Pahaa oloa ja surua...millä kuvaisin paremmin
tunnetta, joka minut valtaa aina kun naiseni
minut torjuu...ja aina vika on minussa, ei
koskaan naisessa...näin olen saanut
ymmärtää...vaikea olo ei helpota, vaikka kuinka
asiasta puhuisin...torjunta aina kun toista
tarjoutuu rakastamaan, niinkuin nainen ja mies
nyt voi, ei tee hyvää kenellekään...
Olen jo melkein ajautunut suhteeseen toisen
naisen kanssa...jokin sisälläni jarruttaa vielä,
en tiedä onko minusta siihen...lapset tuntuu niin
tavattoman tärkeiltä etten juuri haluaisi liittoa
rikkoa, minkäs teen, näille tunteille ei voi
mitään, itselleen ei voi valehdella...jos tuntuu
sille että toinen ei rakasta, vaikka muuta sanoo,
on tilanne tosi vaikea...vaikka kuinka miettii,
ratkaisua vaan ei löydy...myönnän toki että
itsessänikin jotain vikaa täytyy olla, muutenhan
hän rakastaisi minua, ehkä en huomioi
riittävästi...olen kyllä yrittänyt vaikka miten
miellyttää, mutta lopputulos on yleensä
päinvastainen kuin tarkoitin...keinot alkaa
loppua...
Pitää varmaan yrittää keskittyä arjen
läpiviemiseen ja työntää mielestä se
epämiellyttävä möykky, että oma rakas vaimo ei
ehkä rakastakaan minua lainkaan...pelkään vain
sairastuvani tällä menolla, voimat loppuu ja
uutta ei saa mistään...vain piinaavaa
syyllisyyden ja itseinhon tunnetta...
Tiedän ettei tilanne tällaisenaan voi enää
pitkään jatkua, jollain tavalla tiedän
sabotoivani nykyisen elämäni jatkamisen
mahdollisuudet varsin pian...ellei ole jo liian
myöhäistä??? Työkään ei juuri nyt tunnu yhtään
miltään, tämä kirottu suo vie voimat raastaessaan
tunteitani...tuleeko minusta kapakoissa parkuvien
viikonloppuisien kohtalontoveri...kauhea
tulevaisuudenkuva, puistattaa...mihin tämä kaikki
johtaa? Kyynikoksi en halua! Ristiriitaiset
tunteet vellovat päässäni, minkä huomaa varmaan
tästä kirjoituksestakin...
Mitä elämä haluaa minulle opettaa??? että
luopumalla jostain, saa parempaa tilalle...
Näin sitä valvotaan taas...
tunnetta, joka minut valtaa aina kun naiseni
minut torjuu...ja aina vika on minussa, ei
koskaan naisessa...näin olen saanut
ymmärtää...vaikea olo ei helpota, vaikka kuinka
asiasta puhuisin...torjunta aina kun toista
tarjoutuu rakastamaan, niinkuin nainen ja mies
nyt voi, ei tee hyvää kenellekään...
Olen jo melkein ajautunut suhteeseen toisen
naisen kanssa...jokin sisälläni jarruttaa vielä,
en tiedä onko minusta siihen...lapset tuntuu niin
tavattoman tärkeiltä etten juuri haluaisi liittoa
rikkoa, minkäs teen, näille tunteille ei voi
mitään, itselleen ei voi valehdella...jos tuntuu
sille että toinen ei rakasta, vaikka muuta sanoo,
on tilanne tosi vaikea...vaikka kuinka miettii,
ratkaisua vaan ei löydy...myönnän toki että
itsessänikin jotain vikaa täytyy olla, muutenhan
hän rakastaisi minua, ehkä en huomioi
riittävästi...olen kyllä yrittänyt vaikka miten
miellyttää, mutta lopputulos on yleensä
päinvastainen kuin tarkoitin...keinot alkaa
loppua...
Pitää varmaan yrittää keskittyä arjen
läpiviemiseen ja työntää mielestä se
epämiellyttävä möykky, että oma rakas vaimo ei
ehkä rakastakaan minua lainkaan...pelkään vain
sairastuvani tällä menolla, voimat loppuu ja
uutta ei saa mistään...vain piinaavaa
syyllisyyden ja itseinhon tunnetta...
Tiedän ettei tilanne tällaisenaan voi enää
pitkään jatkua, jollain tavalla tiedän
sabotoivani nykyisen elämäni jatkamisen
mahdollisuudet varsin pian...ellei ole jo liian
myöhäistä??? Työkään ei juuri nyt tunnu yhtään
miltään, tämä kirottu suo vie voimat raastaessaan
tunteitani...tuleeko minusta kapakoissa parkuvien
viikonloppuisien kohtalontoveri...kauhea
tulevaisuudenkuva, puistattaa...mihin tämä kaikki
johtaa? Kyynikoksi en halua! Ristiriitaiset
tunteet vellovat päässäni, minkä huomaa varmaan
tästä kirjoituksestakin...
Mitä elämä haluaa minulle opettaa??? että
luopumalla jostain, saa parempaa tilalle...
Näin sitä valvotaan taas...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Joitakin asioita jäin kirjoituksessasi
miettimään. Jos lähtisin vieraisiin, tuntisit
olevasi uhri. Olet jotenkin siirtynyt oman
elämäsi ratkaisijasta/eläjästä/kokijasta uhriksi
ja "mariset" sitä, ettei elämä anna (vaimon
ominaisuudessa tässä tapauksessa) sinulle
kylliksi.
Joskus voi olla niinkin, että antaa
toiselle "liikaa", pyrkii miellyttämään toista
liiaksi ja samalla tulee ikäänkuin kertoneeksi
oman vetelyytensä, voiman puuttensa ja kykynsä
pitää itsestänsä huolta, vastata omista
tarpeistaan. En tarkoita tässä sitä, että asiat
ratkeaa vieraissa käymällä - se ei ole mikään
ratkaisu - vaan ehkä voisit iloita itsestäsi,
lapsistasi, omista saavutuksistasi ja huomioida
muitakin asioita maailmassa, kun pihtari-vaimon.
Voi olla, että voiman tunne, jonka saat muualta
kautta, alkaa kiinnostaa vaimoasikin, pirteämpi
iloisempi mies on viehättävämpi, kuin marisemalla
puolisoa syyllistävä.
Ihan ajatuksia vain heittelin, älä pahoita
mieltäsi.
...puhut asiaa, jospa olenkin tuijottanut liiaksi
omaa napaa, tilanne on kylläkin ollut aika
pitkään samankaltainen, välillä on vaimoa on
huvittanut enemmän, välillä vähemmän, mutta kyllä
mielestäni 2vko-2kk tauot seksielämässä on
hivenen pitkiä, mitä mieltä olet? ja ne tauot ei
oo sellasia totaalisia, että osoittaisin mieltä
enkä pitäis mitenkään muuten hyvänä häntä,
päinvastoin!
Jospa se muista asioista iloitseminen sitten
auttaisi ja toisi kaivattua draivia elämään?
Mutta se puutteen tunne silti jää pitkien
taukojen aikana, milläs sen täyttäisin?
nyrkkikyllikkiä tai vierasta vaihtoehtoina,
kumpikaan ei tunnu oikealta! Pitää varmaan
miettiä vielä monta kertaa ennen kuin alan
vierasta vakavammin miettiä.
en ole siirtynyt eläjästä uhriksi, haluan vain
että rakkauselämä sujuisi myös seksipuolella.
Kiitos sinulle ajatuksistasi, siinä varmaan olet
oikeassa, että pirteys ja iloisuus tarttuu myös
puolisoon ja ehkä sitä kautta palauttaa kadotetun
lumon seksielämäänkin :)
...minullakin oli elämä ennen tuollaista. Eli
valaisempa hieman sinua.
Olen siis nainen ja seurustelin 4 vuotta erään
miehen kanssa. Teimme kaksi lasta ja menimme
naimisiin.Välillä seksi kiinnosti ja välillä ei.
Yleensä ei kiinnostanut (minua siis) ja näin
ollen mieheni alkoi käydä vieraissa. Naisia oli
joka sormelle ja yritti se siinä sivussa pökkiä
välillä meikäläistäkin, mutta koko homma maistui
aina puulta. Ja mies edelleen juoksi vieraissa
kunnes... meikäläinen alkoi olemaan lopen
kyllästynyt tilanteeseen ja aloinpa minäkin
sitten keräilemään kokemuksia ja uusia miehiä. Ja
sitten eräänä kauniina iltana tapasin miehen joka
kirjaimellisesti vei jalat alta... Kerroin sitten
miehelleni haluavani eron niin jopas tuli hätä.
Hän itki ja pyysi monta monituista päivää, että
jatkaisimme yhdessä, mutta liian myöhäistähän se
oli...
Joten miettisin sinuna, että onko naisellasi
kenties toinen... onko seksi aina sitä samaa...
Ethän loukkaannu, halusin vaan kertoa varoittavan
esimerkin...
Toivottavasti tilanteenne korjaantuu...:)
Ihmisellä on taipumus nähdä vain itsensä. Siis
yleensäkin ja minullakin, ei ole tarkoitus
viisastella. Parisuhteessa pidän tuota
seksimäärää määrällisesti kamalan vähäisenä ja
ehkä merkkinä jostain "leipääntymisestä", mutta
onhan meitä ihmisiä, jotka ovat iloisia elämästä
ja kaikista hyvistä asioista, vaikka seksielämä
ei ole sitäkään vähää. Voi surkutella
nyrkkikyllikkiä, mutta paljon on ihmisiä jotka
joutuvat ottamaan homman omiin käsiin, tai
tyytymään irtosuhteisiin. Ei se niin kamalaa ole.
Voisin kuvitella sinun tilanteessasi vain, että
jos muuttuisit iloiseksi ja elämääsi
tyytyväiseksi (toisin sanoen alkaisit olla
oikeasti iloinen elämästäsi, pitäisit itseäsi
onnenpekkana) näkisit hyviä asioita ympärilläsi,
kiinnittäisit vähemmän huomiota vaimoosi
(pitäköön herkkunsa) alkaisit vähitellen avartua
näkemään muutakin, iloakin. Vaimokin voisi
hämmästyä, että mikäs piru sitä meidän miestä nyt
riivaa, kun ei enää ruikutakaan sen saman asian
päällisiä, ja ehkä oppia näkemään sinussakin
tavoittelemisen arvoista, hakea lämpöä sinusta,
tavoitella vilpittömyyttä suhteessa ja muita
hyviä asioita?
onpas ollut röyhkeä mies sinulla, toivottasti se
joka vei jalat altasi osaa edelleenkin sen
taidon, olen jo itsekin miettinyt, etten halua
puolisoani luokata lähtemällä vieraisiin...jospa
se elämä tästä hymyilisi vielä nykyisessä
suhteessakin :) onhan elämässä muutakin kuin
naiminen ja seksi...
Kiva kuvittelu, ehkä se on niin, että kun
tavallaan luopuu jostakin (tässä tapauksessa
seksin tavoittelusta vaimon kanssa) saa parempaa
tilalle, ehkäpä sitten halukkaamman vaimon
joskus, joka on huomannut, että seksin eteen
kanssani joutuu jotain tekemäänkin(edes
ehdottamaan itse), kuka tietää vaikka toimisikin?
Niin ja muutenhan mä olenkin elämääni
tyytyväinen, terveys ok, läheinen suhde lapsiin,
työ ok toimeentulo siis turvattu...silloinhan
sitä vasta kerkii tällaisia vähäpätöisempiä
seksijuttuja miettimään...aika usein kun
pariskunta saa elämän reilaan alkaa sitten välit
kiristyä...tekemisen puuteko iskee, kun
tavalliset ongelmat pienenee tai vähenee???
Se sykli nyt oli siitä pidemmästä päästä, välillä
meilläkin on jopa useina peräkkäisinä päivinä
vipinää, ymmärrän kyllä ettei ketään joka päivä
huvita, mutta tarviiko näiden pidempien taukojen
välien näin pitkiä välttämättä olla?
Elätkö muuten itse parisuhteessa vai sinkkuna?
Oletko elämääsi tyytyväinen?
Tee kaikki mahdollinen, löydät itsesi muutaman
vuoden päästä lähikapakasta, tuleva
viikonloppuisä. Ei naisesi sinua rakasta, haluaa
vain toimeentulon ja hyvän omantunnon. Niin moni
menee naimisiin rakkaudesta ja niin moni eroaa sen
puutteesta sekä moni elää kulissiliitossa ns.
lasten vuoksi. Arvaa, minkälaisen kuvan annatte
parisuhteesta? Lapset eivät ole tyhmiä vaan
aistivat myös keskenäiset välinne, mutta valinta
on tosiaan teidän. Elämänarvojen miettiminen on
kovaa hommaa ja vaatii rehellisyyttä itselleen, on
turha luulla kriisien menevän ohi huomaamatta. En
lähde neuvomaan, mutta kehoitan miettimään ja
visioimaan eri vaihtoehtoja, valitse se mikä on
mielekkäin ja antoisin.
Osaisinpa ottaa näistä opiksi,
sanoo uitetun koiran kohtalon kokenut nainen.
Olen elämääni tyytyväinen, kutakuinkin. Ja niin
paljon joutunut sitä yksinäistä yötä ja päivää
katsomaan, että kroonistunut sille jo. Eli jos
jokaista puutteen tai hellittelyistä vajaaksi
jäänyttä päivää surisin, unohtaisin olla
onnellinen kaikesta muusta.
Kaivata jotain voi aina aikansa. Sitten eletään
siitä mitä on. Ja jos on onnelliseksi luotu
ihminen, ei millään jaksa olla pidempää aikaa
onnetonkaan. Pidämme sitä nyt sitten vaikka
tyhmyytenä.
Toisaalta olen oppinut huomaamaan, että suhteessa
elävät (kuten minäkin aikoinani) surevat ja
murehtivat tiettyjä asioita, yleensä puolison
puutteita tai ymmärtämättömyyttä. Yksin elävät
taas romantisoivat suhteessa elävien elämää. Jos
vain kuuntelisi toista, kyselisi toisen elämästä
ja arvostaisi, voisi olla viisaampi. Ja ehkä
kiltimpikin.
Olin vielä noin puoli vuotta sitten aivan
samankaltaisessa tilanteessa kuin nimimerkki
uitettu koira. Elämäniloani nakersi mm. juuri se,
ettei avovuoteessamme tapahtunut nukkumisen
lisäksi mitään mainitsemisen arvoista toisinaan
muutamaan kuukauteenkaan, kaikenlaisen hellyyden
suhteenkin piti elää säästöliekillä.
Pitkään olin alakuloinen. Yritin olla ymmärtävä
ja asiallinen, mutta - tunnustan - välillä
sorruin kiukutteluun. Tuon tuostakin nostin asiaa
pöydälle, ja kun keskusteluistakaan ei näyttänyt
olevan mitään apua, itsetuntoni laski
laskemistaan.
Kesän alussa sitten päätin ottaa
selviytymiskeinokseni juuri tuon, että elämän
nurjien puolien sijaan pyrin aktiivisesti
katsomaan aurinkoon, etsimään elämäni iloisia
hetkiä, nauttimaan niistä tuokioista ja asioista,
jotka toivat minulle elämäniloa. Olin "sopivasti
itsekäs" siten, että tietenkin pyrin huomioimaan
mieheni tarpeet, toiveet ja mielipiteet, mutten
antanut hänen vetää minua alakuloon.
Halusin löytää ympäriltäni ne asiat, joita pidin
hyvinä ja suljin aktiivisesti silmäni niiltä
asioilta parisuhteessamme, jotka minua olivat jo
pitkään kaihertaneet. Kun kerran kaivelu ei
tuntunut auttavan tilanteessa eteenpäin, päätin
jättää sen tonkimisen rauhaan.
Reissasin tapailemassa ystäviäni, kävin itsekseni
paikoissa, joihin en ollut koskaan saanut
miestäni mukaan, ulkoilin, urheilin, kävin
silloin tällöin juhlimassa. Vähitellen sain
elämäniloni takaisin. Samalla huomasin, että
tärkeintä on arvostaa itseään: vain sitä kautta
voi antaa jotain toisellekin.
Suhteeni mieheeni on nyt joutunut
uudelleenarvioinnin kohteeksi. En tiedä, mikä
suhteemme tulevaisuus pitkällä tähtäimellä on,
mutta tapahtui miten hyvänsä, suhtaudun
tulevaisuuteen luottavaisesti.
Seurasin viestiketjua, ja totesin että hyvää
keskustelua täällä. Itse olen hieman
samanlaisessa tilanteessa - tosin olen nainen, ja
meillä ei ole lapsia. Torjutuksi tuleminen
sattuu... ja kuitenkin tiedän, kuinka ihanaa
seksi voi olla mieheni kanssa.
Ihmisillä on tosiaan mitä erilaisimpia syitä olla
toistensa kanssa. Aina kyseessä ei ole rakkaus,
vaan kyse voi olla myös vain tottumuksesta,
rutiinista, pelosta tai mielikuvituksen
puutteesta: ei pystytä näkemään muita
vaihtoehtoja.
Mutta oma mielipiteeni on se, että asioista
kannattaa aina keskustella. Olen itse lykännyt
keskustelemista ja ajatellut, että nyt ei ole
sopiva hetki kun on sitä ja tätä... ja asiat
kasaantuvat, ja niistä tulee tosiaankin
sellainen "möykky", kuten uitettu koira sanoit.
Seksi ei kuitenkaan ole maailman tärkein asia
(vaikkakin mielestäni parisuhteen perusta -
muuten kyse on vain ystävyydestä). Joten itsekin
toivon kasvavani ihmisenä, ja haen onnistumisen
elämyksiä muualta. Ystävät, urheilu,
kirjallisuus, työelämä... kaikkeen kannattaa
panostaa.
Tsemppiä sinulle, uitettu koira! Toivottavasti
asiat kääntyvät parhain päin.
että jospa se vaimo haluukin olla vaan pelkkä
ystävä mun kanssani?!? Hmmm.... tän valossa
näkeekin asiat vähän eri lailla. Toisaalta
kyllähän vaimo itsekin välillä tekee aloitteen
seksiin, toivottavasti ei vaan miellyttääkseen?!?
Kivahan se olisi, jos yhteen menisi vain
toisilleen sopivia ja etenkin makuuhuoneessa noin
suurinpiirtein samantasoisia ihmisiä, mutta eihän
sitä vielä vuodenkaan yhdessäolon jälkeen tiedä
mitä 10 vuoden päästä on suhteen alkuaikojen
kiihkeydestä jäljellä...
Jospa elämä kuitenkin paranee, kun ei ajattele
liikaa kaikkea, eikä yritä liikaa
Kiva kun täällä on näin ymmärtäväistä sakkia,
ettei aina tyrmätä, jos toisella on asiaa...kiva
jos jollekin muullekin kuin mulle on ollut iloa
tästä keskustelusta :)
Älä menetä itseäsi, älä tee itsestäsi uhria. Mieti
mitä haluat elämältäsi ja muista, ratkaisusi on
sinun. Vuosien jälkeen turha syyttää puolisoa jos
homma ei sujukkaan sekä yhtä turha katua
ratkaisujaan.
Tsemppiä
Joo kyllähän se omista valinnoista tulevaisuus
muodostuu aika pitkälle, vaikka kohtalokin
yrittää välillä heitellä kapuloitaan rattaisiin,
ihan niin kuin nykyinen olotila on menneisyydessä
tehtyjen valintojen ja sattumien summa.
Sen tiedän että jonkin pitää muuttua oikeasti,
jotta nykyistä suhdetta jaksaisin jatkaa, onko se
sitten vaimo, minä vai molemmat joka muuttuu,
onkin sitten toinen juttu. Katsotaan nyt mihin
tämä käymistila oikein johtaa. Kivahan se olisi
jos saisi jotenkin uudelleen säästöliekin
uudelleen roihuamaan, joskus se voi olla tosi
vähästäkin kiinni. Painostamalla homma ei etene
mihinkään, sen olen todennut jo vuosikaudet
sitten.
En aio hätäillä vielä ratkaisun kanssa, nämä
jutut on mietittävä perusteellisesti, ettei
sitten jälkikäteen tarvii itkeä menetettyjen
juttujen perään, varsinkaan lasten luottamuksen,
jospa kuluva vuosi näyttäisi mihin suuntaan homma
oikein etenee?!?
Kiitti kannustuksestasi!