Ero lähellä

Mitä ihmettä teen. Olen nyt jo kaksi vuotta tuskaillut tässä suhteessa. Olemme mieheni kanssa molemmat työttömänä nyt kuudetta kuukautta, erotuksella että minä haen töitä, hän ei. Hän ei ole masentunut, vaan harrastaa aktiivisesti. Itse olen selvästi masentunut, mutta kauhea draivi päällä päästä kiinni omiin töihini ja pois tästä kuopasta. Miehellä on kivaa kun saa vaan harrastaa.

Tuntuu että arvomme on ihan erit. Hän hengaa päivän kerralla ja odottaa että työt tippuu syliin ja luottaa siihen että viimeistään isänsä työllistää sitten tiukan tullen. Ja hän on sitä mieltä että tämän oman ero-pohdiskeluni takana on vain synkeä mielenalani, siis se että omat asiani on sekaisin. Enkä kiellä tätäkään. Onhan ne sekaisin, jos koko työminäkuva romahtaa kerralla.

Ottaa vaan todella päähän kun itse saa aina kantaa vastuun tulevaisuudesta ja tuntuu että ylipäätään siitä että tämä koko paketti toimii. Ennen tykkäsin yllättää ja välillä passata miestäni, mutta nyt olen huomanut etten saa mitään vastakaikua häneltä. Kaikki yhteiset menemiset, tapahtumat suunnittelen aina minä. Ja olen tästä aloitteettomuudesta monta kertaa miehelleni sanonut. Mutta ei. En vaan ilmeisesti ole sitten niin tärkeä kuitenkaan.

Olen nyt jo haaskannut tähän hoivasuhteeseen 9 vuotta ja mietin kuinka kauan jaksan enää yrittää tuon saamattoman kanssa. Kuinka kauan te jaksoitte ja miten irrottauduitte, jos tilanteenne on sama kun meillä?