En haluis kuulla vastausta, mut kai se on pakko kysyy :( Ku olen vihdoinviimein tavannu miehen joka haluis seurustella! Ja vielä MUN kanssa! Edellisestä samanmoisesta on jo monta vuotta ja sinä aikana oon särkeny ihan perusteellisesti sydämeni ja joudun jo vetämään masennuslääkettäkin :(( Kaikki olis muuten täydellistä tämän hepun kanssa, mutta en ole häneen rakastunu :´( Hän vihjaili viikonloppuna kihlasormuksista ja joudun nyt sitten ilmeisesti hänet jättämään? Kun en ole rakastunut? Mä en jaksa tätä maailmaa, miksi tää on näin epäreilua :((((((((((((((((((((( !?!?!? Onko se rakkaus ihan pakollinen, jos seurustelee? :( Tunnen häntä kohtaan kyllä hellyyttä ja ystävyyttä ja puhumme usein tulevaisuudestakin.. mutta sitten iskee semmoisia kauheita hetkiä kun rakkauden kaipuu riipii sydäntä ja huomaan esim muistelevani kaiholla jotakuta "exääni", johon olen ollut tulisesti rakastunut :( Ongelmaa lisää vielä se, että en ole koskaan saanut seurustella Elämäni Rakkauksien kanssa kuin maksimissaan 2 kk. Jostain syystä he eivät halua kanssani seurustella. Ja koska olen tunteellinen ja herkkä tyttö, on tuo jättänyt pahat haavat ja loputtoman kaipuun kyseistä henkilöä kohtaan. Mikä tässä olisi oikein :(
kuinka tärkeää rakkaus on parisuhteessa?
CatCat-78
81172
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Hän vihjaili viikonloppuna kihlasormuksista ja joudun nyt sitten ilmeisesti hänet jättämään?"
Eihän sinun tarvitse mennä miehen kanssa vielä kihloihin. Voit vain sanoa hänelle, ettet ole siihen valmis, ja miehen pitäisi ymmärtää. Tällä tavoin saat ainakin itsellesi aikaa miettiä, mitä haluat suhteeltasi.
Kihloihin mennessä, on rakkautta ehdottomasti oltava. Mutta jos te vain seurustelette, niin ei sitä rakkautta tarvitse välittömästi olla mukana. Jos kuitenkin koet olevasi onnellisempi parisuhteessa kuin yksin, ja koet hellyyttä miestä kohtaan, voi seurustelu miehen kanssa olla ihan hyväkin vaihtoehto.
Tunteesi miestä kohtaan saattavat jopa kasvaa, jos koet olevasi onnellinen suhteessa. Jos myöhemmin koet, etteivät tunteesi miestä kohtaan ole muuttuneet, kannattaa siirtyä eteenpäin.
Et ole vielä päässyt yli vanhoista ihastuksistasi, mistä johtuen sinun on vaikea sitoutua uusiin ihmisiin. Mutta jos annat itsellesi hieman aikaa totutella toiseen ihmiseen, luulen että saatat päästä yli vanhoista tapauksista, ja rakastua uudelleen.
Kyllä ollaan puhuttu paljon mm. rakkaudesta ja sen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta. Hän ei itse ole kokenut samanlaista "salamarakkautta" ja kauheata ikävää, kuin minä ja vähätteli että semmoiset tunteet ovat jotain mielenhäiriöitä..:( Kuitenkin tunteeni ovat olleet enemmän kuin tosia ja on kestänyt vuosia päästä edes hieman eteenpäin ja eroon niistä.. tosin sitten aina kun tämmöisten tunteiden kohteeseeni taas törmään, olen taas ihan sekaisin ja kestää kauan saada se ihminen pois mielestä ja tukahduttaa kaipuu :(
Milloin sen rakkauden pitäisi tulla jos on tullakseen? Olen seurustellut mm. 1,5 vuotta ilman rakkautta (kyllästyin olemaan yksin ja onneton), mutta läheisyyttä ja hellyyttä ja tunteita oli muuten paljon. Mutta silti se rakkaudenkaipuu aina poltti sisintä ja siihen se suhde tyssäsikin. Tässä kuitenkin kävisi ihan samoin.
Mutta rakastuminen ja yksinäisyys ei ole helppoa.. Kaikki kai rakkauden kuitenkin kokee ennemmin tai myöhemmin, mutta sen syttymiseen tai sammumiseen ei juurikaan voi vaikuttaa. Se sitten, että miksi sen rakkauden kohteen pitää aina olla Se Väärä?? Alan olla niin väsynyt tähän ikuiseen rakkauden odotteluun (olen ollut sinkkuna 4,5 vuotta ilman yhtäkään läheistä miessuhdetta, lähinnä olen tuntenut itseni joksikin sängynlämmittäjäksi/ korvikkeeksi tai toiseksi parhaaksi ennen sitä oikeaa..), että olen alkanut miettiä, onko parempi seurustella ilman rakkautta, kun kaikki arvot ja toiveet ja määränpäät ovat meillä samat? Unelmoimme samoista asioista: häistä, omasta talosta luonnon keskellä/ maatilamatkailusta, eläimistä ym.. En tunne yhtään miestä, joka näitä haluaisi, VARSINKAAN minun kanssani. Pelkään, että se olen sitten minä jonka tämän kaiken möhlii, jos sitoudun, ja tein niin tai näin niin aina tästä seuraa vain huonoa.. ja sitten yksi päivä Se Oikea(????) tulee vastaan ja taas menen ihan sekaisin ja todennäköisesti vain tulen taas hyväksikäytetyksi ja hyljätyksi... en usko että tämä nykyiseni minulle koskaan mitään pahaa tarkoittaisi. On siis kaikinpuolin erilainen kuin muut tuntemani miehet. Epäreilua! :(((
Hei!
Lukiessani kirjoitustasi koin jonkinlaisia deja-vu -tuntemuksia: juuri noin minäkin ajattelin parin intohimoisen mutta kuluttavan seurustelusuhteen jälkeen, kun menin naimisiin tasaisen, ihan kunnon miehen kanssa perustaakseni perheen. Muuten asiat olivat kunnossa, keskustelumme olivat antoisia, kunnioitimme toisiamme, hän oli todella rakastunut minuun... mutta minä tunsin vain vaimeaa kiintymystä, en mitään intohimoista rakastumista. Luulin, että sellainenkin voisi toimia, ehkä jopa paremmin kuin intohimosuhteet.
Olin todella pahasti väärässä! Se suhde ei säilynyt sellaisena kuin oli ollut, mies katkeroitui vähitellen, kun huomasi, ettei herätä minussa samoja tunteita. Alkoi pettäminen (hän petti), mykkäkoulut... lasten takia yritin sinnikkäästi, mutta lopulta minun oli myönnettävä, ettei kukaan meistä voinut hyvin. En halunnut lapsilleni niin outoa kuvaa parisuhteesta, enkä niin huonosti voivaa äitiä heille. Erohan siitä tuli.
Tottakai teet niin kuin parhaaksi näet, mutta itse tekisin tämän koettuani toisin. Nyt olen taas tunneliitossa, en järkiliitossa, ja tämä toimii.
Kiitos vastauksista! Mukava kuulla muitten mielipiteitä ja kokemuksia, etten yksin kamppaile tässä suossa :D
Sitä pelkään eniten että en osaa pitemmän päälle "esittää" ihastunutta tai esim. puhutella häntä hellittelynimillä, koska en halua valehdellakaan että hän olisi "rakkaani", jos en sitä sydämestäni tarkoita. Ja jos en jaksa olla sellainen tyttöystävä kenet hän ansaitsisi ja varmasti haluaisikin :(.
Mutta kun tuosta rakkaudesta on niin vähän itselläni kokemusta, ja aina huonoja, että en jaksaisi enää hakata päätä seinään.. Mistäs sitä tietää, miten tylsää se arki on rakkaussuhteessakaan, jaksaako sitä toista rakastaa koko ajan vai onko se sitä samaa kuin rakkaudettomassakin(?) suhteessa???
Voinhan toki ottaa tämän tämänhetkisen ns. "lohtusuhteena" ja hieman paikkailla sydäntäni hänen kanssaan, harrastaa ulkoilua, etsiä itseäni ja asioita jotka tuntuvat omilta.. Ehkä hänkin lopulta tajuaa, kun vain avoimesti edelleen kerron kaiken hänelle, miten kummankin olisi sitten parasta jatkaa. Kun sen aika tulee. Ellei hän nyt sitten yhtäkkiä osoittautuisikin Elämän Mieheksi :D
Mutta sinäkin, Kristiina, sait tästä ensimmäisestä liitosta lapsia, joten hukkaan sekään ei varmasti mennyt! :) Kai meitä jokin kohtalo johdattaa, joillekin tie on todella kivinen ja joillekin hieman helpompi, mutta kai siellä jotkin asiat on tarkoitettukin meille, ne pitää vain löytää. Järjellä JA sydämellä..
Hei Catcat,
oikeassa olet, minun kannaltani jotain hyvää jäi kun nyt on nuo ihanat lapset. Lasten kannalta ajatellen sydämeni on murheellinen, tarkoitukseni oli nimenomaan ollut luoda lapsille turvallinen ja pysyvä ehjä koti. Siinä epäonnistuimme, ja se minua harmittaa.
Itse "ajauduin" avioliittoon juuri silloin, kun sitä vähiten odotin. Olin täysin riekaleina edellisestä liitosta ja en ollut oikein täysillä tunteissani mukana tämän aviosuhteen alussa. Miehelleni se tuntui sopivan mainiosti, vaikka ilmoitinkin rehellisesti etten halua vielä sitoutua, en ole valmis uuteen suhteeseen. Kaikesta huolimatta päädyimme avioon ja tuli lapset.
Siinä vaiheessa kun oikein odotin niitä tunteita mieheni suunnasta ja arvostusta äitinä, mieheni reaktio oli päinvastainen. Arki tuli suhteeseen juuri silloin kun sen ei pitäisi tulla naisen näkökulmasta odotettuna. Tunteet olivat enemmän siinä vaiheessa minulla enemmän pelissä kuin miehelläni. Sanomattakin on selvää ettei siitä ole hyvää seurannut.
Siispä tulin siihen lopputulokseen, että mieheni pelkää tunteitani. Hän ei haluakaan olla minun kanssani "täysillä" tässä suhteessa. Hän ei tottunut suhteen alkuvaiheessa siihen puoleen minussa, mikä on minun mielestäni sitä oikeaa rakkautta. Eikä ymmärrä siis toteuttaa niitä minun unelmiani tässä suhteessa vielä tänä päivänäkään. Hän ei siis oikeasti tunne minua, vaikka oikeasti olemme olleet naimisissa vuosikaudet.
Ole siis rehellinen ennen kaikkea itsellesi siinä suhteessa, että mietit minkälaisen puolison haluat itsellesi. Onko se sellainen ihminen joka näyttää tunteensa avoimesti, hellii ja paijaa sinua huonolla hetkellä. Hyväksyy myös sinun pahat fiilikset, rakkautta löytyy myös silloin. Kelpaat hänelle myös silloin kun et ole itsevarma, iloinen, sydämmellinen,naisellinen. Mieti sitä näkökulmaa suhteessasi, että haluatko rakkauden näkyvän tekoina, eikä pelkästään puheina. Toteuttaako miehesi sinun unelmiasi arjen keskellä teoissaan, eikä pelkästään puheissa?
Mielestäni ennen kaikkea naiselle rakkaus on tärkeää parisuhteessa. Miehiä se ei kiinnosta samassa määrin, mutta se on äärimmäisen tärkeää oppia tuntemaan toisensa sellaisena kuin on, ennen kuin pelissä on liikaa - siis perhe ja lapset.
Minä sanoisin koko tuohon sinun piitkään viestiisi, että hmmph. Voi tyttö hyvä, käyttäydyt kuin tyypillinen nykynuori vaikka olet jo noin kypsä.
Itse olen 25w, mutta harvinaisen kypsä mielipiteiltäni kuulemma. No, mulla vain on periaatteita.KANNATTAA ottaa itselleen oikea mies jota rakastaa, mukasuhteita ei kannata kunnioittaa eikä niissä pysyä.
Sääli sitä miesparkaa joka on sinuun ihastunut. Tarkoitan, toimi jalosti häntä kohtaan ja jätä hänet. Se on oikeasti parasta mitä voit tehdä.
Kuullostat ja vaikutat ns. hyvältä tytöltä, joka on vielä oikeasti inhimillinen. Miksi pilaisit sisintäsi käyttäytymällä itseäsi vastoin?
Ja samoin, se olisi sen miehen hyväksikäyttöä.
Ei, ole nyt vapaa kun sinun pitää. Itse olen ollut seurustellut vain 4 kertaa aiemmin, koska en ole toisen kanssa vain seksin tai yksinäisyyden takia. Ilman tulista rakkautta ei ole mitään syytä olla, sanon ma. Opi vahvaksi, opi itsekunnioitusta, opi itsesi. ja kehittele eri taktiikoita löytää niitä mukavia ja mahtavia ritarismiehiä mitkä sulle sopii. Itse löysin oman kultani tosin täältä suomi24:stä... menen kohta kihloihin. Meinaan, sekin on esimerkki siitä, ettei koskaan kannata varautua elämän varalle. Sillä on tapana yllättää, ja maksaa ihmiselle sen elämän arvojen mukaan.
Hyvässä kuin pahassakin.
Mutta tuo lause "KANNATTAA ottaa itselleen oikea mies jota rakastaa.." meinaa pikkasen pistää käämit kovalle. Kai sä vähän tyhmän puoleinen olet, jos sä kuvittelet että kaikki vaan "OTTAA" sen miehen jostain!! Tommoset pumpulissa elävät ihmiset vois sekunnin uhrata ajatusta siihen, että mitäs jos sä et vaan OTA sitä puolisoa jostain, vaan saattaa jopa käydä niin, ettei sitä yksinkertaisesti LÖYDY. Ja jos sä olet seurustellut VAIN neljä kertaa aijemmin, ja olet silti VAIN sen 25, ni just! Suoraan sanottuna minusta se on paljon.