avioon-appivanhemmat eivät pidä

vähentäkää yhteydenpitoa.

Mitä taysi-ikäinen mies pelkää vanhempien reaktiota vaan hänen pitää sanoa vanhemmilleen että minä itse valitsen puolison ja ettekä te ja täysi-ikäsenä teen niinkuin itse haluan ja se siitä. Jos tulee jotain sanomista miehelle vanhemmiltaan niin miehen on tehtävä vanhemmilleen selväksi että hän päättää eikä vanhemmat ja he ovat jo peloissaan että määrysvalta menee ja sehän menee aina kun lapsesta tulee täysi-ikäinen ja se siitä. Mikä nössykkä se mies on jos ei vanhemmilleen suoraan voi sano että menette naimisiin ja se ei edes kuulu vanhemmille mitä taysi-ikäinen lapsi tekee.

Siis aikuiset ihmiset pelkäävät. Kannattasko aivan oikiasti aikustua vastaamaan omista päätöksistään. Nykyaikana ei tarvita vanhempien siunausta täysi-ikäisten avioliitolle.

Tulevat appivanhemmat eivät miniästä pidä ja mies pelkää vanhempiensa reaktiota. Riideltykin on ("myöhemmin kun olen riidellessä asian maininnut esimerkkinä siitä mieten he ovat loukanneet minua, ei tällaista kuulemma ole tapahtunut tai se oli vain vitsi! "), eikä asioita ole saatu selvitettyä.

En suosittele menemään naimisiin, vaan eroamaan. On helppo sanoa, että älä välitä eikä aikuinen vanhempiensa lupaa kysy, mutta tuollainen tilanne kasaa aikalailla paineita suhteeseenne ja kirjoitat, että jo nyt olette henkisesti kohta lopussa.
Mukaan kuvioon tulevat vielä lapsenne ja heidän suhteensa isovanhempiin.
Mies on vielä liian kiinni vanhemmissaan ja jos hän sinun takiasi välit heihin katkaisee, syyttää hän sinua myöhemmin.

on kolmannen korvapuusti.

Aloittajalle neuvo. Menkää ihmeessä naimisiin ihan kaikessa rauhassa. En vaan oikein käsitä miksi annatte näiden appivanhempien sanomisien tai tekemisien elämäänne syvästi koskettaa. He eivät tarvitse mitään muuta tietoa kuin kutsun niihin häihin.
Elleivät asiaa hyväksy, antaa olla hyväksymättä. Voit sen asian ääreen kuitenkin rauhoittua. Et tarvitse heidän hyväksyntäänsä mihinkään. Ja jos nuo kyläreissut on sinulle vastenmielisiä niin ei ole mikään pakko olla kokoajan tekemisissä. En minäkään ole ollut vuosikausiin ja paremmin on mennyt.

Aloittajan on helppo olla välittämättä miehen vanhemmista ja heidän mielipiteistään, ei hän heidän hyväksyntäänsä tarvitse, eikä tarvitse kyläillä tai muuten tavata. Mutta: kuinka helppoa ja kivutonta sellainen elämä miehelle on? Miettikää itse tilannetta, jossa puolisonne ei tapaisi koskaan perhettänne, ei tulisi sukujuhliin, entä mahdollisten lasten syntymä, ristiäiset, tapaamiset isovanhempien kanssa...
Mies kaipaisi kuitenkin perhettään ja kuka onkaan syy välirikkoon???

Olen kokenut saman.
Enkä ikinä lakkaa ihmettelemästä, miten appivanhemmat voivat olla niin ilkeitä ja itsekkäitä, että tahallaan järjestävät murheita oman lapsensa parisuhteeseen.
Meidänkään liitossamme miehellä ei ole ollut oikeutta kasvaa aikuiseksi. Hänen kuuluisi ikuisesti pysyä lapsena, jonka asiat päättää isä ja äiti.
Sairasta, appivanhemmilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä!
Saatuani vuosikaudet pelkkää kielteistä ja ilkeää kohtelua, olen laittanut appivanhempiin välit poikki.En jaksa enää kuunnella. Mies tapaa nykyisin yksin sukuaan.
Appivanhemmille itselleen on aiheutunut sellainen haitta käytöksestään, etteivät saa minulta tarvitsemaansa apua nyt, kun anoppi on sairas ja huonossa kunnossa.
Ja minulle sellainen hyöty, että olen taatusti viimeisen päälle huomaavainen ja ystävällinen omalle miniälleni ja vävylleni. Heidän ei tarvitse pelätä, että puuttuisin heidän asioihinsa. Mutta autan kaikessa, missä toivovat apua.
Sitä kadun, etten laittanut välejä poikki miehen sukuun alusta alkaen.Kuvio on ollut todella nöyryyttävä kokemus!
Neuvoni on, että aikuisen ihmisen ei tarvitse moista sietää!
Ota siis etäisyyttä!!

Oon tuon kokenut omalla kohdallani, kun suhteemme alkuvuosina oli anoppini ja muut miehen sukulaiset todella vihamielisiä ja halveksivia mua kohtaan. Kun tämän vuoksi mieheni alkoi ottaa etäisyyttä perheeseensä, tajusi anoppi että se on pakko hyväksyä minut, tai menettää poikansa. Muut miehen sukulaiset on vielä nyt 14v jälkeenkin nihkeitä, mutta onpa minun puolellani kuitenkin mies ja anoppi.

Kenen kanssa olet menossa naimisiin?
Eikö se ole tärkeintä, että on valinnut oikean puolison. Antaa muiden olla.
Jos ei kelpaa, niin sitten ei.
Tunnehan on molemminpuolinen.
Tuskinpa sinä heitä kovin korkealle arvostat.

Mitä appivanhemmat voivat, kun heitä pitää kuollakseen pelätä? Tappavatko he teidät.
Ei pidä ottaa turhia murheita.

Siis asutteko te siellä appivanhemmilla? En voi käsittää muuten tuommoista kaikenaikaista appivanhempien ajattelua.

Kahdeksan vuotta "parisuhdetta"? Jos se olisi kehkeytynyt oikeaksi parisuhteeksi, menisitte naimisiin ihan keskenänne ja thats it. Ei ihme että appivanhemmat ovat huolissaan, sekä sinusta että pojastaan. Oletteko aikuistuneet OLLENKAAN?

Aikuistuminen tapahtuu siten että opetellaan pitämään huolta omista asioistaan eikä koko ajan käännytä kaikessa vanhempien puoleen (rahaa, autoa, neuvoja, valitusta, kälkätystä, ruokaa, sitä, tätä milloinkin...)