kielet?

Olen alkanut opiskella mieheni kieltä. Ilmoittauduin kurssille ja opiskelu tapahtuu hitaasti, kerran viikossa. Olen tähän mennessä oppinut kirjaimet ja hieman perussanastoa. En ehtisi opiskella nopeampaa tempoa kun olen opiskelija ja käyn töissä.

Osasin jo entuudestaan jonkin verran ja opiskelin omin päin lukemalla lisää. Siihen aikaan ei kursseja järjestetty, ja sitten kun järjestettiin, taso oli liian matala. Miehen kanssa kommunikoimme suomeksi sitä mukaa, kun mies kieltä oppi, mutta tarpeen tullen kommunikoimme myös miehen kielellä. Vietimme paljon vapaa-aikaa miehen kavereiden kanssa, ja siinä kieli tarttui itsestään. Lasten myötä olen tietysti oppinut lisää. On kätevää, kun molemmat vanhemmat ymmärtävät toistensa kieliä.

Heikkouteni on se, etten oikein rohkene puhua, ellei ole ihan pakko. Edelleen olen epävarma oikeista puhuttelusanoista. Puheen tuotto on niin hidasta ja vaivalloista verrattuna siihen, kuinka paljon ymmärrän, että turhauttaa puhua. Toisaalta ei ole ollut niin tarvettakaan, kun keskustelukumppanit ovat usein halunneet prepata suomeaan kanssani. Miehen perheen kanssa kielitaidosta on ollut paljon iloa.

Aluksi kielitaito oli myös "itsepuolustusta": joidenkin tyyppien suhtautuminen muuttui, kun he tajusivat minun ymmärtävän.

Olen kateellinen ihmisille, joilla on hyvä kielipää. Minä en oppinut englantiakaan ennen kuin muutin sinne. Vaimolla on paljon parempi kielipää kuin minulla. Lisäksi se on todella ahkera ja kärsivällinen. Seurattuani sen suomenkielen opintoja olen aivan vakuuttunut, etten ikinä tule oppimaan japania.

Meidän pitäisi muuttaa Japaniin ja silti puhumaan oppiminen olisi vaivalloista, lukemisesta ja kirjoittamisesta puhumattakaan. Sitä paitsi jos joskus intoutuisin jotain kieltä opiskelemaan, panostaisin vaikkapa venäjään, josta olisi paljon suurempi käytännön hyöty.

Kielitaitoni ennen mieheni tapaamista rajoittui muutamaan sanaan tai helppoon lauseeseen.
Kielikursseja oli vaikea löytää ja vielä sovittaa omaan työaikatauluun.
Sittemmin olen osallistunut kielikursseille, mutta valitettavasti onnettomuus iski takapakkia myös tähän asiaan.
Kielitaitoni on siis tällä hetkellä aika rajoittunutta.

Toivottavasti tulevaisuudessa pystyn uudelleen aloittamaan mieheni äidinkielen opiskelun.

Minä opiskelin nuorena mieheni äidinkieltä. Itse asiassa ensimmäinen poikaystäväni oli kotoisin samasta maasta ja hänen takiaan opiskelin. Mutta sittemmin hänet menetettyäni unohdin kaiken oppimani. Nyt en ole aloittanut opiskelemaan mieheni äidinkieltä. Johtuu ehkä siitä, että silloin nuorena seurustellessani olimme poikaystäväni kanssa vielä tietyllä tavalla toiveikkaampia elämältä....suunnittelimme elämää yhdessä, haaveilimme, rakastimme toisiamme jollain lailla viattomalla tavalla. Mutta nyt elämän kolhittua ja sydän moneen kertaan särjettynä en uskalla enää haaveilla. En uskalla edes ehdottaa miehelleni mitään tulevaisuuteen liittyvää, mitään pysyvää. En ikään kuin enää uskalla altistaa itseäni eikä hänkään ole ehdottanut. Kerran sanoin puolivitsinä, että tuttu kysäisi, josko lähtisin hänen mukaansa kielikurssille opiskelemaan hänen äidinkieltään. Mieheni ei reagoinut mitenkään. Ei hän tee kanssani mitään tulevaisuudensuunnitelmia, ei tunnu odottavan minulta mitään tai tulevaisuudelta kanssani. Ystävilleen hän ei minua esittele eikä kutsu Suomessa olevien sukulaistensa luokse kylään, vaan menee aina yksin. Jollain lailla en uskaltaisi edes ehdottaa miehelleni, että opiskelisin.

Puhun kohtuullisesti mieheni äidinkieltä, tapasimme kun opiskelin hänen kotimaassaan.
Asumme täällä edelleen, mutta kommunikoimme pääasiassa englanniksi. Jotenkin tuntuu tasa-arvoisemmalta. Kuitenkin esimerkiksi yhteisten ystävien kanssa puhumme saksaa.

Aloin pari vuotta sitten saksaa opiskelemaan, kun seurustelu alkoi. Olen aina ollut hyvä kielissä ja nykyisin perusjutut onnistuu tälläkin kielellä. Asutaan Suomessa ja käytössä meillä on lähinnä englanti, mutta käytetään myös meidän molempien äidinkieliä kommunikoidessa.