Sahara
Punaiset. Olin autossa liikennevaloissa Urheilukadun ja Nordiksen risteyksessä. Oikealla edessäni, Saharaksi kutsutun jalkapallokentän hiekka oli vaihtunut tekonurmeen. Harmaan pilviverhon alla elämänvihreä kenttä lähes häikäisi puhtaudellaan. Kentällä ei ollut ketään. Kuitenkin se näytti siltä, että se olisi valmis harjoituksiin. Että se oli äskettäin, noin vartti sitten saateltu valmiiksi jotain siellä tapahtuvaa varten.
Noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten istuin jalkakäytävän laidassa sähkökaapin päällä ja katselin kentälle. Olimme muuttamassa pois Helsingistä - määräämättömäksi ajaksi. Kaikki tuntemani jäisi taakse. Aivan kaikki. Raaputin kotiavaimilla nimeni sähkökaapin harmaaseen ja kuluneeseen, kaikilla mahdollisilla tavoilla potkittuun ja hakattuun kanteen nimeni. Pohdin, että oliko se vieläkin siellä.
- Onks sun pakko lähtee?
- On, vastasin.
- Ne ylipuhu sut, sun porukat. Ne lupas jotain. Mitä?
- Ei mulle mitään luvattu. Faijan mukana tässä mennään.
- Eikse pärjää ilman?
- Se on niin vitun perhekeskeinen. Vitun natsi se on.
- Millon sä tuut takas?
- En tiedä.
- Tuutsä ollenkaan takas? Nääks mä sua enää ikinä?
- No tietenkin.
- Jos sä tuut esmes. kahdenkymmenen vuoden päästä takas, niin mä oon sillo joku persevä lehmä ja työntelen lastenvaunuja jossain Korsossa.
- Sä heitit sun avaimet Saharaan, Kikka sanoi.
Kikka oli silloin neljätoista. Kikka luuli, että hän tekisi lapsia vasta 34 vuotiaana. Niin nopeasti se seinä tulee vastaan, ettei sitä ei ehdi edes nähdä.
Valot vaihtuivat. En ole kuullut Kikasta juuri mitään vuosikymmeniin. Enkä ollut varma, että oliko nimeni yhä kaapin päällä vai ei. Ehkä muistan joskus tarkistaa, ehkä en.
(reps)
Punaiset. Olin autossa liikennevaloissa Urheilukadun ja Nordiksen risteyksessä. Oikealla edessäni, Saharaksi kutsutun jalkapallokentän hiekka oli vaihtunut tekonurmeen. Harmaan pilviverhon alla elämänvihreä kenttä lähes häikäisi puhtaudellaan. Kentällä ei ollut ketään. Kuitenkin se näytti siltä, että se olisi valmis harjoituksiin. Että se oli äskettäin, noin vartti sitten saateltu valmiiksi jotain siellä tapahtuvaa varten.
Noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten istuin jalkakäytävän laidassa sähkökaapin päällä ja katselin kentälle. Olimme muuttamassa pois Helsingistä - määräämättömäksi ajaksi. Kaikki tuntemani jäisi taakse. Aivan kaikki. Raaputin kotiavaimilla nimeni sähkökaapin harmaaseen ja kuluneeseen, kaikilla mahdollisilla tavoilla potkittuun ja hakattuun kanteen nimeni. Pohdin, että oliko se vieläkin siellä.
- Onks sun pakko lähtee?
- On, vastasin.
- Ne ylipuhu sut, sun porukat. Ne lupas jotain. Mitä?
- Ei mulle mitään luvattu. Faijan mukana tässä mennään.
- Eikse pärjää ilman?
- Se on niin vitun perhekeskeinen. Vitun natsi se on.
- Millon sä tuut takas?
- En tiedä.
- Tuutsä ollenkaan takas? Nääks mä sua enää ikinä?
- No tietenkin.
- Jos sä tuut esmes. kahdenkymmenen vuoden päästä takas, niin mä oon sillo joku persevä lehmä ja työntelen lastenvaunuja jossain Korsossa.
- Sä heitit sun avaimet Saharaan, Kikka sanoi.
Kikka oli silloin neljätoista. Kikka luuli, että hän tekisi lapsia vasta 34 vuotiaana. Niin nopeasti se seinä tulee vastaan, ettei sitä ei ehdi edes nähdä.
Valot vaihtuivat. En ole kuullut Kikasta juuri mitään vuosikymmeniin. Enkä ollut varma, että oliko nimeni yhä kaapin päällä vai ei. Ehkä muistan joskus tarkistaa, ehkä en.
(reps)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.