Eron jälkeisiä mietteitä

Hei,

Olen eronnut loppusyksystä pitkästä suhteesta, olimme kihloissa ja asuimme yhdessä. Alamäki alkoi yli vuosi sitten, kun mieheni meni humalassa pettämään minua. Hän kertoi tämän minulle katuen itse heti tapahtuman jälkeen.

Ensireaktiona oli tietysti totaalinen hajoaminen, miten joku joka rakastaa voi tehdä niin? Päätin kuitenkin jäädä suhteeseen. Tuntuukin jälkikäteen, etten olisi varmaan näinkään selvinnyt, jos olisin tuolloin nostanut kytkintä. Menetin jossain määrin koko elämänhallinnan, joskin olen tajunnut tämän nyt vasta jälkikäteen eroa puidessani. Olin vuoden kotona, en jaksanut tehdä oikein mitään, hoidin vain pakolliset velvollisuudet koulussa ja töissä, muuten oleskelin yksin kotona ja velloin ajatusteni kanssa. En avautunut tuntemuksistani liion ystävilleni, enkä kumppanilleni. Tuntuu, että tuo puhumattomuus ja asioiden sisällä pitäminen vain vaikeutti oloani entisestään.

Vatvoin asioita noin vuoden päässäni, en hirveästi enää lopulta edes jaksanut pitää yhteyttä ystäviini. Tuntuu hurjalta näin jälkikäteen myöntää itselle, etten ole todellakaan voinut hyvin, mutta en kyennyt tekemään asialle mitään. Olen mielestäni kuitenkin antanut miehen teon anteeksi, mutta minulla ei ole ollut tarvittavia välineitä käsitellä asiaa. Uskoakseni siitä olisi pitänyt keskustella mieheni kanssa paljon paljon enemmän, jotta suhde olisi kestänyt tämän kaiken.

Viime syksynä jatkoin opiskeluitani hieman intensiivisempään tahtiin, ja sainkin paljon uusia kavereita. Tuntui jälleen, että olen elossa! Siinä rytäkässä aloin kai syyllistämään suhdettamme, että tämä oli se ongelmatekijä, joka minut niin alamaihin on viime ajat saanut. Otin eron puheeksi mieheni kanssa, hänelle asia tuli täytenä yllätyksenä. Tämän jälkeen emme puhuneet kotona enää juuri mitään, emme tehneet mitään yhdessä, ja kuukausi myöhemmin päätimme erota. Lähdinkin sitten rytinällä, turhautuneena ja suuttuneena kaikkeen.

Nyt jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että ehkä ero olikin virhe, kun kuitenkin näin pitkälle olimme yhdessä taivaltaneet? Lähdin hakemaan aiempaan vaikeaan olooni syytä suhteesta, mutta itsehän toisaalta olin vellonut omien ikävien tuntemusteni kanssa puhumatta niistä kenellekään? Jos olisin aiemmin avannut suuni tunteistani, olisiko suhteen kuitenkin saanut pidettyä kasassa. Nyt tuntuu, että olen tehnyt hätiköidyn päätöksen ja pilannut kaiken, heittänyt nurkkaan hetken mielijohteesta kaikki mitä elämältä odotin, kaikki mitä olimme tulevaisuudelle suunnitelleet. Olen ikävöinyt meidän kotia, kaikkea yhteistä. Olen keskustellut paljon ystävien kanssa, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että varmaankaan ilman eroa en olisi saanut purettua ajatuksiani näin hyvin, nyt olen saanut suuni auki ja tunteeni ulos. Mutta olenko silti menettänyt elämässä jotain todella kallisarvoista, jota ei enää koskaan saa takaisin?

En haluaisi palata siihen mitä suhde loppumetreillä oli, mutta pettämisen jälkeenkin meillä oli vielä hyviä aikoja. Menimme kihloihin, suunnittelimme tulevaisuutta. Haluaisin palata siihen mieluummin, kuin olla tässä yksin kirjoittamassa tätä tarinaa. Tuntuu todella vaikealta kuvitella aloittavansa kaiken jonkun muun ihmisen kanssa alusta. Tuntuu, että olen itse muuttunut tarinan roistoksi, joka heittää kaiken rakastamansa ja tärkeän hukkaan ja hajottaa yhteisen elämän..

Olemme keskustelleet nyt vasta viime päivinä näistä asioista, ja molemmat myöntävät tehneensä siinä virheen, ettei asioista osattu puhua, vaikka olisi pitänyt. Tuntuu, että erostakin olisi pitänyt pystyä keskustelemaan, eikä vain pitää mykkäkoulua kunnes on pakko lähteä kävelemään kun niin ahdistaa. Minä olen rikki, hänelläkin on ollut vaikeaa, minun mielestä ero oli toisaalta aivan oikea ratkaisu (jotta sain pääni taas selväksi kaiken ikävän myllerryksen keskeltä) ja hänkin sanoi, että kai ero oli kuitenkin oikea ratkaisu. Ja kannusti minua vaan tekemään mukavia asioita ja olemaan jäämättä yksin neljän seinän sisään miettimään päätäni puhki.

Tuntuu kuitenkin aivan toivottomalta tämän hetkinen tilanne. Tiedän, että paluuta siihen mistä lähdin ei enää ole, vanhassa kodissamme on uudet asukkaat, ei siihen samaan enää pääse vaikka haluaisi. En tiedä missä olisin onnellinen, en ainakaan täällä uudessa kodissani yksin miettiessäni näitä. Enkä minä sitä yksinoloakaan pelkää, tuntuu vain todella vieraalta, että joskus kaikki taas kääntyisi paremmaksi jonkun muun ihmisen kanssa...