Tämä tunne tapppaaaaaaaaaaaaaaa

On mies ja sitten olen minä. Olemme tapailleet muutaman kuukauden. Kaukana helposta ja huolettomasta olleet nämä kuukaudet. Meinasin jo luovuttaa mutta sitten tajusin, että välitän liikaa. Sain onneksi taas yhteyden mieheen ja meillä menee ihan... okei?

Mutta miehellä on ongelmia. Alkoholismia? Ei. Hän on melkein abso. Väkivaltaisuutta? Ei sitäkään. Ja juuri nuo asiat ovat monien muiden asioiden lisäksi syitä, miksi olen niin sinnikäs tämän tyypin suhteen.

En ala ruotimaan toisen henk.koht. asioita netissä, mutta nämä ongelmat liittyvät tietynlaiseen herkkyyteen (minä meistä kahdesta se räväkämpi persoona, mies ei koskaan huuda eikä ole aggressiivinen, lähinnä vain... tasaisen passiivinen?) tietyissä tilanteissa....

Minä olen aina ollut sitoutumiskammoinen mutta tähän mieheen haluaisin sitoutua NYT. Mies haluaa edetä rauhallisemmin, hän ei kestä kamalaa vouhotusta parisuhteesta. Hän ei usko "salamarakkauteen."

Hän ei ole peluri, voin vannoa sen kautta kiven ja kannon. Hän ei tapaile muita, hän rakastaa yksinoloa eikä varmasti vikittele ketään. Minä olen kehittänyt itseäni ja kehitän jatkuvasti. Yritän viimeiseen asti mennä miehen ehdoilla siinä mielessä, että en vouhota liikaa. Jos onnistun voittamaan miehen luottamuksen ja saada hänet joskus rakastamaan itseäni, en voi edes kuvailla, millainen lottovoitto se minulle olisi.

Olen aina avoin muillekin miehille, mutta kukaan ei vain iske minuun kuten hän. AINA tulee joku "mutta..."
Ei vaan nappaa, ei vaan nappaa, minkä minä sille mahdan.

Miehellä on omat pelkonsa, minulla omani. Minun pelkoni on se, että teen kaiken turhaan. Odotan turhaan. Etten koskaan saisikaan hänestä omaa kultaani. En itsekään usko mihinkään maagisiin rakkaustarinoihin. Siksi en ole luovuttanut. Ja niin kauan kun minulla on tunteita, en aio luovuttaakaan. Mutta mikä on se raja, missä vaiheessa pitäisi alkaa tajuamaan että nyt tämä homma satuttaa minua liikaa?

TÄMÄ TUNNE TAPPAAA MINUT, olen ulospäin ihan tyyni enkä hihittelevä sydänsilmäinen höntti, mutta kun t y k k ä ä n niin tykkään ja TYKKÄÄNTYKKÄÄNTYKKKKÄÄÄÄN ja vielä kerran tykkään ENKÄ JAKSAISI ODOTELLA. Vihaan odottamista, ihan missä asiassa tahansa. Rakastan sitä kun elämä menee sutjakasti eteenpäin. HALUAN VOIDA SANOA HÄNTÄ KULLAKSENI ja että hän sanoo minua kullakseen. En rakasta häntä mutta rakastan monia hänen piirteitään, hän on vaan niin minun tyyppiäni.

Enkä ole ikinä tavannut miestä, joka muuttuu vielä ihanammaksi kännissä ollessaan. Hän veti minut syliinsä jutellessaan minulle, aina yhtäkkiä hän "hyökkäsi" suutelemaan kiihkeästi, heitti läppää, oli niin ihanan rento ja niin tavattoman I-H-A-N-A että saisi minun puolestani olla useamminkin kännissä. Ei sentään, mutta kuitenkin.

Nuo asiat olivat minulle jotain elämää suurempia juttuja, se meidän silloinen yhdessaolomme oli niin huoletonta, niin sellaista välitöntä. Tehtiin vaan kaikkea mitä sillä hetkellä haluttiin tehdä. Itse olin selvinpäin.

Voin myöntää, että en todellakaan halua kuulla keneltäkään mitään lyttäyksiä asian suhteen, en kestä sellaisia nyt. Yritän ignoorata täysin tarpeettomat trolliviestit ja muut.

EN AIO LUOVUTTAAA, HÄN ON SE JOTA VARMASTI TULEN VIELÄ JOKU KAUNIS PÄIVÄ RAKASTAMAAN NIIN PIRUN PALJON!!!!!!