Olen aloittanut ensimmäisen parisuhteeni itseäni muutamaa vuotta vanhemman miehen kanssa. Olen itse 20 vuotta.
Rajoja on erityisen vaikea asettaa, olen huomannut. Olen muutenkin vasta opetellut hiljalleen asettamaan itselleni rajoja, niin tällaisessa parisuhteessa ne rajat tuntuu niin häilyville.
Erityisen vaikeaa on PUHUMINEN. Siis kommunikoidaan kyllä ja tiimityöskentelykin onnistuu meiltä... hän on extrovertimpi ja dominoivampi, minä suosiolla hiljaisempi ja alistuvampikin. Tässäkin suhteessa huomaan, että mun pitää aina väkisin vähän tehdä itselleni niitä rajoja ja hoksata, että koska mulla on aihetta puolustaa itseäni.
Ollaan erilaisia myös siinä mielessä, että minä olen syvällisempi mietiskelijä kun hän on taas käytännöllisempi... tunteilu ei hänelle sovi, mutta osaa kyllä näyttää huolenpitoa ja rakkautta. Tämä raivostuttaa mua suunnattomasti, sillä jos lähtisin juttelemaan jostain, niin tämä vaihtaa äkkiä puheenaihetta tai sanoo mulle jo pian, että älä höpise omiasi.
Erityisesti tuo saattaa mut siihen, että asioista mistä pitäisi puhua ja jotka vaivaavat mua, ei puhuta. En viitsi tehdä aloitetta, koska oletan, että hän pakoilee sitä todellista keskustelua, jopa niistä asioista, mistä varmaan itsekin kokee tarpeeksi puhuttavan. Näinkään nyt ei saisi mennä olettamaan, sehän on periaatteessa toisen "pään sisään kävelemistä", mutta suhteestamme on tullut sellainen, että mennään toisen pään sisään ja "oletetaan" aina jotain.
Miten lähteä purkamaan tätä... pidemmän päälle tuntuu raskaalle. Välillemme tulee yhtäkkiä sellainen jännite, kumpaakin ärsyttää jokin asia, mitä kumpikaan ei sano. Sitten yleensä mies vie meidät pois siitä tilanteesta, viimeksi lähdettiin auto-ajelulle. Vaihdettiin melkein sanatta maisemaa, pahat pölyt karisi sitten kuin itsestään. Me ei vaan puhuttu niitä halki. Vaan paettiin niitä.
Haen nyt jonkinlaista järkevää keskustelua, kokemuksten jakoa jne. Näsäviisaat vastaukset voi jättää kertomatta ja jos aiheesta on muualla,niin saa kertoa sen minulle..
Rajoja on erityisen vaikea asettaa, olen huomannut. Olen muutenkin vasta opetellut hiljalleen asettamaan itselleni rajoja, niin tällaisessa parisuhteessa ne rajat tuntuu niin häilyville.
Erityisen vaikeaa on PUHUMINEN. Siis kommunikoidaan kyllä ja tiimityöskentelykin onnistuu meiltä... hän on extrovertimpi ja dominoivampi, minä suosiolla hiljaisempi ja alistuvampikin. Tässäkin suhteessa huomaan, että mun pitää aina väkisin vähän tehdä itselleni niitä rajoja ja hoksata, että koska mulla on aihetta puolustaa itseäni.
Ollaan erilaisia myös siinä mielessä, että minä olen syvällisempi mietiskelijä kun hän on taas käytännöllisempi... tunteilu ei hänelle sovi, mutta osaa kyllä näyttää huolenpitoa ja rakkautta. Tämä raivostuttaa mua suunnattomasti, sillä jos lähtisin juttelemaan jostain, niin tämä vaihtaa äkkiä puheenaihetta tai sanoo mulle jo pian, että älä höpise omiasi.
Erityisesti tuo saattaa mut siihen, että asioista mistä pitäisi puhua ja jotka vaivaavat mua, ei puhuta. En viitsi tehdä aloitetta, koska oletan, että hän pakoilee sitä todellista keskustelua, jopa niistä asioista, mistä varmaan itsekin kokee tarpeeksi puhuttavan. Näinkään nyt ei saisi mennä olettamaan, sehän on periaatteessa toisen "pään sisään kävelemistä", mutta suhteestamme on tullut sellainen, että mennään toisen pään sisään ja "oletetaan" aina jotain.
Miten lähteä purkamaan tätä... pidemmän päälle tuntuu raskaalle. Välillemme tulee yhtäkkiä sellainen jännite, kumpaakin ärsyttää jokin asia, mitä kumpikaan ei sano. Sitten yleensä mies vie meidät pois siitä tilanteesta, viimeksi lähdettiin auto-ajelulle. Vaihdettiin melkein sanatta maisemaa, pahat pölyt karisi sitten kuin itsestään. Me ei vaan puhuttu niitä halki. Vaan paettiin niitä.
Haen nyt jonkinlaista järkevää keskustelua, kokemuksten jakoa jne. Näsäviisaat vastaukset voi jättää kertomatta ja jos aiheesta on muualla,niin saa kertoa sen minulle..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei ole mikään pakko puhua. Voit myös kirjoittaa hänelle. Tosin paras tapa saada miehen tietoon ajatuksensa on pitää päiväkirjaa ja muka kätkeä se huolellisesti.
No ihan ensimmäisenä tulee mieleen, että oletteko liian erilaiset luonteiltanne?
Omasta kokemuksesta voin nimittäin sanoa, että vaikka parisuhteessa pitää osata tehdä kompromisseja, niin ei sen kuulu kuitenkaan olla jatkuvaa "vääntöä" siitä, kumpi toimii "oikeammin". Ihmiset ovat erilaisia ja ainakin itselleni erilaisuus on rikkaus - mutta rajansa kaikella. Kumppanisi ei siis ole mikään keskustelijatyyppi - mutta ei se anna silti oikeutta jyrätä sinun keskusteluyritystesi yli! Eivät ne onvelmat ohi mene vaikenemalla, vaan ne kasaantuvat mieleen isoksi synkäksi "möykyksi" kaihertamaan.
Oletko kokeillut, että kirjoittaisit mieltäsi vaivaavat asiat paperille ja antaisit miehen luettavaksi? Tosin ei sekään välttämättä toimi, jollei toisella ole halua tulla puolitiehen vastaan ja yrittää ymmärtää, mikä mieltäsi kaihertaa. Mutta yrittää voi aina, eikö vain? Tai voisit vaikka aloittaa näyttämällä tämän keskustelun avauksesi miehelle...
Ennustan teille lyhyttä suhdetta. Olette liian erilaisia ja miehes varsinkin lyttää sinut aina kun avaat suusi ja se johtaa riitoihin. Suhteessa pitää arvostaa toisen mielipidettä myös ja sanoa jos jokin aisia vaivaa.