On rasittavaa, että nykyään ystävien kanssa ei voi puhua mistään muusta, kuin mielenterveysongelmista, mielen häiriöistä, tai ongelmista ihmissuhteissa.
Ennen olin itsekin hyvin epävakaa ja ihmissuhteeni olivat sen mukaisia. Ajauduin aina vääriin paikkoihin, vääriin tilanteisiin ja vääriin ihmissuhteisiin. Olin ajoittain todella masentunut ja elämäni kärsi siitä kaikin puolin. Sain kuitenkin apua. Kävin useamman vuoden terapiassa ja olen tänä päivänä ihan eri ihminen. Ihmissuhteeni ovat tasapainoistuneet ja elämäni muutenkin on rauhoittunut ja tasaantunut.
Ongelma on siis se, että ystäväni ovat kuitenkin pysyneet kiinni ongelmissaan. Ystäväpiirini on vuosien aikana muodostunut ihmisistä, joilla on samoja aihepiirejä koskettamassa ja samoja ongelmia mielenterveyden kanssa ym. En tarkoita, että ystäväni olisivat se ongelma, enkä pidä itseäni heitä ylempänä.
Totuus on vaan se, että itse olen taistellut tieni ulos pahimmista solmuista, ja haluaisin välillä jutella ihan normaaleista asioista. Edelleenkin ymmärrän, millainen masentuneen ihmisen mieli on, ja millaista on elää myrkyisessä parisuhteessa. Välillä olisi vaan kiva jutella vaikka lapsista, lasten kasvatuksesta, kodin laittamisesta tai harrastuksista. Välillä olisi kiva vain kahvitella ja päivitellä jotain ihan liibalaabaa.
Ei jaksa aina miettiä, mikä tänään ahdistaa, tai huomisessa pelottaa. Ei jaksa aina pohdiskella, että mistä jokin tunne johtuu, tai miksi nyt on vaikeaa. Haluaisi välillä nautiskella elämästä ja nauraa. Eikä jaksa myöskään sitä, että jos ystävälle sanoo, että on viikon ajan uni tullut huonosti, niin heti saa masennusdiagnoosin. Ei mulla ole masennusta! Enää! Mulla on normaalia väsymystä! Tai vaikkapa stressiä rahasta! Tai lasten kasvatuksesta! Mulla on nyt vaan vähän huonompi viikko, EI huonompi elämä! Tai jos valitan, että ärsyttää miehessä joku asia, niin ei se tarkoita, että mun mies olis ihan paska, tai että meillä olis joku kriisi! Kunhan ystävälle avaudun siitä, mikä ärsyttää! Ihan normaalisti!
Teen jokaisena päivänä itseni kanssa töitä, enkä ole missään vaiheessa unohtanut, mistä olen noussut, tai minkälaista elämää olen elänyt. Ikinä en ole valmis. Eikä kukaan ihminen ole ikinä valmis. Aina voi kehittää itseään.
En vaan kokoajan haluaisi miettiä näitä asioita! Haluaisin ystäviä, joiden kanssa voin vain olla ja nautiskella vaikka kevätauringosta lenkkeilyn lomassa. Jutella kotiasioista normaalisti.
Korostan nyt sitä, että EN VÄHEKSY MASENNUSTA. En missään nimessä. Itse kärsin siitä lähemmäs kymmenen vuotta. Tiedän, millaista sen kanssa on elää.
Olen ehkä vain uusien ystävien tarpeessa. Kai?
Ennen olin itsekin hyvin epävakaa ja ihmissuhteeni olivat sen mukaisia. Ajauduin aina vääriin paikkoihin, vääriin tilanteisiin ja vääriin ihmissuhteisiin. Olin ajoittain todella masentunut ja elämäni kärsi siitä kaikin puolin. Sain kuitenkin apua. Kävin useamman vuoden terapiassa ja olen tänä päivänä ihan eri ihminen. Ihmissuhteeni ovat tasapainoistuneet ja elämäni muutenkin on rauhoittunut ja tasaantunut.
Ongelma on siis se, että ystäväni ovat kuitenkin pysyneet kiinni ongelmissaan. Ystäväpiirini on vuosien aikana muodostunut ihmisistä, joilla on samoja aihepiirejä koskettamassa ja samoja ongelmia mielenterveyden kanssa ym. En tarkoita, että ystäväni olisivat se ongelma, enkä pidä itseäni heitä ylempänä.
Totuus on vaan se, että itse olen taistellut tieni ulos pahimmista solmuista, ja haluaisin välillä jutella ihan normaaleista asioista. Edelleenkin ymmärrän, millainen masentuneen ihmisen mieli on, ja millaista on elää myrkyisessä parisuhteessa. Välillä olisi vaan kiva jutella vaikka lapsista, lasten kasvatuksesta, kodin laittamisesta tai harrastuksista. Välillä olisi kiva vain kahvitella ja päivitellä jotain ihan liibalaabaa.
Ei jaksa aina miettiä, mikä tänään ahdistaa, tai huomisessa pelottaa. Ei jaksa aina pohdiskella, että mistä jokin tunne johtuu, tai miksi nyt on vaikeaa. Haluaisi välillä nautiskella elämästä ja nauraa. Eikä jaksa myöskään sitä, että jos ystävälle sanoo, että on viikon ajan uni tullut huonosti, niin heti saa masennusdiagnoosin. Ei mulla ole masennusta! Enää! Mulla on normaalia väsymystä! Tai vaikkapa stressiä rahasta! Tai lasten kasvatuksesta! Mulla on nyt vaan vähän huonompi viikko, EI huonompi elämä! Tai jos valitan, että ärsyttää miehessä joku asia, niin ei se tarkoita, että mun mies olis ihan paska, tai että meillä olis joku kriisi! Kunhan ystävälle avaudun siitä, mikä ärsyttää! Ihan normaalisti!
Teen jokaisena päivänä itseni kanssa töitä, enkä ole missään vaiheessa unohtanut, mistä olen noussut, tai minkälaista elämää olen elänyt. Ikinä en ole valmis. Eikä kukaan ihminen ole ikinä valmis. Aina voi kehittää itseään.
En vaan kokoajan haluaisi miettiä näitä asioita! Haluaisin ystäviä, joiden kanssa voin vain olla ja nautiskella vaikka kevätauringosta lenkkeilyn lomassa. Jutella kotiasioista normaalisti.
Korostan nyt sitä, että EN VÄHEKSY MASENNUSTA. En missään nimessä. Itse kärsin siitä lähemmäs kymmenen vuotta. Tiedän, millaista sen kanssa on elää.
Olen ehkä vain uusien ystävien tarpeessa. Kai?
Vastaukset 2
Vanhimmat
... Ja kyllä niistä ihmissuhteista ja masennuksesta sun muusta voi kyllä puhua. Mutta ei aina ja kokoajan!
Voisiko ylläpito poistaa tämän keskustelun?