oon syrjäytynyt

mnäkinn olenn outto

Hyvä kysymys on sekin: Mikä on "normaali" ? Kuka sen määrittelee? Miksi pitäisi täyttää jokin normi? Vai pitääkö?

Minua lohdutti nuorena, kun silloisen kotiseurakuntani pappi sanoi meille nuorille, että olemme siksi outoja toistemme mielestä, koska olemme erilaisia, kukin erilaisiksi luodut.

Nykyinen elämä ja maailma taitaa korostaa eläväistä ja ulospäin suuntautunutta ihmistä ja elämää, vaikka tosiasiassa myös kuuntelijoita tarvitaan.

ehktämäntakia et kerro tarkemmin sitä, miten mainitsemasi syrjäytyminen näkyy elämässäsi? Vaaditko itse itseltäsi liikaa? Huomautetaanko sinulle hiljaisuudestasi?
Kärsitkö ja kuinka paljon tilanteestasi?

Kaikille ei esim. ns. niitä näitä puhuminen suju tai edes keskustelun avaus vaikkapa ilmoista. Mutta oikeastaan se onkin taitolaji, vaikka tuntuu näennäisesti helpolta.

Tuula -pappi

Haskalinnut saalistaa syrjäytymispalstalla :)

Kerrohan Tuula-pappi miksi aina olette kaikkein heikoimpien kimpussa, pyrkimässä käyttämään hyväkseen ja tekemään lisää uskonnon uhreja?

tuli nassen kanssa ihan sama mieleen että haaskalinnut saalistaa heikko-osaisempia täällä.. hyi he_lv_etti

Nasse ja massen kanssa samoil miten minä yllä olevalla kirjoituksella tein lisää uskonnon uhreja? En ymmärtääkseni sanonut saatikka vaatinut kääntymään mihinkään? En vaatinut tulemaan kirkkoon tai muuta vastaavaa.

Olen työssäni ja myös luottamus yms asioissa paljon tekemissä syrjäytymisen kanssa.

Kaikessa ystävyydessä

Tuula -pappi

Mulla on aika lailla sama juttu.
Olen aika hiljainen perusluonteeltani, jostain syystä mulla ei ole tarvetta olla jatkuvasti äänessä.
Muuten kyllä juttelen sitten taas vastaavasti mielelläni. Ainakin jos on mukavaa juttuseuraa mukavan aiheen kanssa.
Kouluajoista asti olen silti kulkenut oudon leima otsassa oikeastaan kaikissa yhteisöissä, missä olen ollut(koulut, työyhteisöt ym..) Ja tästä syystä olen sitten saanut/joutunut, miten sen tahtookin sanoa, olemaan aikalailla oman tien kulkija.
Oikeastaan ainoat, jotka ymmärtävät tämän piirteeni, on ne pari oikeasti läheistä ystävää, joita minulla on kuitenkin. He ovat erilaisia kuin minä, mutta he ovat myöskin osanneet nähdä pintaa syvemmälle. Ja ovat tajunneet, etten nyt kuitenkaan ole mikään ylpeä kusipää, vaikka en nyt ole tosiaan mikään lörppö.
Tosin toisen avovaimokin pitää mua jonkin sortin friikkinä, koska "en puhu mitään". Sinänsä aika jännä asenne häneltä, koska hän ei selvinpäin ollessaan myöskään puhua pukahda juuri mitään, vaan hänestä joutuu lypsämällä lypsämään edes jotain ääntä ilmoille. Kännissä hän taas ei ole hetkeäkään hiljaa.
Ota sitten tällaisesta tolkkua..:/
Olen kyllä muutenkin hieman erikoinen. Viihdyn kyllä ihmisten seurassa(useimpien ainakin), mutta tarvitsen myöskin sitä omaa tilaakin yhtä lailla. eli joskus on ihan älyttömän ihanaa olla viikonloppukin yksinään ja tehdä omia juttuja ilman muita. Kuten ulkoilla, katsella leffoja yms yms. Eikä tarvitse jutella tai kuunnella juttuja, eikä kukaan pyöri jaloissa vonkaamassa milloin mihinkin mitäkin tekemään, eli vkln ainoa sosiaalinen tilanne mulla saattaa olla naapurin moikkaaminen pihalla tai kaupassa käydessä kassaneidin kanssa asioiminen. Se on mahtavaa.
Ja tiedän, että jos en joskus saa näitä "todellisia vapaaviikonloppuja" niin yleensä hermostun ihan totaalisesti. No, onneks siinäkin asiassa läheisiltä löytyy asiallisuutta sen verran, etteivät nyt heti ainakaan vedä hernettä persuksiin, jos joskus meneekin viikko vähän toista, ettei musta kuulu mitään.
Ehkä senkin takia olen sitten ainakin jossain mielessä syrjäytynyt.
Omasta mielestäni olen kyllä vain itsenäinen ihminen, joka ei halua tehdä melua itsestään.

Ei tuossa mielestäni mitään outoa ole.

Itse olen seurassa hölöttäjä,joka puhuu muiden päälle,siis häirikkö suorastaan.
Mutta kun on pakko sanoa se mitä mieleen tulee,heti,koska muuten se unohtuu ja menee....Lievä ADHD aikuisella?? "Virn"!!.
Tai sitten olen se ihminen,jota mikään seura ja toiminta ei kiinnosta pätkääkään vaan haluan olla omassa rauhassa.
Kumpi siis olen??
Mikä on oma minäni?

Päättääkö sen todellakin joku ulkopuolinen,joka ei minua tunne?
Onko sillä väliä,mitä muut minusta ajattelee??

Minulle oli,aikanaan.Teininä.
Nyt olen 50v ja EVVK!!! Vietän kesällä maalla mielelläni kuukauden ilman miesystävääni,jonka kanssa olen kuitenkin asunut vuodesta 1987.Asun kangasseinäisessä kodassa ja laitan ruokani kaasukeittimellä tai nuotiolla...
Rakastan omaa aikaa,vaikka viihdyn hänen seurassaan vuosi vuodelta paremmin.

Olisinpa tajunnut nuorempana,että voin olla oma itseni.
Mutta kun ihmisiin on sisäänrakennettu koodi joka sanoo,että teininä kaverien
mielipiteet on valttia. Koska se auttaa luomaan omaa identiteetiä kun myöhemmin tajuaa, että voikin olla asioista omaa mieltä...
Eiks ollukki vaikeesti selitetty...

Minäkin olen kokenut olevani outo ja erilainen kuin muut. Ihan koko ikäni.
Ja vieläkin nyt tunnen erilaisuuteni.
Nyt vain tajuan,että niin pitääkin olla.
Meitähän EI ole kahta samanlaista. Ei todellakaan.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa tuntea asioita.
Ei ole formua.
On yksilöitä.
Sinä ja minä.

Ja meillä on oikeus olla sitä,vaikka se varsinkin nuorena tuntuukin vaikealle.

Vihaan sanaa normaali.

Vaikka sitä on yksinäinen tai syrjään vetäytyvä niin voi kuitenkin olla
yhteydessä muihin ihmisiin silloin kun haluaa.
Löysin tälläisen piirteen leirintäalueen elämästä. Voi olla omassa vaunussa
yksin vaikka lukien lehteä, kuunnellen radiota tai katsellen telkkari, mutta
kun haluat seuraa, niin lähdet saunaan, missä riittää juttuseuraa tai
menet respan kioskille tai kahvioon, missä tapaat erilaisia ihmisiä.
Nämä kuvaamani vaihtoehdot ovat suorastaan loistava ratkaisu
ihmiselle joka viihtyy hyvin yksinkin. Ei aina tarvitse olla hälinää.

Mutta jos yksin viihtyy parhaiten, niin se on ihan OK.

koko ikiänim outonsa piodetty. sdekä kouluaikana, että työelämässä myöhemmin. Lapsuuden kotiympäristö ei sekään ollut kaikkein otollisin oppia sosiaaliseksi, oltiin introverttejä ja vähän muista kyläläisistä eristäytyviä. En tiedä oliko kyseessä , että oltaisi pidetty meitä vähän parempina ihmisinä, vaikka ihan tavallisia maalla asuvia oltiin . Ulkoiset seikat oli tärkeitä tyyliin. että piti pärjätyä hyvin koulussa, sisarn oli etevä, mä olin ihan normaalisti pärjäävä, mutta sen tähden mä olin alempaa kastia. Siten mulle tuli huono itsetunto ja olion muutenkin friikki, joten olin koulukiusattu ja vielä työpaikkakiusattukin.

Olin kyllä naimisissakin, nyt olen leski, Ei ole ketään ystävää, koska ei näitä jäänyt aikaisemmasta elämästä. Parissa eläkeläisryhmässä olen käynyt, mujtta tuntuu etteä siellälki oilen se outo, mutta käyn kyllä niissä edelleen myös jatkossa. Asun siis yksin ja joskus pelkään, että jos yöllä tapahtuu jotakin, että enj saa apua. Tietty asuuhan moni yksin, Mielestäni en ole ansainnut kaikkea sitä paskaa mitä olen tässä elämässä saanut osakseni. Olen tehnyt itselleni asperger- diaknoosin, mutta ei tällaisia asioita tunnettu lapsuudessani 50- luvulla, olin vain se outo. Olen vielä aIka herkkä, mutta sitä en pidä pahana asiana. Itken täällä kotona yksin eihän sitä kukaan näe. Kumma juttu muuten, että olen vasta nyt ihan vähän aikaa sitten alkanut itkemään, olen kai ollut koko ikäni sitä ennen ollut jotenkin lukossa.

Vähän samanlainen kohtalo. Koulu meni hyvin, oli joitain ystäviäkin ja ajattelin että varmasti pärjään… mutta olenkin liian hiljainen työelämään. Pitäisi olla rohkeampi, tomerampi ja nopeampi. Aika ja energia on mennyt siihen että pyrkii olemaan ”parempi”, eikä se ikinä onnistu, ja itsetunto kärsii. Ehkä ainut vaihtoehto on yrittää tehdä edes osa-aikainen työ jostain hiljaisesta puuhailusta, taiteesta tai käsityöstä. Ja koittaa etsiä samankaltaisia ystäviä, joita voisi tavata joskus.

Hengellisyys on auttanut kyllä 🩵 koska ne tarinat rohkaisee ja muistuttaa siitä, että kaikki ihmiset on arvokkaita.