostus saattaisi lopahtaa, jos joku kysyisi jotain noin moukkamaista.
Jos taas olisin levyseppähitsaaja ja asiaa kysyttäisiin Persujen piirin saunaillassa puhuttaisiin varmasti jo sadoista.
Sitä paitsi. Asia on täysin merkityksetön aloituksen kannalta.
Ei seksi kuulu nykyään parisuhteisiin. Vähän 80-luvun meininkiä. Vähän oudot käsitykset sinulla.
Olin aamulla melko samanlaisissa ajatuksissa.
Kävin lapsettomuus -palstalla katsomassa onko siellä samanhenkisiä.
Se lähti kai liikkeelle siitä, kun ajattelin mistä olen jäänyt paitsi ja mitä olen saanut valinnoillani. Ja kun tapasin ystäväni, joka huusi kuin teini...hänen lapset ovat siinä iässä ja hänellä ei ole ollut aikaa itselleen.
Jo hyvin varhain, tiesin ettei perhe ja lastenteko ole se ykkönen. Olin jo nähnyt miten nainen antaa elämänsä toisille. Ja näin myös miten se nainen suri omaa elämätöntä elämäänsä. Meillä kaikilla on vain 24h/ vrk. Sitten miettimään mihin niitä lapsia tarvitaan? Omaan henkiseen kasvuun vai? Ja meidän suvussa on perinnöllisiä rasitteita. Katsokaas, vanhempia ja sukulaisia voi vielä paeta, omia lapsiaan ei. Lapsi hoidetaan ja siitä kannetaan vastuu alusta loppuun, oli se sitten millainen tahansa.
Kyllä minullakin oli aikataluluja ja tavoitteita. Osa toteutui, osa ei. Ne eivät - joita en näköjään pitänytkään tärkeinä. Ihminen kasvaa ja huomaa jossain vaiheessa onko jokin tavoite tarpellinen vai ei.
Olen aina ollut tietoinen, että yksin tulin ja yksin lähden. Elämänkumppani, se oma rakas voi löytyä milloin tahansa ja sitä voi olla etsimättä. Olen täyttänyt päiväni todella täyteen, työ ja opiskelu vie taas aikaa. En ole tietoisesti tehnyt enää pitkään aikaa tilaa/ aikaa toiselle. Jos meinaa seurustella, minun olisi jätettävä paljon omia juttuja tekemättä. Enkä ole siihen juuri nyt halukas.
Yksinäisyys: olen tuntenut sitä ainoastaan eron jälkeen. Se oli sietämätöntä. Yksinäisyyteen tottuu ja tähän oppii luottamaan. Oikeastaan; mitä on yksinäisyys? Kosketus ja hellyys olisi joskus paikallaan, mutta vain sovittuina annoksina ja tämä palstalla ilmenevä alentava rienaaminen suhteessa ja kommunikoinnissa on jotain mitä en tahdo omaan kotiini. Minut kasvatti itse pirulainen, miksi vielä hakisin sitä tänne vapaaehtoisesti.
Ehkä tahdo kasvattaa mitään keskenkasvuista tajuamaan ihmisoikeuksia. Jotkut asiat ja arvot pitäisi olla jo valmiina.
Oletetussa suhteessa pitää olla mielekkyys, yhteinen viihtyvyys ja kunnioitus. Muuten se on turhaa. Suhde statuksen vuoksi on tarpeeton.
En tarvitse hyväksyntää tälle elämäntavalle. Tiedän, että joitain ovia on sulkeutunut, koska en ole naimisissa ja tehnyt lapsia. Se on sanottu minulle myös suoraan. Mutta ei lapsia voi tehdä jotta saisin, ehkä joltain tuntemattomalta pomosedältä mahdollisuuden haastatteluun jne. Naisten välinen nokittelu lapselliset vs lapsettomat on paikoin uskomatonta. Niinkuin lapset tekisi kenestäkään Madonnaa tai oikeassa olevaa aikuista.
Sinkkujen määrä lisääntyy koko ajan. Se on muutakin kuin tämän palstan toivottomuus. Toisille se on valinta.
"Lapset ovat maailman syöpä" sanotaan. Se pitää enevässä määrin paikkansa. Maailma ylikansoittuu kovaa vauhtia. Ikävä kyllä lapsenteko tuntuu olevan jokin perusoikeus ja yhteiskunnan sanelema epävirallinen pakko ihmisille. Suurimmasta osasta ihmisistä ei ole vanhemmiksi. Hyviä vanhempia on vielä harvemmassa. Silti kakaroiden tekeminen on "normaalia". Lemmikin hankkiminen on ihmisen oma riesa, mutta lapsi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyvinvointiin pitkällä aikavälillä.