ja parisuhde
Onko täällä muita, jotka elävät parisuhteessa kroonisesti sairaan ihmisen kanssa?
kuinka parisuhteenne voi?
pystyttekö puhumaan toisen sairauden vaikutuksista parisuhteeseennne?
ja kaikkiin sen osa-alueisiin?
Onko täällä muita, jotka elävät parisuhteessa kroonisesti sairaan ihmisen kanssa?
kuinka parisuhteenne voi?
pystyttekö puhumaan toisen sairauden vaikutuksista parisuhteeseennne?
ja kaikkiin sen osa-alueisiin?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minä olen kolmekymppinen ja eläkkeellä mielenterveysongelmien vuoksi. Käytännössä tämä ei näy mitenkään arjessa koska jos alan oireilla voin samantien häipyä. On mieheni asenne. Hänellä on ylipäätään asenne että jos ei ole niin kuin hän haluaa niin seinässä on ovi.
voi harmi sun tilannetta :(
pitäisi saada niitä huonojakin hetkiä mielestäni näyttää.
Voimia sinulle
"Hänellä on ylipäätään asenne että jos ei ole niin kuin hän haluaa niin seinässä on ovi."
Miehes ajanut sut mtongelmiin tai lisää niitä? Vie se pariterapiaan tai eroa. Onko hän määräävä, se lisää mt-ongelmia. Ei ole tasa-arvoinen suhde. Onko hän narsisti ja itsekäs? Ei kannata ehkä jäädä jos mies ahdistaa, saisit muualla paremman elämän? Entä onko lähisukusi tai kaverit samanlaista määräävää, alistavaa? Senkin pitää loppua.
Mies taitaa olla narsisti. Terapeuttini on ihan järkyttynyt miten minua kohdellaan ja miksi en pysty tekemään mitään. Työkyvytön minusta tuli tämän suhteen seurauksena. Ovi on alkanut kiinnostaa todella paljon. Vielä minä pakenen joku päivä.
sä nostat kytkintä kun oot siihen valmis. ja sit sun toipuminen alkaa.
Voimia!
Kyllä meillä on seillainen tapaus että vaimolla on krooninen selkäsairaus.Päivästä päivään hänen terveys ja vointi vaihtelee. jos on huono päivä niin hän ei pysty kävelemään kovien särkyjen takia,ja syö todella voimakkaita särkylääkkeitä. Hän kerrtoi asiasta siinä vihessa kun meill oli tutumistus vaihe, kun viestiteltiin. Hän kerrtoi myös että hän voi sairauden takia joutua pyörätuoliin jos huono tuuri käy niin muutama vuoden sisällä riippu kuinka sairaus edistyy. Vaikka tiesin silloin jo tästä niin päätin silti tavat hänet ja siitä on nyt 4 vuotta ja kihloissa ollaan . :) Onnelisia ollaan. Otetaan päivä kerrallaan ja eletään tässä hetkessä. Olen sanonut hänelle että jos ja kun se tapahtuu niin pysyn silti hänen rinnalla avo/avio miehenä. Rakastan häntä yli kaiken .hän on elämäni rakkaus, Hänen sairaus ei peläta minua se ei ole mikään este meidän suhteelle.eletään sen mukaan...vaimo on 39 v ja miä 37 v. lapsia meillä yhteensä on 4
mun miehellä on kanssa selkä rikki.
mies ja tutustumisvaiheessa usein kertoi selästään, sen vaikutuksista arkeen. pelkäsi ilmeisesti etten pärjää asian kanssa. Nyt on oltu yhdessä 3v ja 4kk
meillä on 2,5v poika. Alussa haaveiltiin useammasta yhteisestä muksusta, mutta kun poika alkoi kävellä tultiin siihen tulokseen, etttä meidän lapsiluku on täynnä. kipeä selkä rajoittaa lapsen kanssa touhuamista ja meillä on kummallakin entisistä liitoista lapsia.
miehellä myös ns. jalattomia päiviä. kivut kovia ja lääkkeet tehottomia :(
itselle tulee silloin kovin riittämätön olo kun ei pysty toista auttaa ja toisen oloa millään helpottaa.
meillä ja mennään päivä kerrallaan ja se tehdään mitä jaksetaan, ja kun miehellä parempi päivä siitä pyritään ottamaan kaikki ilo irti. ulkoillaan, käydään kaupassa koko porukalla.
Suhmura ja Tomppa, hienoa kuitenkin nähdä että jaksatte välittää kumppaneistanne. Ihmisillä on toivoa vielä kun teidän kaltaisia ihmisiä on olemassa. Varmasti raskasta elämää, entisenä "omahoitajana" tiedän mitä se vaatii ihmiseltä. Entinen olen siksi että se mun hoidokki päättikin ettei enää rakasta mua joten hylkäs. 4 vuotta uhrasin elämästäni mutta en oo erityisen katkera asiasta. Toivon teille hyviä päiviä, hyviä hetkiä :)
Meillä on molemmilla. Minä olen sisätautipotilas, miehellä keskushermostosairaus, joka ei onneksi etene. Ikää alle 40 kummallakin, ei yhteisiä lapsia paskojen geenien takia. Lääkärit ovat tuttuja ja lääkkeet eivät mahdu yhteen lääkekaappiin. Sairaalahoidot ovat olleet eräänlainen suhteen mittari - kun kumpikin on käynyt lähellä kuolemaa, ei esim. ulkonäöllä tai pienillä omituisuuksilla ole mitään väliä. Se, joka jaksaa, johtaa tällä kivisellä tiellä, kun toisella menee huonommin. Yhdessä kuljetaan myötä- ja vastamäet, kuten on luvattukin....ja rakkaus kasvaa päivä päivältä.
Jollain tavalla olen pahoillani niiden puolesta, jotka valittavat omista (tai puolison) kiloista, ulkomuodosta tms. Näin kun moni arkinen asia on mahdoton tai vaikea ja elämä pitää suunnitella hyvien ja huonojen päivien mukaan, arvostaisi vaikkapa apuvälineetönä arkea tai sitä, että jaksaisi sen verran kuin tämän ikäiset yleensä. Mies toivoi joskus kivuttomia päiviä, onneksi hän on ne saanut.
Olen kuitenkin onnellinen, sillä olen löytänyt ihmisen, jolla on kultainen sydän - samaa ei voi sanoa monesta terveestäkään. Lisäksi minun ei tarvitse hävetä tai piilotella vajavaisuuttani tai vanhenemista. Elämä on hyvää.
en tiedä johtuuko huonoista kokemuksista aiemmassa liitossa, iän tuomasta viksuuntumisesta vai onko toisen sairastelulla tekoa asian kanssa
mutta tässä nykyisessä suhteessa on tullut asioista puhuttua enemmän.
kummankin jaksamisesta
mitä parisuhteelta halutaan
asioista elämässä johon toisen kipuilu vaikuttaa
haaveista
haluista
kummankin jaksamisesta
ja mä voin sanoa et myisin vaik toisen munuaisen jos sillä saisin miehen selän kuntoon, edes kivuttomaksi.
raskainta on nähdä kun toista sattuu, kivut aiheuttaa unettomuutta, v*tuttaa kun ei voi tehdä mitä haluaa, koska haluaa. kipu vaikuttaa kaikkeen.
Rakkaus, huumori ja hyvä puheyhteys kantaa pitkälle
Hankalia asioita?
Vaikeita asioita
Suhteen koetin kiviä?
vahvistanut suhdetta?
Parantanut puheyhteyttä?
Tuki?
Luottamus?
Kuolemantuomio niskassa. Vaimoni 13-vuotta sitten ilmennyt verisyöpä on teoriassakin parantamaton.
Nyt elämme jo tavallaan "laina-aikaa".
Eipä tuo ole pahemmin haitannut elämää ensimmäisen vuoden jälkeen.
Se oli rankka. Vaati hieman sopeutumista ajatukseen.
Eivät syöpämme ole mitään päivittäisiä puheen aiheita. Ne ovat vain osa elämämme puitteita.
Vaimon lääkityksellä oireettomana pysyvä syöpä asettaa hieman reunaehtoja siihen yhteen parisuhteen osa-alueeseen mutta käsittääkseni tämän ikäisillä pari pyllyilykertaa viikossa on kohtuullinen.
Ainakin se on meitä tyydyttävä päivittäisen yhteiselon lisäksi.
Vaikeampi oli minun tilanteeni suolistosyöpä leikkausten jälkeen.
0,75-litran pussi keikkui 3kk kupeessa.
Onneksi oli ohimenevää.
Ei parisuhteen voinnissa ole mitään vikaa.
Lievennystä otsikointini synkistelyyn.
Arkielämän esimerkki. Parin tunnin kuluttua vaimoni lähtee kävelemään 4km:n päähän uimahallille jossa hän osallistuu vesijuoksuun ja sen jatkeeksi vesivoimisteluun.
Menen itse kuntosalille.
Lopun saunomisen johdosta ei vaimoni ole syytä lähteä kävelemään pakkasessa joten käyn hakemassa hänet autolla. Käymme kirjastossa, valokuvanäyttelyssä ja ruokaostoksilla.
Suhde kesti säröittä 3kk:n jakson avannepussien vaihtoa joten mikäs tässä normaalitilanteessa on elellessä.
Vaimo valmistelee kuukauden päähän matkaa naisystävänsä kanssa ja meidän yhteinen 5:n viikon reisun lennot on varattu ja maksettu.
vaikutatte onnelliselta pariskunnalta 70/65 :)
kipuilu/sairastelu varmaan auttaa ihmisiä näkemään ne tärkeät asiat elämässä.
on surullista nähdä pariskuntia jotka toisen sairauden takia ajautuvat eroon.
mietin eikö toinen kestä/jaksa toisen inhimillisyyttä? epätäydellisyyttä? ovatko sairastelun vaikutukset arkeen ja parisuhteeseen niin perustavanlaatuisia ettei niitä kestä? pelkääkö terve että koko arjen pyöritys jä yksin hänen niskoilleen?
itse olen nykyiseen parisuhteeseen lähtiessä jo tiennyt miehen selkä vioista. Hän kertoi mihin kaikkeen se vaikuttaa, tosin parhaiten sen on tajunnut kun on yhteistä eloa eletty. miestä raastaa kun ei voi tehdä aina ja kaikkea poikien kanssa (kohta 10v ja 2,5v), välillä kivut estävät lemmiskelyn, aina ei voi lähteä ulos kävelemään.
Olen onnellinen siitä että meillä on hyvä puheyhteys.
Huumori myös auttaa kummasti.
Onko kotiin apua, ettet hoida yksin kaikkea. Ei ero ole surullinen, vaan joskus positiivinen, helpottava asia. Se että roikutaan silloinkin kun ei enää mikään toimi, ei ole elämän ydin. Toki jos toinen on oikea ja yritetään, varmaan jatkaa. Lemmiskely tuskin on koko ajan mielessä, jos on kipuja - ei minulla ainakaan olisi jos muutenkaan. Voit mennä yksinkin kävelemään, mikä sen kivempaa.
Kannattaisi miehesi ja sinun käydä vielä etsimässä apua kipuihin ja googlettakaa kirjat. Palstoilla kysyä. Jos joku ei auta, kokeilisi aina toista. Suomessa ei määrätä aina oikeita lääkkeitä, koska pelkäävät väärinkäyttöä, usein jopa turhaan. Toki liikaa ei saa ottaa, vaan annostus täsmällinen. Apua pitää uskaltaa hakea uudelleen ja eri erikoislääkäriltä, vaikka yksityinen. Myös psykologista tukea voi saada ja pariterapiaa. Tai asua erillään, jos ei enää jaksa ja homma vie voimat. Ehkä suhde ei aina toimi muuten, jos alkaa ahdistaa.
Aivoissa on päässyt kipualue aktivoitumaan. Se pitäisi katkaista mahdollisimman pian. Muuten se kroonistuu ja pahenee, niin on tainnut käydäkin. Asiantuntijan apua. Jos ei mies siihen suostu, ei häntä kukaan voi auttaa. Voi kannustaa vaan positiivisena.
Pitäisi myös tietää oikea diagnoosi, että tietää mikä siihen auttaa. Ja täsmällinen kuvaus jaloista. Ei siis täällä, vaan lääkäreillä. Kova kipu on syy mennä erikoislääkärille aina uudelleen, joskaan ei samalle kannata. Erikoislääkäritkään eivät tiedä aina uusimpia juttuja, elleivät ole olleet koulutuksessa. Oma aktiivisuus pitää olla mikä vaivaan auttaisi - etsii. Ja mikä sen laukaisee ja milloin. Kannattaa perehtyä siihen. Jos mitään ei tee homma jatkuu samana. Mikä on toimintasuunnitelma kun kipu iskee? Kaikki vaihtoehdot esiin. Mitä muut ovat tehneet ja saaneet avuksi? Tai millä lievittää. Kipu vie usein työkyvyn joltakin osin tai kokonaan. Ovatko kipupoliklinikat saamattomia? Alihoidetaanko kipua? Pitääkö patistaa lääkäriä.
Ai se olikin selkä. No en tiedä auttaako muu kuin lievitys ja lääkärit. Jos hän petti sen varjolla, mitä muuta hän voi tehdä sen varjolla? Vai käsitinkö oikein muista viesteistä? Ehkä voisit hankkia apua lastenhoitoon, siivoukseen ym. Itse en yksin jaksaisi niitä, jos mies ei tee mitään.
Ihan lyhyesti: Täällä (Tre) ei kipupoliklinikalle pääse ilman lähetettä, jota ei saa ilman tarkkaa diagnoosia. Monella selkäongelmaisilla homma kaatuu siihen, ettei mitään selkeää ole löytynyt. Tutkimukset voivat pahimmillaan kestää vuosia.
miehellä on hoitosuhde kyllä lekuriin kipupolille
on käynyt psykologilla (sairastelua takana vuosia)
koittavat uusia lääkkeitä. tekevät kaiketi kaiken mitä voivat, paitsi leikkaavat.
ei arki o mulle raskasta - paitsi joskus harvoin.
mitä isommaks meijän pienempi poika tulee (eli nukkuu yöt paremmin) sitä helpompaa arki tavallaan on. ja kyllä mies tekee kotihommia ja sanoo tekevänsä niitä mieluusti. terveenä ei niistä perustanut, nyt ne on tärkeitä, kun ei ole itsestään selvää että niitä voi aina tehdä. eli koko arjen pyöritys ei ole mun niskoilla.
me saadaan myös muksut hoitoon aina kun halutan että saadaan vietettyä aikaa ihan kahdestaan.
Mies jokin aika sitten viestitteli toisen naisen kanssa tavalla joka mielestäni ylitti sopivuuden rajat. tutustuneet kipuilijoiden keskusteluryhmässä. ei se mitään eron uhkaa aiheuttanut ja ehkä osittain kroonisella selkävialla on osuutta asiaan (pitikö testata miehisyyttä/vehätysvoimaa? kiva viestitellä ihmisen kanssa, kun ei ole sitä "arjen taakkaa" jaettavana, kaikki on kivaa?)