Menkääpäs nyt miehet itseenne ja miettikää, mikä
tässä maailmassa tekee teidät oikeasti
onnelliseksi. Onko se vapaus eli kaverit, autot,
tietokoneet, naisten iskeminen ja viina? vai onko
se toisen ihmisen aito rakkaus ja läheisyys
itseäsi kohtaan?
Minut jätettiin viime tortaina tämän vapauden
kaipuun takia ja se sattuu. Luulin, että tämä
mies olisi se oikea, mutta hän satutti minua
enemmäin kuin kukaan muu. Olimme yhdessä kaksi
vuotta ja siinä ajassa luuli oppineensa tuntemaan
toisen. Vaan väärin luulin. Nyt tuntuu kuin
kulkisi usvassa: näkee eteensä vain metrin eikä
usko koskaan löytävänsä perille sinne missä olo
on rauhallinen ja turvallinen...
Ex-mieheni on 21-vuotias eli ei edes mikään mies
vielä. Olisi pitänyt tajuta tämän tulevan, mutta
näin vain sen minkä halusin nähdä. Älkää NAISET
rakastuko tosissaan 21-vuotiaisiin miehiin, tuon
ikäiset ovat vielä aivan liian lapsellisia ja
itsekkäitä tajutakseen parisuhteen arvon ja
merkityksen (poikkeuksia tosin onneksi on).
Nyt onkin niin vaikea jatkaa, kun meidän
parisuhde oli ihana ja hyvä. Se toimi kaikilla
osa-alueilla. Exäni rakastaa minua edelleen ja
niin paljon, että halusi päästää minut vapaaksi,
kun ei kyennyt tarjoamaan minulle sitä, mitä
halusin - sitoutumista. Hän teki sen onneksi
rehellisesti ja siitä olen ikuisesti hänelle
kiitollinen. Hän ei vienyt minulta ihmisyyttäni
olemalla ilkeä tai pettämällä minua, hän "vain"
pakotti minut kävelemään pois hänen luotaan
- ihmisen, jota maailmassa eniten rakastan.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten
helvetissä selvisitte siitä? Kiitos jo etukäteen
vastauksista.
tässä maailmassa tekee teidät oikeasti
onnelliseksi. Onko se vapaus eli kaverit, autot,
tietokoneet, naisten iskeminen ja viina? vai onko
se toisen ihmisen aito rakkaus ja läheisyys
itseäsi kohtaan?
Minut jätettiin viime tortaina tämän vapauden
kaipuun takia ja se sattuu. Luulin, että tämä
mies olisi se oikea, mutta hän satutti minua
enemmäin kuin kukaan muu. Olimme yhdessä kaksi
vuotta ja siinä ajassa luuli oppineensa tuntemaan
toisen. Vaan väärin luulin. Nyt tuntuu kuin
kulkisi usvassa: näkee eteensä vain metrin eikä
usko koskaan löytävänsä perille sinne missä olo
on rauhallinen ja turvallinen...
Ex-mieheni on 21-vuotias eli ei edes mikään mies
vielä. Olisi pitänyt tajuta tämän tulevan, mutta
näin vain sen minkä halusin nähdä. Älkää NAISET
rakastuko tosissaan 21-vuotiaisiin miehiin, tuon
ikäiset ovat vielä aivan liian lapsellisia ja
itsekkäitä tajutakseen parisuhteen arvon ja
merkityksen (poikkeuksia tosin onneksi on).
Nyt onkin niin vaikea jatkaa, kun meidän
parisuhde oli ihana ja hyvä. Se toimi kaikilla
osa-alueilla. Exäni rakastaa minua edelleen ja
niin paljon, että halusi päästää minut vapaaksi,
kun ei kyennyt tarjoamaan minulle sitä, mitä
halusin - sitoutumista. Hän teki sen onneksi
rehellisesti ja siitä olen ikuisesti hänelle
kiitollinen. Hän ei vienyt minulta ihmisyyttäni
olemalla ilkeä tai pettämällä minua, hän "vain"
pakotti minut kävelemään pois hänen luotaan
- ihmisen, jota maailmassa eniten rakastan.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten
helvetissä selvisitte siitä? Kiitos jo etukäteen
vastauksista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
No, tekeekö miestä loppujen lopuksi mikään
onnelliseksi ? Voimia sulle, koska jättämisestä on
kulunut vasta niin vähän aikaa, sanotaan että aika
parantaa ja se pitää paikkansa (On oma kohtaisia
kokemuksia). Miehesi oli vasta 21 vuotias, nuori
siis vasta, itse ollessani 21v (nyt 28) en
itsekkään tiennyt mitä haluaisin. Onneksi olin
silloin poikamies joten kenenkään ei tarvinnut
kärsiä..... siitä. Nyt ollessani "vanhempi"
asioihin on tullut aivan erinlainen katselu tapa.
Enää ei kaikkea tarvitse saada, vaan on tyyväinen
paljon vähempäänkin, en tunne olevani huono
ihminen, jos minulla ei ole uutta autoa, taloa tai
kylän kauneinta tyttöä. Nyt olen tyyväinen siihen
että on työ, terveys.... ystäviä ja elämän
kokemuksia.... Uskotko jos sanon, että exsäsi
haluaa nyt vain ottaa vähän etäisyyttä... ehkä
miettiä asioita, ehkä kurkistaa aidan taakse...
hän on kuitenkin vasta, aikuisuuden kynnyksellä.
Jos voin pyytää.... anna hänelle aikaa... tilaa.
Mutta jos siltä näyttää, ettei paluuta entiseen
ole älä jää paikallesi.... koska muuten olet siinä
kauan. En sano etteikö asia kaivertaisi... mutta
tee nyt kaikkea sellaista... mitä et ehtinyt,
tehdä silloin kun olit parisuhteessa.. Paistaa se
aurinko vielä risukasaankin.
kuulla miehen näkökulma asiaan. Exäni sanoikin
minulle: "kumpa voisit odottaa". Se on kuitenkin
aivan liian paljon pyydetty ja siten vain
kiduttaisin itseäni. Minun on nyt vain jatkettava
eteenpäin, vaikka se tuntuukin niin helvetin
pahalta.
"Aika parantaa haavat" ja "jos se ei tapa, se
vahvistaa"...kuulostaa ällöttävän klisheiseltä,
mutta on - usko tai älä - totta!
Jätetyksi tuleminen tuntuu helvetin pahalta, se on
selvä, mutta usko pois, ajan mittaan tuska
hellittää ja kunhan pystyt ottamaan asioihin vähän
etäisyyttä, saatat yllätykseksesi huomata, että
näin on parempi.
Ei minusta sinullakaan ole vielä mikään kiire
"sitoutua" tai asettua aloillesi. Oletan, että
olet itsekin 2-kymppinen!? Vaikka oletkin monessa
mielessä jo "iso ihminen", tulet muuttumaan
seuraavan 5-7 vuoden aikana ihmisenä yllättävän
paljon...kun itse (nyt 28) ajattelen elämääni
taaksepäin, olen kiitollinen siitä, etten
sitoutunut "liian varhain"...nykyään en voi
kuvitellakaan, että olisin saman pojan kanssa,
johon olin silmittömän rakastunut ja jonka kanssa
kuvittelin viettäväni loppuelämäni
17-21-vuotiaana!
Olen äärettömän onnellinen niistä ihanista ja myös
raastavista kokemuksista, joita viime vuosiin
mahtuu - ne ovat muokanneet minusta sellaisen
ihmisen, joka nyt olen...ja uskallan väittää, että
olen nykyään paljon "valmiimpi" ihminen kuin esim.
21-vuotiaana. Uskon, että vasta nyt olen ihan
oikeasti valmis kohtaamaan "sen oikean" - tai
pikemminkin "sen sopivan", jonka kanssa jakaa
elämääni eteenpäin.
En usko, että ex-miehesikään olisi "elämänsä
naista" jättänyt...kyllä sinäkin joskus tapaat
ihmisen, joka on valmis ja todellakin HALUAA
"sitoutua" sinuun (ja silloin sitoutuminen
menettää kaiken negatiivisen sävynsä ja on
luonnollinen seuraus todellisista tunteista), eikä
missään nimessä ole valmis päästämään sinua
luotaan!!!!!
Ihmisen on mielestäni hyvä kokea myös
yksinäisyys...jossain vaiheessa se muuttuu hyvältä
tuntuvaksi yksinoloksi ja siinä vaiheessa kun
ymmärtää, ettei tarvitse toista ihmistä
tunteakseen itseään ehjäksi, on myös valmiimpi
jakamaan elämänsä ja arkensa toisen ihmisen
kanssa. Nauti "vapaudestasi", nauti itsestäsi!
Olin avoliitossa 15 vuotta. Sitten mieheni sai
päähänsä että olemme liian mustasukkaisia
toisistamme. Minusta kaikki oli hyvin,en katsonut
meidän liittoame sairaaksi niinkuin hän katsoi.
Rakastamme edelleen toisiamme mutta hän ei halua
olla minun kanssa koska olen hänestä
mustasukkainen liikaa?! En tiedä onko syy
pelkästään siinä vai iskikö hänelle ns. vapauden
kaipuu. Olen täysin masentunut, lapset jäivät
minulle. Ymmärrän tilanteesi täysin.
puolestasi. Käyt sisälläsi varmasti suurempaa
tuskaa, surua ja ahdistusta kuin minä. Meidän
kaksivuotinen suhde ei ole ajallisesti mitään
teidän suhteenne rinnalla, mutta voi kyllä se
sattuu silti niin paljon.
Koitahan jaksaa ja ajattele, että onneksi et ole
yksin. Sinulla on lapset ja varmasti hyviä
ystäviä. Keskity nyt olemaan äiti lapsillesi,
hekin kärsivät varmasti valtavasti tilanteesta.
Itse varasin ajan psykologille ja olen
tyytyväinen, että tein niin. Kaikkea ei tarvitse
kantaa yksin ja sisällään.
Mistä sait varattua psykologin ajan? Ystäväni on
yrittänyt päästä puhumaan mielensä solmuja auki,
mutta tuntuu olevan äärimmäisen vaikea päästä
psykologin juttusille ainakin täällä Helsingissä!
Ellei sitten mene yksityiselle, mutta sepä maksaa
hieman turhan paljon...
Itse asun Tampereella ja olen vielä opiskelija,
joten sain ajan koulupsykologille. Käsitykseni
kuitenkin on, että Helsingin Mielenterveyskeskus
auttaa näissä asioissa. Soita sinne ja kerro
todellinen hätäsi, kyllä sieltä joku terapeutti
sinullekin löytyy.
Kun sanoin "ystäväni", tarkoitin todella
"ystäväni"...ja hän on varmasti ottanut jo
yhteyttä ko. instanssiin. Kiitos kuitenkin
vinkistä.
Minulle on tähän asti "riittänyt" ystävieni antama
terapeuttinen tuki...mutta kannustan ilman muuta
turvautumaan myös ulkopuoliseen apuun jos tuntuu,
ettei "kotikonstit" riitä.
Hei!
Täällä myös yksi kohtalotoverisi. Minä uhrasin
elämästäni puolitoista vuotta miehelle, joka
vakuutti löytäneensä minusta enkelin ja elämänsä
valon.
Kun tässä on puhuttu nuorista jannuista ja heidän
epävarmuuksistaan, niin kerronpa ettei se ikä
mitään varmuutta tuo. Minä olen 27 ja mieheni on
58. Kaikki meni hyvin, olin suunnattoman
rakastunut ja luulin hänenkin olevan. Sitten
muutama viikko sitten iski hiljaisuus. Siihen
asti hän oli soitellut ja lähetellyt viestejä
päivittäin. Yhtäkkiä hän ei enää vastannut
viesteihini eikä puhelimeen.
Ajattelin että hänelle tuli joku epäilys- ja
mietintävaihe, ja annoin tilaa. Kärsin aivan
helvetisti, mutta pysyin lujana ja annoin miehen
olla rauhassa. Henkisesti kävin aivan kuilun
reunalla. Pelkäsin että hän oli kuollut,
vammautunut tai jotain muuta kamalaa, mutta en
voinut ylpeydelleni mitään, enkä siis soittanut.
Nyt sain häneltä äsken mitäänsanomattoman
viestin, jossa ei kyselty vointiani tai mitään.
Se oli joku yhdentekevä riiminpätkä. En vastaa
siihen. Jos häntä kiinnostaa kuulumiseni, niin
kai hän osaa veivata numeroni.
En ole ikinä aikuisiässäni kokenut tällaista
hätää. En ymmärrä, että maailman kiltein ja
huomaavaisin mies muuttui yhdessä yössä noin
kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ja jätti minut
ilman mitään selitystä!
Maailmassa ei ole mitään järkeä. Miten voin enää
koskaan luottaa kenenkään puheisiin tämän
jälkeen? Ei elämä mitään minulle opettanut. Yhtä
hyvin voisin kuolla. Se on itse asiassa ainoa
asia jota olen viime viikot helpottuneena
ajatellut.
Tahdon pois.
Älä mieti kuolemaa, en minäkään mieti. Ei se mies
nyt niin arvokas ollut. Minä olen päättänyt
jatkaa elämääni ja olen varma, että joskus joku
mies on todellakin valmis antamaan suhteelle yhtä
paljon kuin minä. Älä siis mieti kuolemaa, kyllä
se elämä alkaa taas maistua, jos et jää
itsesääliin kierimään. Mene ulos lenkille, tapaa
ystäviä, puhu asiasta ihmisille ja vakuuta
itsesi, että se mies tässä menettää - et sinä.
Jos olet tehnyt kaikkesi, ei syy voi olla sinun.
Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa löytää
elämäsi mies, koskaanhan ei ole liian myöhäistä.
Koitahan jaksaa, sillä minäkin yritän, vaikka se
sattuu sisälle niin helvetisti. Jos haluat
kirjoittaa/jutella asioista enemmän, tässä
emailini: [email protected]
se ei selvästikään ollut valmis.
kannattaa vähän tarkastella miestä menneisyyden
mukaan, eli onko hän seurustellut aikaisemmin ja
jos niin onko välissä ns. sinkkukautta, eli
vapauden kaipuu iskee jos ei ole kokenut
sinkkuelämää, sen hienouksia ja kauheuksia.
tosi on!
eli jos tällainen mies osuu kohdalle älä kuvittele
saavasi sitä sidottua, ainakaan pitkäksi aikaa.
hyvähän se on näin jälkeenpäin sanoa...
kaverillani on sama tilanne. mies ei tiedä mitä/
ketä haluaa ja tyttö haluaisi sitoutua, nyt on ero
edessä koska mies on taas vaihtamassa lennosta,
eli historia toistaa itseään.
kannattaa perehtyä miehen menneisyyteen, sieltä
löytää paljon selityksiä.
Exälläni oli vain vajaan vuoden sinkkukausi ennen
minua ja hän oli seurustellut murkkuiästä asti
koko ajan. Tuntuukin, ettei ex saanut tarpeeksi
elää murkkuikäänsä ja elää sitä nyt.
Hän on niin tottunut seurustelemaan, että tuskin
viihtyy kauan sinkkuna. Voi olla, että hän tulee
vielä ruikuttamaan takaisin, mutta toivottavasti
olen jo silloin päässyt yli hänestä.
Olen varma, että hän toistaa samat virheet
uudestaan ja uudestaan ellei tajua olla vähintään
3 vuotta sinkkuna. Hän luulee siis
seurustelusuhteen alussa olevansa valmis
sitoutumaan, mutta kaipaakin todellisuudessa
säännöllistä seksiä ja lämmintä syliä. Hän tekee
saman jollekin toiselle naiselle kuin minulle,
jos minä en huoli häntä takaisin.