Trolli
Yhtiön helikopteri haki meidät satamasta. Olin silloin viisitoista.
Yhtiö on jättimäinen porauslautta kaukana merellä. En ollut koskaan nähnyt sellaista ennen, yhtiötä. Yhtiö kasvoi merestä, nousi neljällä valtavalla jalalla mainingeista ja kurotti kohti taivaita. Se sylki tulta ja savua. Laskeuduimme sille kuin kärpänen laskeutuu merihirviön kämmenelle.
Painekammioissa oli pieni ikkuna, jonka vierellä oli puhelin, jolla pitää yhteyttä. Äiti oli huolesta sekaisin. Isä vilkutti minulle purkistaan ja koputteli kahvimukilla tankin sisäseinään. Heitä oli siellä kolme. Oli sattunut jokin onnettomuus. Heillä oli jokin painetauti. He selviäisivät hengissä. Kaikki oli hyvin. En osannut sanoa hänelle mitään. Katselin isääni, joka näytti väsyneeltä mutta rauhalliselta. Hän on aina ärsyttävän rauhallinen ja harkitseva.
Kotimme on pienessä kalastajakaupungissa suuren vuonon perukoilla. Meidät ympäröi merestä maalle maaksi noussut merenpohja ja meri itse. Yllämme on taivas. Se on yleensä harmaa. Meillä tuulee aina. Asun pienen talomme yläkerrassa. Ikkuna on sekä merelle että jäätikölle kaukaisuudessa. Viihdyn siellä, kaukaisuudessa. Meri on hieman kauempana, kun kiipeää mahdollisimman ylös. Ylhäältä näkee kaiken. Rakastan tunturipuroja, kaiken autiutta ja selkeyttä. Luonto on hymyillyt minulle, mutta ei ole kaikessa myrskyssä ja raivossa koskaan raivonnut eikä myrskynnyt juuri minulle.
Muistan alkaneeni kirjoittaa juuri silloin, kun isälle sattui tuo onnettomuus. Ehkä minä käsittelen tätä asiaa yhä. En tiedä. Olen aina ollut omituinen. Ehkä siksi, että minulla on kaksi kotia. Ehkä siksi, että minussa on jotain tänne kuulumatonta. Ymmärsin tämän silloin, kun isäni oli suljettu siihen naurettavaan pöntöön porauslautalla. Ja varmasti ainakin jo silloin, kun äitini oli pöntön vierellä huolesta sekaisin.
Pytty oli paloauton punainen. Siinä oli mittareita ja siihen kulki kaikenlaisia putkia. Jossain humisi tuuletin. Yhtiön lääkärit patsastelivat ympäriinsä villapaidoissaan ja heiluttelivat paperiprognoosejaan.
Minä rekonstruoin tilannetta. Printteri raksuttaa ja käteni tuntuvat olevat aivan jäässä. Hiki valuu pitkin kylkiä. Lattia on kuvioitua terästä. Kaikki on metallia, mitä ympärilläni näen, paitsi äitini sekavuus. Säilytin tyyneyteni järkähtämättä. En tiedä miksi. Ehkä olin tullut tuohon mieheen tuolla pöntössä. Ymmärsin, että hysteria ei auttanut meistä ketään. Oli oltava tyyni, loppuun saakka. Oli ajateltava ja toimittava oikein.
Häpesin naiseuttani. Se oli pullahtanut esiin kuin aurinko meren takaa ja sokaissut minut, saanut kirkumaan autiudessa ja eristyneisyydessä. Olin lipunut perille kuin polttoaineeton troolari: ihmeen kaupalla. Samalla kun tunsin valtavaa hätää, tunsin myös käsittämätöntä voimaa hallita tuota hätää. Kasvoin yhdessä hetkessä ammattilaiseksi. Yhtiö nielaisi minut.
Olen pöntössä. Koputan seinää kahvimukilla.
(reps)
Yhtiön helikopteri haki meidät satamasta. Olin silloin viisitoista.
Yhtiö on jättimäinen porauslautta kaukana merellä. En ollut koskaan nähnyt sellaista ennen, yhtiötä. Yhtiö kasvoi merestä, nousi neljällä valtavalla jalalla mainingeista ja kurotti kohti taivaita. Se sylki tulta ja savua. Laskeuduimme sille kuin kärpänen laskeutuu merihirviön kämmenelle.
Painekammioissa oli pieni ikkuna, jonka vierellä oli puhelin, jolla pitää yhteyttä. Äiti oli huolesta sekaisin. Isä vilkutti minulle purkistaan ja koputteli kahvimukilla tankin sisäseinään. Heitä oli siellä kolme. Oli sattunut jokin onnettomuus. Heillä oli jokin painetauti. He selviäisivät hengissä. Kaikki oli hyvin. En osannut sanoa hänelle mitään. Katselin isääni, joka näytti väsyneeltä mutta rauhalliselta. Hän on aina ärsyttävän rauhallinen ja harkitseva.
Kotimme on pienessä kalastajakaupungissa suuren vuonon perukoilla. Meidät ympäröi merestä maalle maaksi noussut merenpohja ja meri itse. Yllämme on taivas. Se on yleensä harmaa. Meillä tuulee aina. Asun pienen talomme yläkerrassa. Ikkuna on sekä merelle että jäätikölle kaukaisuudessa. Viihdyn siellä, kaukaisuudessa. Meri on hieman kauempana, kun kiipeää mahdollisimman ylös. Ylhäältä näkee kaiken. Rakastan tunturipuroja, kaiken autiutta ja selkeyttä. Luonto on hymyillyt minulle, mutta ei ole kaikessa myrskyssä ja raivossa koskaan raivonnut eikä myrskynnyt juuri minulle.
Muistan alkaneeni kirjoittaa juuri silloin, kun isälle sattui tuo onnettomuus. Ehkä minä käsittelen tätä asiaa yhä. En tiedä. Olen aina ollut omituinen. Ehkä siksi, että minulla on kaksi kotia. Ehkä siksi, että minussa on jotain tänne kuulumatonta. Ymmärsin tämän silloin, kun isäni oli suljettu siihen naurettavaan pöntöön porauslautalla. Ja varmasti ainakin jo silloin, kun äitini oli pöntön vierellä huolesta sekaisin.
Pytty oli paloauton punainen. Siinä oli mittareita ja siihen kulki kaikenlaisia putkia. Jossain humisi tuuletin. Yhtiön lääkärit patsastelivat ympäriinsä villapaidoissaan ja heiluttelivat paperiprognoosejaan.
Minä rekonstruoin tilannetta. Printteri raksuttaa ja käteni tuntuvat olevat aivan jäässä. Hiki valuu pitkin kylkiä. Lattia on kuvioitua terästä. Kaikki on metallia, mitä ympärilläni näen, paitsi äitini sekavuus. Säilytin tyyneyteni järkähtämättä. En tiedä miksi. Ehkä olin tullut tuohon mieheen tuolla pöntössä. Ymmärsin, että hysteria ei auttanut meistä ketään. Oli oltava tyyni, loppuun saakka. Oli ajateltava ja toimittava oikein.
Häpesin naiseuttani. Se oli pullahtanut esiin kuin aurinko meren takaa ja sokaissut minut, saanut kirkumaan autiudessa ja eristyneisyydessä. Olin lipunut perille kuin polttoaineeton troolari: ihmeen kaupalla. Samalla kun tunsin valtavaa hätää, tunsin myös käsittämätöntä voimaa hallita tuota hätää. Kasvoin yhdessä hetkessä ammattilaiseksi. Yhtiö nielaisi minut.
Olen pöntössä. Koputan seinää kahvimukilla.
(reps)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Siis harvoin näkee tähän aikaan päivästä näin huolellisesti laadittuja trolleja.
(reps)
Pitäisiköhän mun pyytää massia tältä toiselta yhtiöltä? Mitä vit*ua mä näitä tänne ilmaiseksi laitan?
(reps)
Ja huipputrollissa pitää olla huippukuva. Valitettavasti kuvalla ei ole mitään välillistä tekemistä kanssani.
(reps)
http://img.izismile.com/img/img5/20120503/640/drop_dead_gorgeous_redheads_640_01.jpg
Kummallista on se että joskus jokin tyylitelty kuva antaa minulle täysin tarkoituksesta poikkeavan ajatussuunnan.
Esimerkiksi yllä oleva kuva näyttäytyy tällä hetkellä niin, että koen naisen olevan jonkinlaisessa parantolassa, jossa vain yläluokka käy. Nainen lepuuttaa hermojaan ja tutkii yksinkertaista elämänmuotoa edessään, kasvia. Hän on pukeutunut väljästi. Hänellä on hyvä olla. Hän on rentoutunut, mutta samalla utelias.
Kuvassa leijailee eteerinen rauha ja mielentyyneys. On kuin maalliset murheet olisivat tuolla aidan toisella puolella.
(reps)
Puen nukkeni ja asetan hänet mustaan Jeeppiin. Hieman voisi suurimpia takkuja oikoa.
Hyvää työpäivää, rakas.
(reps)
.
Sekään ei ymmärrä ettei sen jutut huvita oikeasti ketään
har!1
.
Kukaan ei lämpene tosiasioille. Aina pitää vääntää jotain pask*a.
(reps)
Mun ensimmäinen kirjoitus tälle saitille käsitteli tunturipuron yläjuoksulla istumista ja alla olevan putouksen tutkiskelua.
Kieli oli kammottavaa. Se on yhä kammottavaa.
(reps)
Eläkä kitise siinä, mitään kammottavaa ole.
Kirjoituksissasi on vikana vain se, että suuren osan niistä signeerat tunnistamattomaan muotoon.
Tuo päätelmäsi perustuu olettamukseen luomakunnasta, missä yläjuoksulla ei ole tilaa kuin yhdelle. Kyllä ihmiskunnasta löytyy meitä muitakin jotka yltävät jopa kammottavimpiinkin suorituksiin kielen alalla.
Eihän "sota yhtä miestä kaipaa", kuten sinkut tapaavat sanoa.
Olen eri mieltä analyysistäsi. Oikeastaan vika onkin siinä, että näen joen edustolla paljon kalastajia. Yksi saa saaliikseen sinttejä, yksi lohia, kolmas ei saa mitään ja yksi vetelee röökiä pientareella.
Ravinnon eli elämän turvaamiseksi heidän kaikkien pitäisi kuitenkin tuoda saaliinsa kotiin. Mutta kalastajat eivät jaa saaliitaan. Kaksi perhettä kuolee nälkään, kolmas elää kituuttaa ja neljäs elelee paksusti.
Vaihtoehtoisesti, jos lohia kalastanut neuvoisi toisia, kuinka homma tehdään, kaikki voisivat hyötyä tilanteesta. Onhan päiviä, jolloin lohia kalastavakaan ei saa saaliita. Ja ehkä toiset kalastajat jakaisivat silloin saaliinsa paitsijääneen kanssa.
Mutta, kuten tiedämme, käytännössä ihmiset haluavat pitää sadut pelkkinä tarinoina ja oikean elämän kivisenä ja kuoppaisena. Jonka järjettömyyttä suren ja ihmettelen minkä vuoksi?
Kettuna haluaisin tietysti lohet joesta. Mutta paraskaan ateria ei ole mitään ilman kisaa kalastajien kanssa, kuka milloinkin saa parhaat saaliit.
Mielenkiintoinen pointti-kokonaisuus! Siis lähestytkin tätä problematiikkaa, kalaperspektiivin sijaan kissan syvästä olemuksesta yhteisömme portinvartijana!
Onhan mielestäni yksistään tuon "röökiä" vetävän hinaajan osuus yläjuoksun matalikoissa helppo jakaa saalistaan ennen telakalle asettumistaan.
Täysin vedenpitävä oli mielestäni myös tuo esittämäsi metafora, iltasatua lukevasta tarinoitsijasta, jonka kivinen elämäntaival on jakautunut yhtäällä elämän nälkään ja toisaalla paksuun turvaverkkoon, kolmannen loistaessa poissaolollaan.
Yleisestikin ihmiskunnan suru poistaa ihmettelyn tieltään, antaen näin tilaa niin sinteille kuin lohillekin, kettua unohtamatta!
Oikeastaan minulla on vain valtava ruokahalu. Ja koska olen haluton hyppäämään jorpakkoon kehnon uimataidon vuoksi, niin erääksi hyötykeinoksi olen nähnyt seurailla kalastajia. En vain kykene hyödyntämään heidän kikkojaan ongen ja koukun kanssa, koska minun on pärjättävä pelkillä hampaillani.
Grrr.
Oikeastaan tarvitsee vain esittää itselleen kysymys, haluaako lopulta edes syödä niitä halavatun kaloja.
Henkisen itsetuhon päiviä.
Kyllähän tuo melko hampaattomaksi jää tuollainen itsetuhovietti jos uimataito puuttuu,eipä siinä totta tosiaan mikään bulimiakaan auta ruokahaluttomuuden nakertaessa itsetuntoa, Itseasiassa voisimme verrata tilannetta kauhuskenaarioon, missä nimettömänä pysyvän NASA.n pilotin sähkönsinisen Jeepin jakovaihteiston kurniva ääntely ei 3. planeettakykimen kitkalevyjen uusimisestakaan ota muuttuakseen kauniita neitoja kalastelevaksi, soidin ääneksi.
Heräsin riitävän aikaisin myöhästyäkseni töistä joten tämän ystävänpäivän ollessa palkallinen työpäivä, päätin rentoutua ja sulkea silmäni maailman pahuudelta.
Luin silmät suljettuina tuon muutaman rivin mittaisen aloitus trollin ja totesin sen olevan aivan liian pitkän itsetuntoni perfektionisti-ominaisuuksilleni, joten päätin lyhentää sen helpommin luettavaksi kavikupin, tässä tapauksessa mukin alla.
”Yhtiön helikopteri painekammioissa oli sattunu itse myrskyssä ja raivossa ehkä siksi, että isäni oli suljettu siihen naurettavaan pöntöön. Pytty villapaidoissaan valuu pitkin naiseuttani. Olin troolari ihmeen kaupalla kun kasvoin pöntössä”.
Lukija saa siis omakohtaisesti päättää tämän syväluotaavan asian ytimen poiminnan kautta, trollauksen tehon naapureihinsa.
Ei yhtään hullumpi. Kyllä me susta vielä kirjoittaja tehdään. Ehkä itse lisäisin antiloopin tekstiisi. Antilooppi antaa kirjoitukseen "ditancea".
(reps)
Siis läheisyyttä, perspektiivin lailla?
Kirjoitutaitohan on kuin näppäimistö, paranee mitä uudemman käyttöjärjestelmän koneeseen asentaa ja kaiun lailla tuo värimaailmaa mielen infrastruktuuriin.