Elin 20 vuotta suhteessa reippaasti vanhemman miehen kanssa. Mies oli perusnegatiivinen, masentunut, ei osannut rakastaa tai olla hellä. Ei koskaan sananut rakastavansa minua, ei koskaan kehunut, ei arvostanut. Mutta ulkoisesti meillä oli kaikki hyvin - pari lasta, kaunis koti jne. Mutta yhteenkuuluvuus ja yhdessä tekemeninen puuttui kokonaan. Jos yritimme tehdä jotain yhdessä (kuten kaupassakäynti) se johti riitaan. Olen varmaan tälläkin palstalla vuosien varrella monta kertaa miettinyt pitäisikö eroa. Mistä sen tietää kun on pieniä lapsia ja paljon muita haasteita?
Olen vahva, itsenänen nainen, ison yrityksen johtaja miesvaltaisella alalla. Töissä saan arvostusta ja tukea, joten töistä ja lapsista tuli mun koko elämä. Mutta en siis osannut erota! Loppuaikoina en edes ajatellut asiaa vaan ajattelin, että tällee tämä mun elämä nyt sit meni...kaikkea ei voi saada..
Onneks, onneksi, mies halusi itse pari vuotta sitten erota, kun huomasi etten enää välittänyt mistään hänen tekemisistään. Loppu olikin helppoa. Kuukaudessa hän oli muuttanut pois, eikä olla sen jälkeen vaihdettu kuin pari sanaa. Jo teini-ikäisiin lapsiin hänellä on nyt parempi suhde kun ikinä.
Nyt olen 39v ja onnellinen
Olen vahva, itsenänen nainen, ison yrityksen johtaja miesvaltaisella alalla. Töissä saan arvostusta ja tukea, joten töistä ja lapsista tuli mun koko elämä. Mutta en siis osannut erota! Loppuaikoina en edes ajatellut asiaa vaan ajattelin, että tällee tämä mun elämä nyt sit meni...kaikkea ei voi saada..
Onneks, onneksi, mies halusi itse pari vuotta sitten erota, kun huomasi etten enää välittänyt mistään hänen tekemisistään. Loppu olikin helppoa. Kuukaudessa hän oli muuttanut pois, eikä olla sen jälkeen vaihdettu kuin pari sanaa. Jo teini-ikäisiin lapsiin hänellä on nyt parempi suhde kun ikinä.
Nyt olen 39v ja onnellinen
Vastaukset 25
Vanhimmat
Niin hyvin ja niin aidosti kirjoitettu. Onneeksi olkoon sinulle! Ihmisten oikeasti pitäisi ymmärtää, että vain itse voi vaikuttaa omaan elämänkulkuun (isoissa ratkaisuissa), muut ihmiset vain tuovat lisämausteita (makeaa tai vähän kirpeämpää), mutta itse jokainen oman elämänsä soppaa loppujen lopuksi keittää.
Kuunnelkaa sydämen ääntä ja intuitiota ja olkaa rohkeita elämää kohtaan, niin elämä antaa enemmän kuin ottaa!!!
Ja vasta 39 vuotta, lasten isä ei enää kelvannutkaan.
No sinua ilmeisesti palvotaan miesvaltaisessa työssäsi ja olisit odottanut samaa kotosalla, miehesi ei siihen lähtenyt ja näin ajautuidette kauas toisistanne.
Lapsesi nyt eivät voi niin valtavan itsenäisiä vielä olla ja luultavasti näkevät sinun toimesi, sinulla on rahaa ja valtaa ja käytät niitä perhettäsi kohtaan täysin väärin.
Eikö sinun olisi kotona olisi ollut oltava vian yksi perheen jäsen eikä pomo, silloin sinulla olisi ollut oikea perhe, nyt sinulla on vain tuo ulkokultaisuus.
No onpas kirkerää tekstiä! Aivan kuin olisit kateellinen aloittajalle siitä, että on menestynyt elämässään..???
Näinhän se on monien mielestä, että eronnut ihminen on jotenkin "valuvikainen" eikä etenkään ole ansainnut uutta onnea eron jälkeen.
Kyllä. Siis minä, minä, minä. Ja että nyt on taivas auennut. Hohhoijaa tätä maailman menoa.
Olet näköjään samaa sukua ex-mieheni kanssa. Kateellinen ja huono itsetunto. Toisen onnellisuus ahdistaa. 15v yritin tehdä mieheni onnelliseksi (itse hän toki väittää jotain muuta), sitten en enää jaksanut :( Mutta en eronnut, vaan yritin pitää perheen kassassa hinnalla millä hyvänsä. Ei ollut muita suihteita, ei edes ihastuksia, vaikka hän niin aina vihjasi.
Rahaa minulla ei ollut sen enempää kun miehelläkään, tuloja ehkä, muttei omaisuutta.
Mutta hei, olen kuullut, että hänkin on onnellisempi kuin koskaan. Joten kaikki hyvin :)
Opettele sä tsem..mitä lie edes kirjottamaan :D
Palaahan asiaan seuraavan 20-vuoden jakson jälkeen :)
Ero on alku uuteen. Tämän, kun useampi ihminen oivaltaisi.
Jumalakin armahtaa, mutta ahdasmielinen ihminen ei.
ja uudistumistarvetta ajattelit?
Tämähän on avioerosaitti ja erossa on kysymys vähintään kahdesta.
Muuten, eikö sinulle yksin Jumalan armo riitä.
Molempien uutta
pitää vahvan naisen toimia.
39v-20v=19v
- Nuorena naimisiin iäkkäämmän miehen kanssa huolimatta siitä,
ettei mies kertonut rakastavansa.
- Opiskelu, lapset ja uraputken aloitus miehen ”siipien suojassa”.
- Välinpitämättömyyden osoittaminen sopivassa vaiheessa ja niin
riittävästi, että mies huomaa erota.
Ja simsalabim: Taivas kattona :) !!
Miksi mies sitten tässä sinun tarinassasi meni naimisiin sellaisen naisen kanssa, vaikka ei rakastanut? Suuri ikäero on usein riski avioliiton jatkumiselle. Nuori nainen saattaa hyvinkin viehättyä vanhemmasta miehestä, joka tuntuu tuovan turvallisen ja huolettoman elämän. Totta on, että jos nainen sitten vuosien myötä hankkii myös omia resursseja kouluttautumalla ym. keinoin, hän saattaa tarkastella myös avioliittonsa perusteita uudessa valossa.
Enpä sanoisi 20 v liiton jälkeen suuren ikäeron aikoinaan olevan mikään "riski". Ihan normaalistikin menee niin, että parisuhteen kuin parisuhteen on muututtava vuosien myötä, se ei voi pysyä samanlaisena esim. 10v tai 20v. Mikäli pysyy, niin ero on väistämätön, mikäli yhtään haluaa elämänlaatua. Samoin käy, jos muututaan, mutta eri suuntiin.
suurempi on eron riski, jos kumpikaan ei rakasta toistaan.
Ainakaan aloitustekstissä ap ei mainitse sanallakaan itse
joskus exäänsä rakastaneensa.
Todellakin ihan turha tuhertaa liitossa, johon on tyytymätön eikä puolison kanssa ole mitään yhteistä, enää. Elämässä muutenkin kannattaa tehdä ja iloita, eikä vain miettiä vuositolkulla miten ikävää on.
Kiva, kun toisille löytyy se ihana kumppani kohta eron jälkeen. Aika usein taitaa kuitenkin käydä niin, että seuraavakin on huono tai jos rima on vähän korkeammalla, niin ei löydy ollenkaan. Tietysti joskus on parempikin olla yksin kuin huonossa liitossa, mutta taitaa niitä hätiköityjä erojakin olla, joita katuu myöhemmin.
Näillä palstoilla on vaan mielestäni liikaa yllytystä eroon, jos jokin asia liitossa ei satu miellyttämään.
Olen kanssasi samaa mieltä, että ero ei ole se paras ratkaisu. Eikä aina takuu siitä, että uusi ja parempi kumppani on odottamassa.
Vanha sanonta on, "kun lähtee karhua karkuun tulee susi vastaan"! Tai toisinpäin.
Olen ystäväpiirissäni seuraillut näiden eronneiden keski-ikäisten kysyntää miesmaailmassa. Moni yllyttää eroamaan, että on mahdollisuus löytää uusi.
Näiden puolenkymmenen naisen joukossa on kolme, jotka ovat eronneet jo vuosia sitten, mutta yhtään sopivaa ja vapaata miestä ei ole tullut.
Viehättävät, naiselliset ja itsestään huolehtineet naiset pitävät kuitenkin riman korkealla, ainakin omalla tasollaan. Kuka nyt huonompaa huolisikaan. He ihmettelevät, että mistä niitä hyviä miehiä löytyy?
Kaksi näistä on löytänyt uuden miehen, mutta surullista kyllä he ovat varattuja. Eli suostuvat satunnaisiin tapaamiseen ja jakavat miehen vaimonsa kanssa. Toinen suhde on kestänyt jopa 8 v. Toisella tuoreempi tapaus ja hänen varattunsa taitaa viimein tehdä ratkaisun eroamiseen, mutta kyllä nainen on tehnyt paljon päästäkseen päämääräänsä. Miehen ero on tulossa väsyttämällä, mikä ei suinkaan ole mielestäni paras tapa eikä kunnioitettava.
Näkemykseni on, että jos suhteessa ns. arki pelaa ja löytyy vielä halua yrittää yhdessä, niin erot ovat turhia, tarkoittaen tietysti, että siihen ei ole tullut uskottomuutta puolin ja toisin!
Olen nähnyt uusia yrityksiä pettämisen jälkeen, joista on päästy yli eroamatta.
On löydetty yhteinen sävel ja useimmiten näillä ns. suurilla rakastajilla tulee iän mukana omat ongelmansa, jolloin kynnys vieraaseen kumppaniin kasvaa. Itsetunto ottaa ylivallan ja pelko siitä jos aina ei pelitäkään. Oman kumppanin kanssa tilanne on aina helpompi ja löytyy ymmärrystä, mutta onhan se nolo, kun mies mainostaa olevansa lähes yliseksuaalinen, mutta ei tosi toimessa ota eteen.
Ihmiset pitkissä parisuhteissa nauttikaa yhteisestä "vanhuudesta" ja lapsenlapsista. Mikä onkaan ihanampaa kuin lapsilla on rakastava ja ehjä mummola, mihin pienet kullanmurut ovat aina tervetulleita.
Nimenomaan noin: "joskus on parempikin olla yksin kuin huonossa liitossa"...
Monet tuntuvat ajattelevan, että ihmisarvon mitta on se, onko parisuhteessa vai ei. Pitää olla "joku", että on "jotain" eikä vain yksinäinen luuseri. Miksi ihmeessä?!
Onko pelko olla yksin omien ajatustensa kanssa niin suuri, että tyydytään kaikenlaisiin kompromisseihin? Eron jälkeen - tai itseasiassa jo "ensimmäisellä kierroksellakin" - mennään yhteen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vain kertakaikkiaan ole itselle sopiva kumppani, mutta kun epätoivon vimmalla täytyy olla "joku". Tuttavapiirissä näitä tapauksia on pilvin pimein: tavataan se "joku" ja kohta ollaan niin rakastuneita ja pesää rakentamassa, että muu maailma unohtuu - paitsi tietysti hehkutetaan kiireisenä ohimennen kumppanin erinomaisuutta ja että tätä on odotettu aina! No, sitten tulee arki ja sen haasteet kuvioihin - hups vaan, muu maailmakin tulee taas mieleen ja ystäville valitetaan tuntikaupalla sitä, millainen kumppani on... Koko ajan pitäisi ymmärtää ja myötäillä - eikä sanoa, että no itsepä tuota halusit... Toisessa on yhtäkkiä jokin omituinen "valuvika" eikä se tietenkään tule kysymykseenkään, että itsellä olisi jotain osuutta asiaan....
Olen kummajainen: erosta kohta 6 vuotta enkä edelleenkään ole uudessa parisuhteessa. Osa tuttavapiirin parisuhteessa elävistä naisista piti minua selvästikin uhkana heti eroni jälkeen - oli aistittavissa, että pelkäsivät sen olevan jotenkin "tarttuva tauti" tai että alan vikitellä heidän miehiään... Ajan myötä aloin olla ressukka, joka ei "enää" löydä ketään... Ja nyt minua sitten kannattaa jo kahdehtiakin, kun saan itse päättää, mitä teen lasten ollessa isänsä luona ja pärjään taloudellisesti ilman miestä. Ja mikä kai pahinta, vaikutan varmaankin onnelliselta näin..! Minulla on ihanat lapset, välit kunnossa heidän isänsä kanssa, hyvä työ, harrastuksia ja ystäviä. En toki koko tätä 6 vuotta ole täysin ilman miesseuraa elänyt, mutta matka siihen, että haluaisin ihkaoikean parisuhteen on melkoisen pitkä. Olkoon vain karusti sanottu, mutta "miksi ostaa lehmää, kun maitoa saa purkeissa kaupasta"...
Onnea sinulle ja tsemppiä, että pysyt varatuista erossa, vaikka et sitä koko lehmää halua.
Kannattaa arvostaa itsensä salasuhteiden yläpuolelle, vaikka se mies olisikin vain yhden yön.
hunajata, hunajata, hunajata
En todellakaan etsinyt uutta miestä, vaan olin niin onnellinen ja tyytyväinen kun olin yksin. Enkä todellakaan suosittele eroa jos "joku asia ei miellytä", vaan kannattaa kyllä kääntää kaikki kivet ja löytää uudestaan sen yhteisen tien. Meidän kohdalla kaikki kivet oli jo käännetty, ei ollut arvostusta, rakkautta (jota varmasti joskus oli ollut) eikä ystävyyttää jäljellä. Silti omasta mielestäni meillä meni ihan hyvin :-O Ei riidelty (koska ei juuri puhuttu) ja arki toimi hyvin (koska ei tehty mitään yhdessä).
Pahin oli juuri tuo oma sokeus tilanteeseen. Tai se tunne, ettei minulla ole oikeus vaatia elämältä enempää. Kuten ilmeisesti joidenkin vastaajien mielestä ei olisi ollutkaan.
Käsittämätöntä, että johtaja-asemassa olevana henkilönä kirjoitat aiheesi aloituksena noin vastuutonta ja falskia teksti kuin teet.
Aloituksestasi saamiesi aplodeista päätellen osaat erinomaisesti manipuloida ihmisiä ainakin suomi24:ssä.
Teksti oli oikein hyvää, huomattavasti nautittavampaa luettavaa kuin omasi.
Opettele itse manipuloimaan yleisöä paremmin : )
Aloittajan teksti sisältöineen oikein luettavaa, asiapitoista. Toisin kuin sinun virheitä kuhiseva rökäisysi, Tsem... niin no, jo nimimerkkisi kirjoitit väärin, hyvä "kriitikko" :D
Minä olen nelikymppinen, ja 2 vuotta jörrikkää, sulkeutunutta simpukkaa, lapsellisen aggressiivista jöröä oli mulle kyllin. Rohkea ei ole se, joka pitää väkisin valoistaan kiinni, vaan se joka myöntää tulkinneensa ihmistä (tämän avustuksella) täysin väärin ja tehneensä virheen, jonka voi korjata. Korjata, vaan ei muuttamalla toista, joka ei halua muuttua, vaan olemalla itse vastuussa omasta onnellisuudestaan ja omasta muutoksestaan :) Nyt omillani, omassa asunnossani, ja todella onnellisena. Huonoon suhteeseen ei kannata elämäänsä tuhlata. Jos ei toimi, ei toimi.