Täällä puhutaan paljon pettäjistä, ei kukaan varmasti halua tahallaan olla pettäjä, elämä vain ei aina mene niin kuin Trömsössä. Myönnän itsekkin, että ajattelen, että jos mies pettäisi, niin "ukko Ulos" niin että hippulat vinkuu. Nyt rajaan "sarjapettäjiä/ammattipettäjiä" tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Mutta sitten kuin ajatellaan elämää, elämässä voi tulla se suuri rakkaus vaikka olisi jo naimisissa. Mitäs sitten? Onko syyllisiä kuitenkaan olemassa? Mitä ihminen oikeasti voi sille, kun jalat lähtee alta, niin että ajatuskin toisesta ihmisestä saa elämän raiteiltaan? Ehkä jää jopa vuosikausiksi ajattelemaan, kaipaamaan toista ihmistä, velvollisuuden tunteesta tai jostain muusta syystä ei pääse lähtemään. Onko avioliiton toisellekaan osapuolelle hyväksi tai oikein, että toinen jää liittoon vastoin kaikkein syvällisimpien ja näin myös aidoimpien tunteiden?
Tässä tuli kysymyksiä enemmän kuin laki sallii, siis pohdin elämän kysymyksiä. Näillä palstoilla kun aina kehotetaan, että eroa, lähde, toisaalta pettäjää tai muuten vaan toiseen ihmiseen rakastunutta pidetään maailman syntisinpänä ihmisenä, mutta kun elämä ei vain ole niin yksioikoista. Minä olen joutunut nyt miettimään asioita ystäväni puolesta, koska hän on minulle niin tärkeä, hän puhuu minulle, itkee minun sylissä, enkä minä tiedä mitä sanoisin. Alussa ajattelin, että kyllä se siitä ohi menee, mutta eipä ole mennytkään. On niin surullista katsoa kun iloisesta hyvästä ystävästä on tullut omiin oloihinsa vetäytynyt ihminen. Katseesta näkee, että hän kärsii, hän ei voi hyvin. Ja hän ei todellakaan ole paha ihminen, eikä todellakaan mikään pettäjäluonne. Hän käy terapiassa, mutta kun hänellä on niin syvät tunteet, että hän ei pysty näkemään mitään muuta kuin "rakastan häntä", ei hän pysty rationalisoimaan asiaa. Nyt on vuosi mennyt, ja hänen elämän ilonsa on kadonnut, ainoa pakotie on työ. Tekee vain työtä, ja niin kuin välillä sanookin, että ei hän välttämättä saa mitään edes aikaiseksi, mutta työpöytä on ainoa joka ymmärtää häntä, ja on valmis aina "tuntemaan" hänen kanssaan.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi ihminen tehdä? Miten minä voin ystävänä häntä lohduttaa? Kuinka kauan tämä jatkuu?
Elämä ei ole mustavalkoista, tai ainakaan aina mene liikennesääntöjen mukaan kenelläkään. Minun paras ystäväni on naimisissa, hänellä myös lapsia, elämässä ns."kaikki hyvin" vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole hyvin. Aika raadollista. Olen itse aina ajatellut, että jos mun mies pettäisi, niin kenkää tulisi, ylpeä kuin olen (ehkä ihan terveellä tavalla), mutta nyt kun minun paras ystäväni (naimisissa ja lapset) rakastui toiseen naiseen (hän ei todellakaan ole pettäjä-tyyppiä, ikinä ollut). Minua käy jopa sääliksi häntä, kun näen kuinka toinen tosissaan yrittää pitää perhettään koossa, ja toisaalta näen hänen kasvoiltaan, olemuksestaan, että hän ikään kuin kuihtuu silmissä, siis henkisesti. Mitä ihminen voi tehdä tässä tilanteessa, Mikä on oikein loppujen lopuksi elämän edessä? Se tosiasiakin on olemassa, että meillä on vain yksi ainutkertainen elämä, se pitäisi osata elää hyvin. Mikä on se oikeaoppinen ja hyvin elämistä?
Tässä tuli kysymyksiä enemmän kuin laki sallii, siis pohdin elämän kysymyksiä. Näillä palstoilla kun aina kehotetaan, että eroa, lähde, toisaalta pettäjää tai muuten vaan toiseen ihmiseen rakastunutta pidetään maailman syntisinpänä ihmisenä, mutta kun elämä ei vain ole niin yksioikoista. Minä olen joutunut nyt miettimään asioita ystäväni puolesta, koska hän on minulle niin tärkeä, hän puhuu minulle, itkee minun sylissä, enkä minä tiedä mitä sanoisin. Alussa ajattelin, että kyllä se siitä ohi menee, mutta eipä ole mennytkään. On niin surullista katsoa kun iloisesta hyvästä ystävästä on tullut omiin oloihinsa vetäytynyt ihminen. Katseesta näkee, että hän kärsii, hän ei voi hyvin. Ja hän ei todellakaan ole paha ihminen, eikä todellakaan mikään pettäjäluonne. Hän käy terapiassa, mutta kun hänellä on niin syvät tunteet, että hän ei pysty näkemään mitään muuta kuin "rakastan häntä", ei hän pysty rationalisoimaan asiaa. Nyt on vuosi mennyt, ja hänen elämän ilonsa on kadonnut, ainoa pakotie on työ. Tekee vain työtä, ja niin kuin välillä sanookin, että ei hän välttämättä saa mitään edes aikaiseksi, mutta työpöytä on ainoa joka ymmärtää häntä, ja on valmis aina "tuntemaan" hänen kanssaan.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi ihminen tehdä? Miten minä voin ystävänä häntä lohduttaa? Kuinka kauan tämä jatkuu?
Elämä ei ole mustavalkoista, tai ainakaan aina mene liikennesääntöjen mukaan kenelläkään. Minun paras ystäväni on naimisissa, hänellä myös lapsia, elämässä ns."kaikki hyvin" vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole hyvin. Aika raadollista. Olen itse aina ajatellut, että jos mun mies pettäisi, niin kenkää tulisi, ylpeä kuin olen (ehkä ihan terveellä tavalla), mutta nyt kun minun paras ystäväni (naimisissa ja lapset) rakastui toiseen naiseen (hän ei todellakaan ole pettäjä-tyyppiä, ikinä ollut). Minua käy jopa sääliksi häntä, kun näen kuinka toinen tosissaan yrittää pitää perhettään koossa, ja toisaalta näen hänen kasvoiltaan, olemuksestaan, että hän ikään kuin kuihtuu silmissä, siis henkisesti. Mitä ihminen voi tehdä tässä tilanteessa, Mikä on oikein loppujen lopuksi elämän edessä? Se tosiasiakin on olemassa, että meillä on vain yksi ainutkertainen elämä, se pitäisi osata elää hyvin. Mikä on se oikeaoppinen ja hyvin elämistä?
Vastaukset 66
Vanhimmat
Samaa ajattelin minäkin, kun aikoinaan rakastuin ukkomieheen ja hän minuun. Vuosien jälkeenkin, kun saatamme nähdä toisistamme vilauksen, jokin viiltää tuolta syvältä ja kammottavalla tavalla. Hänen silmänsä kertovat hänen tuntevan samoin. Jätin hänet, koska en halunnut rikkoa perhettä ja en ole sellainen ihminen. Olen jatkuvasti alakuloinen, mies yrittää parhaansa olla onnellinen, ja varmasti ajoittain onkin. Tämä tunne ei vain ole mennyt kummankaan sisältä pois vuosien saatossa. Emme ole yhteydessä enää, koska kumpikaan ei kykene olemaan vain ystävä. Sattui molempiin liikaa. Itse en ole kyennyt sitoutumaan kehenkään, koska en koe sen olevan oikein.
Niin, mikä on oikein... sanoisin ehkä että kun jonkun elämänilo alkaa katoamaan, tulisi tilanteelle tehdä jotain. Mutta miksi me ihmiset emme sitten tee? Elämä ei todella ole niin mustavalkoista. Tällaisissa tilanteissa aina joku häviää.
Mielestäni voit vain olla tukena hänelle ja kysyä millaisina hän näkee vaihtoehdot elämässään ja seisoa hänen rinnallaan, vaikka mitä tulisi.
Mielestäni kylläkin juuri mustaa., mistä ihminen kärsii tehdessään pahaa. Perimmäinen syy käytökseen on mielenterveydellinen. Hauras ihminen pettää ja haluaa itselleen rakkautta, joka sinun puoleltasi on läheisriippuvuutta päätellen kyvyttömyydestäsi katkaista epätervettä suhdetta. Menisitte molemmat mielenterveystoimistoon ja etsisitte oikeat arvot. Oikeita arvoja on perhe, läheiset ja lapset. Hyvän tekeminen perheelle ja hyvän yrittäminen (vertaa esim. oikea tarve ja halu parantaa asioita, kuten supernanny -ohjelmassa). Sinä teet väärin monille syyttömille ja puolustuskyvyttömille ihmisille peittämällä pahat tekosi rakkaussaasteella.
Nimenomaan jätin miehen, koska ajattelin hänen perheensä parasta. Jos olisin läpeeni paha, olisin kylmästi vienyt lapsiltaan isän, mutta kun en ole paha, niin miksi tekisin niin?
Nämä tunteet, mitä käyn lävitse, käyn yksin. Miehen katseesta näen, että hän käy läpi samaa. Jos olisimme pahoja ihmisiä, laittaisimme itsemme JATKUVASTI kaikkien muiden asianomaisten edelle.
Minä en perusta elämääni tv-ohjelmien mukaan, vaan oikeiden ammattilaisten. Ammattiapua en koe ainakaan vielä tarvitsevani, vaan työstän eroa aivan kuten muutkin eronneet ihmiset. Jos ammattiapua tarvitsen, todellakin käännyn mielenterveyden ammattilaisten puoleen, enkä analysoi televisio-ohjelmien avulla elämääni.
Kiitoksia pinnallisesta analyysista.
"moni muu kärsinyt" Mikä sinä olet määrittämään oikeita arvoja kenellekään? Arvot ovat hyvin yksilöllisiä ja persoonakohtaisia. Arvot ovat myös sidoksissa ympäröivään elinympäristöön ja kulttuuriin.
Sinun "ulos tulemisesi" vaikuttaa kovin persoonallisuushäiriöiseltä.. Voi sinun miestäsi - käy sääliksi!
Sinäkö kuvittelet tietäväsi ja määrääväsi oikeita arvoja kaikille maailman ihmisille? Sinäkö olet kenellekään jakelemaan hoitomääräyksiä? Sinäkö pystyt näin suomi24 kautta jakelemaan tuntemattomille ihmisille diagnooseja?
Joskus kannattaa ottaa vähän omaa aikaa ja miettiä tilannetta.. http://1i.fi/tauko
paras ystäväsi on siis mies ? Tyypillistä lirkuttelua siis , hyväksytään toisten
miesten teot, mutta ei oman !
ku eki ei ymmarrra niin ei ymmarra
Ap, samanlaisista kokemuksista on kerrottu täällä http://1i.fi/tarinat
Noissa molemmissa tapauksissa nämä rakastuneet elävät tavallaan unelmamaailmassa. He ovat sinisilmäisesti sanoisin enemmänkin ihastuneet kuin rakastuneet. Mikä tuossa toisessa on saanut aikaan tunteen, mitä on tehty, onko kosketeltu toista ja millaisessa tilanteessa. Nämä ovat unelmakuvia.
Kun sitten todella eläisi tämän ihastuksen kanssa, mikä olisi arki hänen kanssaan ja lasten kanssa, tuskin muutos olisi isokaan.
Ainut mikä näissä suhteissa on , on se että uusi ihminen on irti lapsista ja yksinomaan osoittaa kaiken huomion tälle lapsien vanhemmille ja tämän ihastuksen kanssa vietetty aika on vapaampaa, koska lapset laitetaan aina sopimuksen mukaan ex:lle.
Eli minusta kysymyksessä on enemmän lapsikauppa, jotta saa sen vapaan ja sinkun elämän edes muutamaksi päiväksi.
En tiedä miten ihminen voi tehdä tuon omille lapsilleen.
Toivoisin jokaisen joka viettää aikaa uuden suhteensa kanssa riemuiten ja iloiten nyt vastaavan itselleen, onko todella oikein tehdä näin. Lapset ikävöivät ja itkevät se on varmaa, mutta itse elät hulvattomasti, jotkakin on päässäsi vialla ihan varmasti. .
Kyllä se arki astuu salasuhteeseenkin tavalla tai toisella vuosien saatossa, niin oli meilläkin. Aidosti yhteiset mielenkiinnonkohteet -> ei tarvitse esittää toiselle mitään, toisen hyväksyminen huonoine puolineen on se voima, joka näitä pareja pitää yhdessä. Rakkauden vetovoimaa ei voi estää kukaan muu kuin lapset, se on aivan varma. Lapset ovat usein se syy, miksi tämä toinen jättää tai pettäjä jatkaa liittoaan. Lapsien parasta kaikki ajattelevat. Onko se sitten se oikea ratkaisu? En tiedä.
Onhan se jollain tavalla lapsikauppaa. Elämä eron jälkeen osittain aika huoletonta mitä suhteisiin tulee. Itse tulin petetyksi ja sitä kautta ero. En olisi halunnut ja edelleen uskon että meidän ongelmat olisi ollut selvitettävissä. Mutta samanlaista lapsi vapautta ei olisi koskaan tullu. Jos kysyttäis että onko lapsemme saaneet paremman elämän kun isä ja äiti saa huoletonta sinkku elämää. Niin vastaus on EI. Niiden elämä koki eron myötä kaikista suurimman muutoksen... Mikään huoleton suhde ei poista sitä paskaa fiilistä kun vuosi eron jälkeen lapset edelleen iltaisin soittavat ja itkevät ikävää. Sen pahanolon kun tietää osittain itse aiheuttaneensa. Nyt kun on alkanut elää niin myös huomannu että aika moni naimisissa oleva nainen on valmis pettämään miehiään. Hiukan kun kehuu ja luo tunnelmaa niin siihen aika helposti oltais lankeamassa. Ei vaan kuulu tapoihin toi pettäminen tai siihen osallisena oleminen...
"Onko oikein", kirjoituksesi oli mielestäni aika kapeakatseinen ja suorastaan ymmärtämätön. Eihän kukaan ulkopuolinen voi sanoa tuntematta tilannetta, että se ei ole rakkautta vaan unelma-höttöä, unelmakuvia jne. Parisuhteessa voidaan elää vaikka 20 vuotta puhumatta asioista, kunnioittamatta toista sellaisenaan kuin hän on, hyväksymättä toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita jne. Toisaalta yhdessä vuodessa toiset ihmiset ehtivät puhua ihan kaikesta, hyväksyä toinen toisiaan aidosti sellaisenaan, tutustua toiseen ihmiseen paremmin vuodessa kuin aviopuolisoonsa juuri avoimuuden puutt een takia, toinen voi olla oikeasti niin sulkeutunut, että ei edes tunnista omia tunteitaan, puhumattakaan että olisi tunneälyä reagoida erilaisiin tilanteisiin. Kyllä esim. Työyhteisössä oppii toista tuntamaan yhteisten projektien yhteydessä jos jossa.
Ei pinnallisesti ehjä perhe ole lapsille aina se parasvaihtoehto, jos puolisot voivat pahoin. Tästähän on myös lukuisia tieteellisiä tutkimuksia. Aloittaja on hyvin oikeassa, että elämä ei ole mustavalkoinen. Minkälaisen parisuhteen mallia onnettomat lapset saavat ristiriitaisesta vanhempien suhteessa? Se vaikuttaa lasten henkiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin jättämällä jopa peruuttomattomia jälkiä. On selvää, että lapset itkevät, kun ero realisoituun, mutta sehän on vain normaali prosessi lapsenkehityksen kannalta, tunteita on purettava, jotta lapsi pääsee eheytymään ja vahvistumaan. Tästä lapsi oppii elämän realiteetit ja oppii sietämään ja kohtaamaan pettymyksiä. Lapsen kannalta on tärkeä nähdä äiti ja isä onnellisena yhdessä tai erikseen, ja näin hän saa terveen pohjan elämän realiteetteihin, onnellisuuteen, elämänhallintaan, ongelman ratkaisutaidot ja ennenkaikkea rakastavan ja hyvinvoivan äidin ja isän (tai ainakin toisen niistä).
No tähän lapsikauppaan en ota edes kantaa, se on jo niin epärelevantti lähestymistapa asiaan. Sanoisin kaikille asian kanssa kamppaileville niinkuin myös heidän läheisilleen, että kuunnelkaa sydämenne ääntä, se on ainoa oikea kanava elämän edessä. Jaksamista ja toivoa kaikille!
Onko edellinen ajatus lapsien etu? Sopii kysyä
Huoleton elämä: Oletko ihan varma, että lasten itku ja ikävä johtuu juuri erosta? Voiko olla mahdollista, että lasten reagointiin vielä vuoden jälkeen noin voimakkaasti voisi vaikuttaa se, miten erottiin, miten hyvin ja kattavasti otettiin lapset huomioon nimenomaan juuri eron kriittisessä vaiheessa (katkeruus, aikuisten keskenkasvuisuus, lapset pelinappuloina, kommunikaation puute aikuisten että lasten kesken jne.)
Asiat todellakaan eivät ole ihan mustavalkoisia niin kuin aloittajakin jo kirjoitti.
Sama tuli mieleen... Jos vanhempi, jonka luota lapset ovat pois, on heidän lähteissään surkeana ja yksinäisen oloisena, niin kyllä lapset helposti kääntävät sen niin, että vanhempi on heistä johtuen surullinen ja että he lojaaliuttaan osoittaakseen ikävöivät yksin olevaa. Ehkä töksösti sanottu, mutta noin se vain menee. Siksi itse otin sen kannan, että kun lapset lähtevät isänsä luo, olen heitä kannustamassa pitämään hauskaa ja sanon, että mä pärjään kyllä ja nähdään sitten taas sunnuntaina.
En vietä mitään iloista sinkkuelämää eron jälkeen, vaan nytkin olen yksikseni kotosalla, oppineena arvostamaan sitä, mitä minulla on: oma rauha ilman, että pitää miettiä, missä puoliso mahtaa "vaeltaa". Ex on onneksi ymmärtänyt, mikä asia lopultakin on tärkeintä maailmassa = lapset ja panostaa heihin parhaansa mukaan, itseasiassa on yllättänytkin jollain tasolla iloisesti asiassa.
Lapset ei meillä olleet pelinappuloina. Mitä muuten eroon tulee, niin eihän ne koskaan kai kauniisti mene. Mutta sekin taistelu käytiin lasten ulkopuolella. Itse koitin panostaa lapsiin ex taas uuteen suhteesensa. Eikä ikävänkä pitäisi johtua mistään marttyyrin viitasta kummankaan päällä. Sillä meistä molemmat luultavasti elää sellaista elämää kuin haluavat. Edelleen suurimman muutoksen meillä koki lapset ja niiden elämän laatu meni alaspäin. Tässä tilanteessa vaan koitettava tehdä parhaansa.
Joissain tapauksissa ei ole. Mies ei kärsinyt liitossaan kuten ap:n ystävä tekee, joten päädyimme yhdessä siihen lopputulokseen, että emme tapaa enää toisiamme. Annoimme toisillemme henkisesti niin paljon, että en osaa oikein katuakaan suhdetta. Tapasin sielunkumppanini ja hän oli jo naimisissa. Elämä jatkuu. Ei toista voi jäädä ajattelemaan loppuelämäksi tai itsekin lakkaa elämästä. Kun hän tulee mieleeni, karkaa hymy huulilleni ja olen kiitollinen siitä kaikesta, mitä hän toi elämääni.
Hei sinä "mennyt elämä": Arki on ihmisen parasta aikaa!
Arki ei ole synonyymi rakkaudettomuudelle, tylsyydelle jne. Arki on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!!!
Niin totta! Hurraahuuto arjelle!!! Se nyt kertakaikkiaan on parasta elämässä.
On se lapsien etu. Lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan!
Oletteko varmoja, että mies todella rakastaa teitä ja jää liittoonsa vain lasten vuoksi. Jospa se vaimo onkin todella rakas eihän luulis menneen naimisiinkaan muuten.
Minkävuoksi luulette, että teidän rakkaus miestä kohtaan on parempi ja arvokkaampi kuin vaimon?
Tietääkö vaimo miehen rakastavan tosita enämpi kuin häntä? Luuletteko, että kukaan vaimo hyväksysis sen tiedon?
Miksi vaimo tai mies lähtee pettämään? Silloin ei parisuhteessa ole kaikki kunnossa, se on aika varmaa. Se että, onko se oikea tapa ratkaista avio-ongelmia, se on sitten toinen juttu
Jäikö sulta lukematta "Elämä on" -kommentti? Vai ymmärtämättä?
Täääh ?
Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulisi miehen välittäneen minusta, kun esitteli minut ystävilleen naisystävänään. Elimme kuten mikä tahansa pari, ainoa ero oli se, että osoite ei ollut sama.
Kyllä sanoi vaimoaan rakastaneen mennessään naimisiin. Oli ajatellut tämän olevan sielunkumppani. Mies sanoi vain elämän kasvattaneen eikä kuulemma ole tiennyt maailmasta yhtään mitään silloin, kun oli mennyt naimisiin. Kuulemma valitsisi elämänsä toisin, jos saisi mahdollisuuden mennä elämästä viisastuneena takaisin menneisyyteen.
En väitä, että meillä oli parempi tai mitenkään maata kaatava suhde, mutta olimme tasaveroiset, ja... olimme vain. Ei draamaa, ei riitoja, mies osallistui arkeeni ja teimme yhdessä normaaleja asioita. Ja rakastimme.
" Kuulemma valitsisi elämänsä toisin, jos saisi mahdollisuuden mennä elämästä viisastuneena takaisin menneisyyteen."
Ja pöh. Elämä on täynnä valintoja. Joka päivä on mahdollisuus valita uudestaan.
Ei kai kukaan pettämisen vuoksi mitään tee. Hyvässä pari-
suhteessa asiat voi aina puhumalla selvittää. Riippuu paljon
ihmistyypistä. On tapauksia jossa pitkäänkin avioliitossa ol-
leet voivat sanoa etten todella tuntenut häntä niin pinnallinen
hän oli. Tapauksia on niin monenlaisia että mitään yleistystä
ei voi tehdä.
Eihän kaikilla aviopareilla edes ole lapsia tai lapset voivat olla jo aikuisia. Tosiasia on, että elämä muuttaa meitä, vuosien saatossa huomataan, että tuli tehtyä väärä valinta. On alkoholiongelmia, peliongelmia, seksuaalista haluttomuutta ja yhteensopimattomuutta. Ehkä naimisiin ei ole menty sen suuren rakkauden kanssa, vaan paremman puutteessa, ja koko avioliitto on ollut kitkuttelua lasten takia.
Tunnen muutaman tällaisen vanhemman parin, jolle rakastuminen ja ero saivat koko elämän kukoistamaan. Rakastumiseen kuuluu unelmamaailmassa eläminen, ei se ole merkki väärästä valinnasta, pikemminkin niin, että jos unelmamaailma puuttuu, ei kannattaisi suhdetta harkitakaan. Ikävä kyllä moni menee naimisiin, kun muutkin samanikäiset menevät, ilman suurta rakkauden huumaa, ehkä jopa ongelmia aavistellen. Silloin joku voi tulla ja viedä jalat alta.
Pienten lasten kanssa uuteen suhteeseen astuminen asettaa uudelle puolisolle suuria vaatimuksia. Tällaisenkin parin tunnen. Isäpuoli selvisi tehtävästä paremmin kuin itse isä. Syyllistäjät unohtavat, että suurin osa avioeroista sujuu hyvin. Riitaisa parisuhde on lapselle huono malli hänen tulevaa parisuhdettaan ajatellen.
Parempi olla yksin kuin sellaisen kanssa, joka ei halua eikä rakasta. Itse olen ollut naimisissa jo melkein 30 vuotta. Ei toista voi väkisin pitää ja rakastaa, tärkeää on mielestäni pystyä rakastamaan itseään ja pärjäämään tarvittaessa yksinkin. Kaikki avioliitothan päättyvät lopulta, jos ei eroon niin kuolemaan.
Hyvä kirjoitus.
Voi ziisusperkele. Kuuntele sydämmen ääntä on juuri sitä juokse perseestä perseeseen. Eiköhön se niin, että aikuisen ihmisen normaali kehitys kestää uskottomuuden päättämisen. Ja se itku? Ai niin, ethän sinä halua itkeä petturikumppanin jättämistä ja tehdä töitä perheesi hyväksi.
Siis ihmetyttää, miten jokiu löytää sen selityksen kaikelle.
>Eihän kaikilla aviopareilla edes ole lapsia tai lapset voivat olla jo aikuisia. Tosiasia on, että elämä muuttaa meitä, vuosien saatossa huomataan, että tuli tehtyä väärä valinta. On alkoholiongelmia, peliongelmia, seksuaalista haluttomuutta ja yhteensopimattomuutta. Ehkä naimisiin ei ole menty sen suuren rakkauden kanssa, vaan paremman puutteessa, ja koko avioliitto on ollut kitkuttelua lasten takia>
Jos ihmisellä olisi oikeita arvoja, niin kaikesta tuosta osaisi olla kiitollinen. Arvot ymmärtää vasta kun ne menettää, miten surullista uusrakkaiden matkaan lähteneiden kannalta varsinkin jos ikää mittarissa ne 50.
"vuosien saatossa huomataan, että tuli tehtyä väärä valinta."
Jep. Tai sitten aika tekee tehtävänsä. Se mikä 20 vuotta sitten oli ja tuntui maailman parhaalta valinnalta, ei välttämättä ole sitä enää tänään. Eikä se suinkaan ole vain omasta itsestä kiinni, vaan myös puolisosta.
Tahtoa parantaa ja velttoutta/helppoutta pettää.
Jos tuolla tavalla suhtaudut asioihin, niin oma vanhenemisesi on suuri kriisi. Vaiko sittenkin niin, että oma perse ensin periaatteella menet. Sinun kaltaiset mädät omenat pilaavat syyttömien ihmisten elämän.
Kukaan ei voi pilata kenenkään elämää ellei itse henkilö siihen suostu. Ihminen, joka on tasapainossa itsensä kanssa (terveellä tavalla riippumaton muista ja muiden mielipiteistä itseensä ja omaan elämään), omaa positiivista ajattelua , ja avoin itselleen ja muille.
Esim.1 Jos joutuu vaikka työpaikkakiusaamisen uhriksi. On selvää, että siinä yritetään "pilata" kohteen elämä, mutta se ei onnistu, jos kohde on henkisesti vahva ja tasapainoinen, hän puuttuu asiaan, asioihin, joihin voi itse vaikuttaa, ja asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, sivuuttaa ne. Tarvittaessa hakee ammattiauttajan apua, se on vahvuutta.
Esim.2 Jos ihminen tulee petetyksi aviopuolison taholta, silloin pitää ensin miettiä, mitä itse oikeasti on valmis hyväksymään ja toimia sen mukaan. Kaikkia osapuolia huomioiden, tinkimättä omasta minuudestaan ja elämästään "yli rajojen". Pitää olla rohkeutta puuttua asioihin, niin kuin jo ensimmäisessä esimerkissäkin jo käy ilmi. Ja niitä asioita, joita ei pysty muuttamaan, niin pitää joko hyväksyä tai olla hyväksymättä, ilman katkeruutta. Näin saavutetaan täysi elämä itselleen, ja sitä kautta muille. Jos ihminen itse on itselleen tyytymätön, tai itse voi huonosti, silloin ei voi tuottaa muillekaan hyvää oloa, esim. lapsille. Se on fakta. Jos tämän ymmärtää, on jo aika pitkällä.
Rakastamalla itseään pystyy rakastamaan myös lähimmäisiään. Tietysti terveellä tavalla. Kunnioittamalla itseään, voi kunnioittaa myös muita, ja antaa heille kuuluva arvo.
Ihanan viisas kirjoitus, "näin se vaan menee". Kukaan ei tosiaan voi pilata toisen elämää.
"Minua käy jopa sääliksi häntä, kun näen kuinka toinen tosissaan yrittää pitää perhettään koossa, ja toisaalta näen hänen kasvoiltaan, olemuksestaan, että hän ikään kuin kuihtuu silmissä, siis henkisesti. "
Mies piristyisi jos osaisi jättää sinut.
ex mieheni sanoja minulle
"Olet parasta mitä elämä voi minulle antaa, rakastan sinua, kerron paljon meidän suhteesta töissä ja harrastuksissa koska rakastan sinua niin paljon, kerron aina kuinka ihana vaimo minulla on, en voisi hengittää ilman sinua. En saisi samanlaista elämä kenekään toisen kanssa."
Sitten petti, löysi uuden elämää suuremman rakkauden.
En ole katkera, mutta kysyn olisko ylistysten lomassa pitänyt hälytyskellojen soida?
Sanoisin, että ex-miehesi omaa ehkä narsistisia luonteenpiirteitä, joten en usko, että sinä olisit pystynyt mitään huomata tms. Näitähän riittää, joten uskon, että jäit todellakin voiton puolelle, pääsit eroon moisesta miehestä. Tämänkaltaiset "herrat" ja "rouvat" ovat niin uskottavia, että he itsekkin uskoo omiin valheisiinsa.
Onnea sinulle, pääsit ikään kuin ilmaiseksi eksästäsi eroon!
Nim. Mikähän oli vikana
Tekstisi oli kuin oman ex-mieheni käytös!
Ja parempaa onnea sinulle joka sait hänet?
"en voisi hengittää ilman sinua"
Tuossa on vähän turhan paljon dramatiikkaa. Suorastaan ahdistavaa. Itselläni oli hälytyskellot soineet, muttei mahdollisen toisen naisen vuoksi.
Otsikosta juolahti: ... mutta kaikkia - ja kaikkea - voi rakastaa.
Kaikkia ja kaikkea PITÄÄ rakastaa niin kuin itseään!
Kaikille joihin ihastuu pitää ANTAA persettä!
"Voi rakastaa".... Hmmm. Kysymys on kuitenkin aina tahdosta rakastaa. Vaikka itse pidän itseäni suorastaan rakkauden lähettiläänä ;), niin kaikkea ja kaikkia en nimenomaan halua rakastaa.
hyi vittu!
Onko päivän lääke ottamatta? Ihastuminen on eri asia kuin rakastaminen, jolla ei ole mitään tekemistä tarkoittamasi persheilyn kanssa. Kasva ja kehity - ja muista napata nappisi naamaan.
Ihminen valitsee ketä rakastaa. Todellakaan kaikkia ja kaikkea EI PIDÄ rakastaa.
Itkee sylissäsi? Anna sille tutipullo ja kerro että se vastaa vertauskuvallisesti hänen tarvettaan ja kykyään hoitaa omia asioitaan. Itsellesi voit ostaa draamakirjan "perheentuhoojan nyyhkyimmät kertomukset".
Täällä joku fiksu ja filmaattinen katkera henkilö on purkautunut.
Haukkuu kaikkia ja kaikkea, eikä rakasta ketään, sen enempää itseään kuin muita. Oikeasti meitä on moneen junaan. Haukkuja myös sekoittanut tässä slaidissa, kuka kirjoitti ja mitä. Sen lisäksi luetun ymmärtäminen on pahasti hukassa. Eihän aloittaja ole kuin "vain ystävä" ystävälleen, pitäisikö hänen sitten alkaa ostelemaan draamakirjoja sinun mieliksi?
nimenomaan. En jaksaisi kuunnella kaltaistesi lässytystä. Ihan kenelle tahansa parhaaksi, jollei seukkaisi kaltaistesi kanssa. Ei seuraa hyvää itselle, ei lähimmäisille. Elämä jatkossa perseestä kanssasi "oikeesti" ollessa. Ei hohtoa.
Mitä teet,kun se elämäsi ainoa rakkaus lähes neljänkymmenen vuoden päästä hiipuu,hiipuu,katoaa jonnekin arjen ongelmien sekaan? Ei auta sanat ei teot sitä sieltä herättämään henkiin. Sitten tulee jostain joku toinen,täysin vieras ihminen,,ja vie ns.jalat alta.......onko silloin lupa vielä rakastua?
Kun rakkaus hiipuu, EROTAAN. Eikä jäädä suhteeseen roikkumaan kulissina ja pelätä yksinoloa. Sen jälkeen katsotaan vasta se uusi!!
Tuo neljänkymmenen vuoden ensirakkaus kuuluu vielä sille aikakaudelle,kun mies on elättänyt perheen ,nainen hoitanut kodin ja lapset. Kaikki on ollut paremmin kuin hyvin.
Sitä putoaa tyhjän päälle. Tätä ei voi ymmärtää,jos ei ole itse kokenut. Nyt joku varmaan sanoo,että tyhmyydestä sakotetaan....niinhän se tavallaan onkin, mutta aikoinaan ei ollut lainkaan huono ajatus hoitaa omia lapsiaan niiden omassa kodissa. Se oli äidin tehtävä.
Kulissielämä on rakentunut ympärille vasta myöhemmin,pakon sanelemana.
Ensin nussitaan ja sit vasta mietitään
Mikä estää ensin eroamasta ja vastaamasta toisen kysymyksiin, kuuntelemasta mitä toinen sanoo. Ja itse puhuu. Paitsi jos toinen on väkivaltainen, kannattaa jättää väliin. Tai sähköpostilla jos tunteet kuumenee. Miksi näytellä että kaikki on hyvin suhteessa vuosikausia, jos ei ole? Alle 24 -vuotiailla ehkä typillistä sekoilla, mut sit kun ollaan oikeasti aikuisia niin..
Miksi mennä suhteesta suhteeseen? Moni ei löydä edes sinkkuna sopivaa. Miksi menette yhteen, jos ei kiinnostakaan? Ja jos ero tulee ja ihastuu muualla, kertoo sen heti. Edes joku pienikin reiluus muistaa, ettei toinen jää pimentoon. Miten haluaisitte itseä kohdeltavan samassa tilanteessa, miten toinen haluaa itseään kohdeltavan.
Seuraavassa suhteessa, jos enää tulee koskaan, laadinko kirjallisena toiselle toimintaohjeita jos hän ihastuu muualla. Ei tarvii esittää että kaikki on hyvin, eikä minussa roikkua. Eri asia noudattaako niitä. Kun toista rakastaa, varmaan sussa roikkuukin, haluaa korjata.. Se on yksi osa elämää. Jotkut pääsee eroon siitä myöhemmin, ei varmana roiku enää.
Olen huomannut että parhaat näyttelijät yleensä pärjäävät parhaiten markkinoilla, ikävä kyllä. Yksikin nainen sai pettävän komean miehen ja mies sai yhtä lahjakkaasti näyttelevän kauniin naisen, vaikkakin nainen on yliuskollinen neitsyt. YLIpinnallisilla arvoilla elävät, eivät siis vain pinnallisilla, vaikka korostavat maanläheisyyttään. :D
Mutta hekin joskus vanhenevat ja se siitä. Monta elämää, monta eri kroppaa ja roolia. Katso sisimpään.
Kun rakkaus hiipuu. On selvää, että se rakkauden tunne kyllä hiipuu suurimmassa osassa avioliittoja tai avoliittoja. Minä miehenä ja yli 40-vuotta aviossa olleena en ole koskaan pettänyt puolisoani. Kaikki minussa kuitenkin olisi valmis naimaan lähes ketä tahansa naista joka on hyvännäköinen ja seksikäs. Ainut asia joka minussa estää toimimasta niin on jumalan sana, joka sanoo, että se on syntiä. Synnin tekijän osa on kadotus ellei hän tee parannusta.
Ihmisellä on myös ymmärrys ja sanoisin teille nuoret jotka olette niin "rakastuneita" toimikaa ymmärryksen ja viisauden mukaan oikein riippumatta tunteista. Tunteethan vaihtuvat, vai miten selitättä sen, että noin puolet avio/avoliitoista päätyy eroon.
Ei pääty puolet avioliitoista eroon, tätä toistellaan jatkuvasti, vaikka sitä myös korjataan jatkuvasti. 78% ensimmäisistä avioliitoista kestää, loppujen määriä en muista.
itse olen aivan samanlaisessa tilanteessa...en vain voi lähteä mihinkään..ehkä lapseni takia myös, mutta ehkä en uskalla lähteä? Olen kauan miettinyt asiaa...ja tässä olen edelleen.
Jengi on täällä - poikkeuksia lukuun ottamatta - melko kovia tuomitsemaan. Tottahan se tietysti on, että parasta olisi, että jos jengi aluksi eroaisi ja sitten vasta hakisi uutta vastapariaan. Toivon todella, että näin tapahtuisi sekä nuorten aikuisten avosuhteissa kuin varttuneempien avioliitoissa. Mutta joskus elämät menevät kimurantisti: Ihmiset erkaantuvat, toiset tapaavat, ihastutaan, vihastutaan... Olen nähnyt kristallinkirkkaasti ajattelevien ihmisten menevän polvilleen rakkaus- ja eroasioissa. Sivulta seurattuna tämä voi näyttää järjettömältä, mutta uskon, että näissä asioissa ulkoa sisäänpäin katsovat näkevät asian aivan eri tavoin kuin oikeasti "sisällä olevat". En itse lähtisi pommittamaan kivillä elämän solmukohdissa haparoivia ihmisiä. MIkä on se halu, millä haluamme nostaa itseämme muiden yläpuolelle ja tuomita niin ankarasti? Keskustella toki voimme, mutta miksi lyödä jo lyötyä? Elämä on ihanankamalalaa ja voi viedä kenet tahansa meistä mukanaan. Kampituksen sijaan, yritetään mieluummin auttaa/tukea siskoja ja veljiä heidän elämiensä risteyskohdissa.
En kyllä lähde tuomitsemaan ihmisiä. Kukaan ei ole meistä synnitön. Joskus elämä heittelee tielleen yhtä sun toista ja asiat tulevat elämään nurinkurisesti. Se oikea voi varmasti tulla omalle polulle, kun on ehtinyt jo naimisiin. Päätöksiä on kuitenkin tehtävä rohkeasti -joko lopettaa salasuhde tai erota kumppanista.
haarat levälleen vaan ja melaa mekkoon
Joo pankaa enemmän ja puhukaa vähemmän, silleen meillä....
rumasti sanottu, mutta osin jopa totta!