Siis tämä kriisi ei alkanut aviokriisistä, ei ollut pettämisiä, ei jättämisiä, ei suhteita eikä solmuja. Kriisi on oma kolmenkympin kriisini joka vähitellen laajeni itsestäni koskemaan koko suhdetta.
Siksi kannan nyt vastuuta omilla harteillani, kuten kerroin taustani oli ongelmallinen ja annoin miehen kantaa minua ensimmäiset kymmenenvuotta. Siksi koen että on minun aikani antaa aikaa.
En uhraa itseäni, enkä usko että lähtemällä tästä löytäisin onneni. Mieheni kuvittelee kaiken olevan hyvin, muttei niin että uskoisi enää itsekkään tuohon utopiaan, siksi hän vastustaa parisuhdeterapiaa tällä hetkellä.
Koska olen lukenut aiheesta paljon viimeisten kahdenvuoden aikana tiedän mikä vaihe hänellä on meneillään ja pystyn näkemään askeleet eteenpäin vaikka ne ovat miltein huomaamattomia.
Jos hän ei todella herää kulkemaan kanssani hän ei herää. Mitä siitä? kuljen yksinäni pitkän tien ja kun on aika hyvästellä olen valmis jatkamaan elämääni. Tämä työstövaihe täytyy kuitenkin tehdä joko liitossa tai sen jälkeen. En tuhlaa aikaani tai elämääni. Elän. :) Kiitos kannustuksesta M 38.
ja se yhdessä kriisin läpi ehkä tulee kohdallemme, muttei välttämättä heti kun olisin valmis vaan vasta kun me olemme valmiit.
Siksi kannan nyt vastuuta omilla harteillani, kuten kerroin taustani oli ongelmallinen ja annoin miehen kantaa minua ensimmäiset kymmenenvuotta. Siksi koen että on minun aikani antaa aikaa.
En uhraa itseäni, enkä usko että lähtemällä tästä löytäisin onneni. Mieheni kuvittelee kaiken olevan hyvin, muttei niin että uskoisi enää itsekkään tuohon utopiaan, siksi hän vastustaa parisuhdeterapiaa tällä hetkellä.
Koska olen lukenut aiheesta paljon viimeisten kahdenvuoden aikana tiedän mikä vaihe hänellä on meneillään ja pystyn näkemään askeleet eteenpäin vaikka ne ovat miltein huomaamattomia.
Jos hän ei todella herää kulkemaan kanssani hän ei herää. Mitä siitä? kuljen yksinäni pitkän tien ja kun on aika hyvästellä olen valmis jatkamaan elämääni. Tämä työstövaihe täytyy kuitenkin tehdä joko liitossa tai sen jälkeen. En tuhlaa aikaani tai elämääni. Elän. :) Kiitos kannustuksesta M 38.
ja se yhdessä kriisin läpi ehkä tulee kohdallemme, muttei välttämättä heti kun olisin valmis vaan vasta kun me olemme valmiit.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvin kiteytit aikaisemmat keskustelut, ja on hyvä että jaksat odotella tilanteen kehittymistä suhteessa ... toivon että saatte yhdessä miehesi kanssa suhteenne sellaiseksi missä molemmilla on hyvä olla, ja "kaunis visio" siitä kuinka vanhenette yhdessä.
Kaikkea hyvää teille.
En vielä näe kovin ruusuista vanhuutta, sinne on vielä matkaa. Visiosta olen luopunut jo hyvän aikaa sitten. Mutta tämä hetki tässä ja nyt, on hiukan parempi kuin vielä keväällä. Nautin pienistä asioista, siitä että tunnelma ei enää ole kireä ja lukkiutunut.
Tietysti saan sen lukkoon kahdella sanalla, voin pysäyttää mieheni kesken liikkeen ja saada hänet epätoivon syövereihin. Mutta miksi tekisin niin? En ole julma tai sadistinen, minulle riittää että hän tietää nuo mustat kohtansa.
Ja tietysti sietokykyni on kohtailainen koska liitosta on kaksi lasta, en jää lasten takia, mutta heidän vuokseen en juokse karkuun kun tuntuu pahalta. Pahoina päivinä. Keväällä noita oli enemmän kuin hyviä päiviä, mutta nyt ollaan taas voitonpuolella hyvien päivien suhteen.
Eivätkä nuo ruusuiset päivät täyty mieheni lupauksista kuunnella ja yrittää muuttua joksikin mitä ei ole. Ne ovat niitä päiviä kun ei ehdi paria sanaa enempää keskenään vaihtaa, hiljaisia katseita, pyyntöjä ettei tänään revitä rikki mitään, mitä ei jakseta ennen yötä korjata.
Ja kuten ehkä rivien välistä olen saattanut antaa ymmärtää, näen Sinussa paljon samaa kuin omassa ex-puolisossani, joka kuitenkin teki toisenlaisen päätöksen. Vieläkin, yli vuosi eron jälkeen, lapsemme varmasti toivovat näkevänsä äidissään asennetta, jota Sinun kohdallasi pidän suuressa arvossa - onnistutte suhteessanne tai ette. Minä en voi muuta kuin toivoa parasta puolestanne.
Lapset eivät saa olla syy jäädä huonoon suhteeseen, toisaalta lasten vuoksi täytyy yrittää vaikka mustia kohtia eteen tulee. Pimeässä ja hapuillen.
Kuten sanoin pahimpana aikana lapset joutuivat näkemään ja kuulemaan ihan liikaa. Myönnän tuon. Mutta kauheimpinakin hetkinä ajattelin ja mieheni kanssa jopa keskustelin asiasta, mitkä ovat ne rajat joissa riitelemme, mies yritti vetää lapsemme mukaan riitoihin puolelleen tuntiessaan olonsa uhatuksi.
Pysäytin hänet, pakotin katsomaan tilannetta hiukan sivusta ilman sävylaseja. Hän ymmärsi mitä oli tekemässä. Siksi jaksan uskoa häneen edelleen.
Keskustelimme siitä kuinka lapset ajoittain tuntevat olonsa turvattomiksi, mutta mietimme tilannetta myös eron kannalta, miten lapset silloin tuntisivat itsensä kahtaalle revityiksi. Rikkonaisiksi pitkän aikaa.
Sovimme tilan jonka saavutettuamme eroaisimme lasten hyvinvoinnin vuoksi. Emme päätyneet sille tasolle. Oliko tuolla rajanlaitolla syytä en tiedä, meillä se vei riidoista terävimmät kärjet, turhat loukkaukset.
Emme riitele juuri lainkaan nyt kun olemme vereslihalla. Tiedämme kuinka syvältä toista voi haavoittaa, ja vältämme tuota. Tilaisuuden tullen kaksin jäätyämme annamme toisillemme luvan hyökätä.
Ja kyllä, minä olen joka ikinen kerta se joka vetäytyy kehästä, annan nostaa vastustajan käden ilmaan voiton merkiksi ja vetäydyn nurkkaan nuolemaan haavojani.
Tiedän että jollen se ole minä ottelu jatkuu viimeiseen vihellykseen. En halua tyrmäys voittoa vaikka voisin sen saada. Palkinto ei loista kovin houkuttelevana.
Joten astun mieheni luo, katson silmiin, pakotan vastaamaan katseeseen, ja pyydän anteeksi vaikken olisi ollut väärässä. Vasta kun ojennan käteni hän on siihen valmis tarttumaan. Ja jälkeenpäin, usein, hän ottaa yhden noita pieniä huomaamattomia askelia eteenpäin. Ymmärtää jonkun asian jota yritin selittää ja julki tuoda.
Tuomitkaa marttyyriksi, en ole sitä. En passaa, en paapo, en edes päätään sillitä. Autanpahan osaltani häntä kasvamaan.
Tuo olikin yllätys - tähän saakka kuvittelin, että olit lapsettomassa liitossa.
Olen samaa mieltä kanssasi ja nyt jo myöhästyneenä toiveena olisi ollut oman ex-puolisoni omaavan samankaltaisen asenteen. Mutta ei, vaan vauhdilla kaikki poikki - ahdistus oli sen verran kova. Ja kyllä etäisyys helpottikin ja hyvä on hänellä olo edelleen. Kai. Ja onkin niin kauan, kun lasten kohtalot eivät hänen ajatuksiaan heilauta. Käsittämätöntä, miten hyvä äiti yhtäkkiä käänsi asenteensa tuollaiseksi - vain yksi asia, jota en tänäkään päivänä kykene ymmärtämään.
Lapset eivät omassa liitossani kärsineet - kun ei kerran pahemmin riideltykään - mutta eipä heidän takiansa mitään yritettykään. Asia, joka minua eniten vaivaa.
Vieläköhän tuo anteeksipyyntö toimisi? Virheitä tein minäkin ja jo aikanaan niitä anteeksi pyysin - ja sainkin, mutta en sydämestä, näin tulkitsin.
Itse olen anteeksiannon tehnyt, omassa mielessäni ja lähinnä sen takia, että en katkeroidu ja vihastu ex-puolisoon. Ystävyys on vielä hakusessa, mutta sekin tulkoon ajan kanssa.
Muista en tiedä, mutta minulta et marttyyrin tuomiota tule koskaan saamaan. Päinvastoin, saat suuren kunniotuksen taistelutahdostasi ja siitä, että jaksat ja kykenet näkemään muut läheiset ihmiset ennen itseäsi.
lapseton tuskin omaisin tätä kärsivällisyyttä, tai edes halua yrittää korjata tätä liittoa.
Ja itsekkyyteenkin sorrun aika ajoin, en ole täydellinen. Joskus vain annan paremman kuvan itsestäni kuin olen.
Ehkä tuo anteeksipyyntö toimii ajoittain, jos pyytäjä on yhtä vakavissaan kuin henkilö jolta pyydetään anteeksi, itse inhoan kuittaus pyyntöjä joista paistaa läpi ettei pyytäjä ole edes pahoillaan.
Virheitä tekee jokainen, niistä oppii mutta vasta kun osaa ottaa vastuun, yrittämättä sälyttää niitä kenenkään niskaan tai kenestäkään johtuvaksi.
Itsellä meni kovasti aikaa huomata että oma pahaoloni oli omaa syytäni. Ei minua kukaan pakottanut mihinkään. Tunsin vain oloni niin alhaiseksi että kuvittelin velvollisuudeksi yhtä ja toista. Kun heräsin ja huomasin asian, oli nolo myöntää maaneensa ihan omasta tahdostaan lattialla tallottavana.
Nousin hiukan häpeillen puhdistin mekon helman ja hymyilin. Ei se ollut kovin vaikeaa mutta itselleen täytyi oppia nauramaan.