Lopetin suhteeni ja annoin avomiehellä aikaa pakata kimpsunsa ja kampsunsa. Olo ei todellakaan ole huojentunut tai helpottunut. Itkeminen ei tunnu loppuvan ja on kuin kaikki seinät kaatuisivat päälleni. Olen miettinut eroa jo pidemmän aikaa, mutta nyt sain sen tehtyä. Pelkään tehneeni väärin, mutta jokin sanoo että näin sen pitää mennä.
Jos joku sanoo, että jättäjän on helppo...paskat!Tämä tuntuu ihan järjettömän pahalta.
Nyt annan hänelle mahdollisuuden löytää uuden ja sopivamman naisen. Minä en sitä hänelle tule koskaan olemaan.
Kertokaa ihmiset, mistä tiesitte tehneenne oikein??Toivottavasti en kadu tätä myöhemmin...
Jos joku sanoo, että jättäjän on helppo...paskat!Tämä tuntuu ihan järjettömän pahalta.
Nyt annan hänelle mahdollisuuden löytää uuden ja sopivamman naisen. Minä en sitä hänelle tule koskaan olemaan.
Kertokaa ihmiset, mistä tiesitte tehneenne oikein??Toivottavasti en kadu tätä myöhemmin...
Vastaukset 18
Vanhimmat
miettiminen, kertoo suhteessa olevan jotain pielessä ja mitä kauemmin sitä miettii, sitä vaikeampaa on eroaminen, ja yleensä ihmiset kärjistelevät huonosti toimivassa suhteessaan vuosia jopa vuosikymmeniä, jolloin elämä menee ikäänkuin ohitse.
Eli uskon sinun tehneen oikean päätöksen, tuskin suhteenne paranisi jatkossa, itsellenikin eroaminen on ollut vaikeampaa silloin, kun olen ollut eroa haluava oaspuoli.
En ole katunut kuitenkaan ole eroamistani jälkeen päin, vaikka se on aluksi pahalta tuntunutkin.
Elämä voittaa, tsemppiä sinulle!
Kiitos!
Sisimmässäni tiedän, että tämä oli tarkoitettu näin...:(
Toivon hänen joskus näkevän asiat samalla tavalla.Hän on ollut minulle kaikki kaikessa, mutta silti tein näin...
Ja tämä kipu:(Sattuu!! Voisin vain huutaa ja kirota. Takana jokin sanoo, että muista miksi tähän on tultu.
Tuntuu, etten ikinä ole tuntenut tällaista syyllityyttä. Syyllisyyttä siitä, että jätän hänet taakseni.
Toivon todellakin, että elämä voittaa. Nyt ei vain tunnu siltä:(
kyllä parisuhteeseen tarvitaan puolin ja toisin hyvin vahva myönteinen tunne toista kohtaan, jonka tuntee kestävän parisuhteeseen pakostakin tulevat vastoinkäymiset, mikäli tälläistä tunnetta ei ole tai se katoaa, niin parisuhde tuntuu jatkuvalta taistelulta vaikka joitain hyviäkin hetkiä, välillä olisikin.
Tälläinen tunne ei ole järkeen sidottu asia, joten sitä ei voi järjellä ohjailla, eikä muutenkaan voi toisen pyynnöstä, sellaista tunnetta kokea.
Sitä joko on, tai ei ole, jos sitä on sen tunnistaa varmasti, mikäli sitä epäröi, niin sitä ei ole.
Tällöin on turha syyttää ketään sen puutteesta, ei itseä, eikä toista, se vaan on niin.
Tuntemasi syyllisyys, osoittaa vain sinussa hyviä empatian piirteitä, mikä on ihmisessä positiivinen piirre, mutta parisuhdetta ei voi kuitenkaan rakentaa vain toisen osapuolen tunteiden varaan, vaikka olisikn itsekin, jossain vaiheessa uskonut suhteen toimivuuteen, ja omien tunteiden riittävyyteen, tunnet ehkä syyllisyyttä myös siksi, että uskoit niin.
Eroamalla myös toisella osapuolella on mahdollisuus löytää uusi rakkauden kohde, jossa tunne on molemmin puolista ja kestävää.
Uskon ja toivon myös sinun löytävän ajastaan vastaavan kohteen, kunhan saat sopivasti etäisyyttä tähän nykyiseen tilaasi.
Mielestäni on myös normaalia että pidemmässä suhteessa voi tulla kriisejä tilanteita jolloin molemmat tai jompi kumpi miettii eroa. Ei se tarkoita sitä, että suhteen pitäisi olla niin huono että se pitäisi lopettaa. Tässä vaiheessa olisi syytä keskustella omista tunteistaan ja haluista siis mitä suhteelta haluaa ja mitä voitaisiin tehdä että suhde toimisi paremmin. On väärin sanoa, että suhde ei toimi. Suhdetta rakentaa kaksi ihmistä jotka laittavat sen toimimaan tai sitten eivät laita. Suhde ei ole mikään itsenäinen olio mikä ei vain toimi. Surullisin ja yleisin sana mitä kuulee eronneilta on että suhde ei toiminut ja siksi erosimme /siksi haluasin erota. Itse vältän tälläisia ihmisiä, sillä he eivät ole vain halunneet laittaa suhdetta toimimaan. Ymmärrän erot väkivallan, pettämisen yms syiden takia, mutta se että suhde ei toimi ja siihen loppuu pitkä suhde ei ole muuta kuin sitä että ihminen haluaa päästä helpommalla tai luulee pääsevänsä helpommalla eroamalla ja etsivänsä toisen. Näin nykyaikana kun ajattelemme tiedostamatta sitä itse kaiken olevan kertakäyttöistä eikä osata arvostaa sitä kaikkea hyvää, kiintymystä ja rakastamista mikä syntyy vain ajan kanssa pitkäaikaisessa suhteessa. Suhteessa tulee väksisinkin kausia jolloin pahempi olo eikä asiat mene hyvin.
Tässä sitä taas ollaan. Olen miettinyt pääni puhki olenko oikeilla jäljillä...kyllä olen. Pelkkä hänen läsnäolo saa minut voimaan pahoin. Yritän nieleskellä tunnetta pois, mutta en voi. Samanaikaisesti tunnen halua olla lähellä...en voi ymmärtää sitä itsessäni. Näen hänet surevana, en yhtään sellaisena, kun olen tottunut näkemään. Haluan lohduttaa ja sanoa samalla, että katoa mun elämästäni. Taidan käydä läpi todellista tunteiden vuoristorataa.
En voi kuvitella yhteisiä lapsia, en voi kuvitella häntä kanssani alttarille...alan jo epäilemään itseäni. Asuin aikaisemmin yksin ja nautin siitä suunnattomasti. Meidän suhde on ollut alle vuoden mittainen ja pakko tilanne ajoi meidät samaan asuntoon.
Nyt tajuan tehneeni aivan suunnattoman virheen...se oli jokin hetken hurahdus.Aikaisemmin suhteeni ovat kestäneet vuosia, enkä ole tuntenut samanlaisia tuntemuksia. Eli olen aika varma siitä, ettei hän ole oikea minulle.
Loppuis jo kaikki...en jaksa:(
Mistään et voi tietää tehneesi oikein...Jättäminen/jätetyksi tuleminen on kauheaa.Kun aika kuluu,niin näkee tekikö oikein.
Ei kannata jossitella tehtyjä päätöksiä,vaan kulkea eteenpäin pää pystyssä.Tunteet on asia,joista ei voi koskaan täysin irroittautua,edes erotilanteessa.Mietinkin tuossa,että olit jo kauan pohtinut tätä päätöstä...Et varmaankaan hätiköiden ole päätöstäsi tehnyt.Suru täytyy surra,sen jälkeen pystyy rakentamaan uutta. Tsemppiä sulle,meitä on monia samassa tilanteessa...=)
...
Itse punnitsin eroa pitkään. Erottiin, palattiin saman tien takaisin yhteen. Hetken kaikki oli hyvin. Kunnes taas samat ongelmat, pienet kärpäset, joista tuli sitten härkäsiä.
Jätin miehen. Sen ainoan, jota olen rakastanut. Ja kadun hirvittävän paljon. Yksin olen ehtinyt olla tässä vuoden päivät ja päivä päivältä olen vaan varmempi siitä, että en koskaan löydä edes saman veroista miestä, paremmasta puhumattakaan. Ja se on varmaan oikein mulle.
Joten toivon, että sun ratkaisu on oikea. Tulevaisuuteen on vaikea nähdä ja isojen päätösten takana on pystyttävä seisomaan silloinkin, kun ne tuntuvat jälkiviisaasta huonolta. Jättäjän osa ei ole helppo eron hetkellä eikä kenties myöhemminkään. Tsemppiä silti.
Turha ylpeilykään ei ole järkevää jos siis rupeaa kaduttamaan ero. Silloin pitää miettiä, että mitä on menettämässä ja silloin tajuaa kuinka hölmöä on pitää vain päätöksensä siksi kun on päätöksen jo kerran tehnyt. Yhteen ei myöskään kannata palata ilman keskustelua suhteen ongelmista ja keskustelua siinä valossa että kumpikin tietää että tässä keskustellaan siksi ja yritään ratkoa niitä ongelmia ja mitä niille yhdessä voidaan tehdä. Jos palataan "vain" yhteen niin mikään ei muutu vaan keskustelu on tärkeää.
tiedän kuullostavani kamalalta, mutta mun mielestä on helpompi olla jätetty kuin jättäjä, siksi, kun suhde etenee pisteeseen, että on parempi laittaa kantapäät vastakkain, toimin todella typerästi. -käyttäydyn ja toimin ikävästi, kunnes minut jätetään. -jotenkin on helpompi olla, kun siirtää sen ratkaisun toiselle, minkä on itsekkin päässään tehnyt, mutta ei uskalla sanoiksi pukea.
Minun on tunnustettava sama asia. Eli olen toiminut aikaisemmin juuri niin. Käyttäytynyt sopimattomasti ja siihen jos joku kyllästyy. Sitä ei ole tarvinnut miettiä jälkeenpäin, sillä eihän ratkaisu ole ollut minun.
Nyt tämä asia on heittänyt aivan kärrynpyörää. Mies on tehnyt kaikkensa, etten vaan jättäisi häntä. On jos jotakin hellyyden osoituksia jne. Minä tästä enemmän sekaisin menen, ei hän.
Hän on aina tukeutunut minuun. Minä olen se vanhempi ja viisaampi puolisko. Hän tietää, että voi luottaa minuun asiassa, kuin asiassa.
Ja tosiaankin minulla on useampia suhteita takana ja jokin sama kaava niissä toteutuu. Hmmm...olisiko syytä itsetutkiskeluun...
Minulla on edessä sama tilanne. En ole uskaltanut vielä enkä tiedä pystynkö siihen. Avovaimoni rakastaa minua pyytettömästi, täydellä sydämellä eikä ole tehnyt mitään väärin tai huonosti. Päinvastoin, minun on vaikea kuvitella että joku muu rakastaisi minua yhtä paljon. Silti hän ei tunnu minulle "oikealta". Olen miettinyt asiaa jo kolmatta vuotta, meillä on yhteiseloa takana 7 vuotta. Tulen hulluksi tästä tuskasta. Olisi kiva tietää kuinka sinä sen teit ? Mistä sinä sait sen rohkeuden ja kuinka kestit katsoa rakkaasi tuskaa ja ahdistusta. Minä epäilen että en pysty siihen, tuntuu mahdottomalta murskata hänen elämänsä ja haaveensa. Ja minä tiedän kiduttavani häntä tällä tilanteella. Se ei ole oikein.
Me asumme samassa osoitteessa. Tuskaisinta on ollut leikkiä kylmää ja hylätä kaikki hänen kauniit ehdotuksensa. Sattuu niin kovasti katsoa, että joudun katoamaan asunnon joka sopukkaan vierittämään kyyneleitä. Hän kerjää takaisin ja minä ilkeilen, olen paha.
En enää ikinä toivo joutuvani tähän asemaan. En toivo sitä muillekkaan. Pysyn päätöksessäni ja hänen on tajuttava se. Rohkeuden keräsin vähitellen...ajatuksilla ja asioilla. Sitten ilmoitin, kun olin täysin varma. Hän on ihana ihminen ja ansaitsee hyvän naisen...mutta ei minua:(
Mikä helpottaa minua on se että hän selviää tästä, vaikka siihen kuluu aikaa. Minun tuskani helpottuu sen myötä.
Rakastan häntä, mutta en niinkuin pitäisi...en voi itselleni mitään!
Niin mekin asumme. Olemme asuneet jo 6 vuotta. Minä rakastin häntä paljon ja viimeinen asia maailmassa mitä haluaisin tehdä on satuttaa häntä. Helpottaa vähän kun tiedän että en ole tällä pallolla ainoa joka taistelee saman tuskan kanssa. Hän ansaitsee miehen joka todella haluaa naimisiin hänen kanssaan ja lapsia ja kaikkea mikä tekisi hänet onnelliseksi. Nyt minulla on olo että pidän häntä "varalla", mikä on kuvottavaa. Minä en pysty edes ajattelemaan koko asiaa, ajatus hänen murheestaan sattuu minuun liikaa, sen verran itsekäs sika olen. Minä rakastan häntä mutta en niinkuin avomiehen pitäisi. Minä rakastan häntä kuin lastani (jos minulla olisi sellainen).
Minua kauhistuttaa, kun huomaan omat tunteeni jonkun toisen kirjoituksesta. Hän yrittää tehdä kaikkensa, ettei tämä hänen kuvitelmansa hajoa pieniin palasiin. Hän tekee kaikkensa...tämä tekee kipeää. En enää tiedä kuinka toimisin. Hän on luvannut kuut ja taivaat, kunhan anna vielä mahdollisuuden. Tunnen itseni idiootiksi, suureksi paskaksi. Mitenkä voin olla julma, kun hän yrittää ja yrittää. Elänkö elämäni onnettomana onnellisen miehen kanssa?
En, toivottavasti tämä loppuu!!!kuolettava tuska...
Onko tarkoitus elää koko elämä toisia varten...vai otetaanko me oma osamme onnesta?!
Tiedän mistä puhut, minulla on tuo sama tunne yhtään sitä muokkaamatta tai koristelematta. En voi käsittää miten minusta on tullut näin julma ja omaa hyvääni tavoitteleva paska. Katsoin tänään aamulla nukkuvaa puolisoani, hän on ihana ihminen, tekee kaikkensa minun onnellisuuteni takaamiseksi. Se sattuu. Minunkin tunteeni juoksevat vuoristorataa, ylös ja alas. Eilen olin varma että haluan asua / elää toistaiseksi yksin, tänään aamulla en voi kuvitellakkaan moista.
Itse en voi luonnehtia itseäni onnettomaksi, minä olen lähes onnellinen. Riittääkö se minulle ? Ei. Mutta pitäisikö sen riittää, en tiedä. Minulla on tunne että jos en tee jotain, tämä tuska ei lopu ikinä. Kysymyksesi, onko tarkoitus elää koko elämä toisia varten vai otetaanko oma osamme onnesta, on vaikea ja pirun hyvä kysymys. Minä haluaisin olla yhtä onnellinen kuin puolisoni. Minä en halua samaa kohtaloa kuin puolisoni.
Tämä on karmeinta mitä minulle 28 ikävuoden aikana tapahtunut. Ja jos saan itsestäni irti sellaisen julmuuden että hajotan puolisoni elämän ja haaveet pieniksi pirstaleiksi joita hän loppuelämänsä kokoaa takaisin, annanko sitä ikinä itselleni anteeksi ja miten se vaikuttaa uuteen suhteeseen ? Hajottaako se uudet suhteet jo alkuunsa ? Jos / kun löydän uuden kumppanin niin vaadinko minä häneltä sitten samanlaista "täydellistä" rakkautta minua kohtaan ? Voiko sitä edes kukaan korvata.
Tämä tuska on kuolettava. Minä en hallitse tätä ollenkaan. Pienen pieni lohtu on että joku muukin tuntee samoin.
Pakkohan meidän on oma osa onnesta ottaa, muuten kaikki kaatuu vielä rumemmin ja julmemmin. Ja se pitäisi tehdä ennenkuin järki lähtee.
Eilen taas kidutin miestä. En heltynyt, katseeni oli kylmä ja mitään sanomaton. Julmuus loisti minusta. Varmuus siitä, etten anna mahdollisuutta. Jälleen uusia lupauksia ja lahjoja joita saan jatkuvasti:(Olen kieltänyt ,ei auta. Hän rakastaa ja haluaa tehdä minusta maailman onnellisemman naisen.
Tulin siihen tulokseen, että jos hän minua tarpeeksi rakastaa, niin hän on valmis myös luopumuun minusta. Hänen rakkautensa mitataan nyt näin.
Mitä minä kadun on se, että olisi pitänyt vain ottaa tavarat ja kadota. Muuttaa pois kertomatta mitään.
Minä en saa selvitettyä päätäni. Kaikki asiat pyörivät mielessä. Olen joka päivä huonompi ihminen...itselleni, en hänelle.
En tiedä miten saan hänet ymmärtämään, ettei tämä näin voi jatkua.
Parempaa miestä en tule koskaan löytämään, mutta toista miestä pystyisin rakastamaan "oikealla" tavalla.
Olemme seurustelleet nyt (vain) n. 9kk, ja olen tullut hyvin epävarmaksi tunteistani... :(
Epävarmuus alkoi heinäkuussa, kun rakkaani lähti armeijaan. Sen jälkeen olen vähän väliä kaihoillut "vieraisiin pöytiin", enkä ole tästä tunteesta päässyt pois.
Välillä on ollut todella mukavaa ja joskus tuntunut jopa vastarakastuneelta, mutta aina nuo myrkylliset ajatukset saavat vallan. Olemme puhuneet tästä paljon, ja olen kertonut tunteistani ja ajatuksistani, mutta mikään ei auta... :(
Ainakin miljoona kertaa olemme pistäneet "poikki" yhdeksi päiväksi ja aina peruneet asian.
Viime perjantai kuitenkin taisi tehdä tälle oravanpyörälle lopun. Olimme lähteneet baariin iltaa viettämään ja pieni humala oli kummallakin. No, sitten erkasin hänestä hetkeksi ja kuinkas ollakaan; löysin itseni yrittämässä iskeä täysin vierasta miestä, mutta varattuna miehenä tämä torjui yritykseni. En ikinä ennen ole pettänyt ketään kumppaniani, kunnes tuona perjantaina.
Tunnustin välittömästi tekoni poikaystävälleni, ja hän oli tietysti hyvin loukkaantunut ja surullinen. Olen hänen ensimmäisensä. Noh, puhuimme koko viikonlopun suhteestamme, ja jankkasimme samoja ja samoja asioita. Tänään hän sitten palasi lomiltaan takaisin inttiin, ja sovimme, että se on nyt lopullisesti ohi. :(
Hän on syvästi rakastunut minuun, ja on kamalaa nähdä ja tietää hänen tuskansa. Viime ajat olen tietoisesti ja tiedostamattakin kohdellut häntä todella huonosti, vaikka hän ei koskaan ole pahaa sanaa sanonut minusta. Tunnen itseni kamalaksi naishirviöksi käytökseni takia.
Kamalaa tässä tilanteessa on myös se, etten kuuna päivänä voisi häneltä hyväksyä haukkumista ja törkeää käytöstä. Lisäksi raivostun, jos hän edes hieman kehuu jonkun toisen tytön ulkonäköä. Siitäkään syystä en voi hyvällä mielellä toivottaa hänelle onnellista loppuelämää; hajoaisin, jos hän löytäisi jonkun toisen ja rakastuisi tähän. Ajatuskin siitä tekee minut vihaiseksi ja katkeraksi.
En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mut sen ainakin, etten ikinä tule löytämään yhtä hyvää ja rakastavaa miestä kuin hän. Siksi onkin niin piinallista ja ristiriitaista, että tunnen kielletyn hedelmän himoa.
Toivottavasti tämä joskus selvenee... Tai sitten ei..... :(( kamalaa...
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta ovat ne tunteetkin sekaisin...
Minä mietin tällä hetkellä että olisiko ero se oikea ratkaisu.Tuntuu tosi pahalta jo miettiminenkin.Kait se elämä vaan on tällaista.Pitää ottaa kaikki vastaan mitä annetaan vaikka se joskus tuntuu ihan paskalta.Kyllä sillä täytyy olla jokin tarkoitus.Uskon että ei tämä tästä pahentua voi,niin pahalta kuin se tuntuukin.Suunta ei voi olla kuin ylöspäin tai sitten aivan pohjalle,en tiedä.itkettää vaan niin kamalasta etten edes näi kunnolla mitä kirjoitan.