Kuinka kävelylenkille?

Kumpi on helpompi, ihmisten ilmoilla kävely (eli lenkille vaikka kaupungille) vai enimmäkseen yksin olo (eli pururadalle, metsään tms)? Valitse ensialkuun se, mikä tuntuu helpommalta... mulle on helpoin mennä ihan vaikka metsään, ja onneks asunkin jos ei nyt korpimetsän mutta ison puiston lähellä, mutta toisille voi olla tietty se, että on ihmisten ilmoilla jos oikeesti tulee niin pahoja kohtauksia, että tarvitsee apua.

Jos on todella hankalaa, niin pienin askelin :) Käy vaikka ensin lenkillä ihan lähistöllä, että on nopea päästä kotiin ja sitten vähitellen pidempiä.

Mua ainakin auttaa, jos tulee ahdistus tai tunne, että paniikki on tuloillaan (esim koulussa) niin lähden kävelemään... aina ei tartte kuin kiertää vaikka kortteli, niin jo helpottaa, en tiedä onko se se liikunta vai ulko-ilma mikä auttaa.
Yleensä se lähteminen ulos on se vaikein, ja ehkä ekat kymmenen minuuttia pohtii vaan lähintä pakoreittiä kotiin, mutta kyllä jo 20 minuutin jälkeen olo kohenee ja on ihan mukavaa jo.

Sinun pelkosi siitä että saat kohtauksen todennäköisesti myös aiheuttaa sen kohtauksen. Ei ole mitään pelättävää ja hävettävää siinä että saa paniikki kohtauksen kesken lenkin, istut vain alas ja hengittele rauhallisesti.

Sinun tulisi miettiä miksi sinun kohtauksesi alkavat, monesti ihminen ei ymmärrä niitä ajatuksia ja mekanismeja mitkä voivat johtaa siihen kohtaukseen.

Sinun tulisi muistaa se että sinulla ei ole mitään hätää vaikka kohtaus iskisikin kesken lenkin, rauhoitut ja keskität ajatuksesi johonkin yksinkertaiseen asiaan kuten hengittämiseen, siihen tunteeseen.
Älä pyöritä päässäsi ajatuksia mitkä vain pahentavat kohtaustasi, kuten: mitä jos joku näkee minut nyt.

Nämä ajatusmallit myös usein aiheuttavat niitä kohtauksia kun pelkää, nolaavansa itsensä, häpeä, epäonnistuminen. Ihmiset usein eivät edes tiedosta että ajattelevat moisia asioita, tai pelkäävät niitä.
Nämä ovat niitä ajatusmalleja jotka ruokkivat sitä paniikkihäiriötä.

Minä sain reilu vuosi sitten paniikkihäiriö -diagnoosin parin muun diagnoosin yhteydessä ja tuossa vaiheessa olin lähestulkoon neljän seinän sisällä oleva. Ihan pienetkin ulkoilumatkat tuntui karsealle ja keho oli lähestulkoon 24/7 stressi/ahdistuneisuustilassa, sydän tykytti ja lyönnit kuuli koko ajan, rintakipuja, huimausta jne. Itselle auttoi nämä kikat pikkuhiljaa:
1. Tein alkuun todella pieniä lenkkejä, mutta mietin mielessäni jotain tyyliin: "aivan sama jos kerran meinaan nyt kuolla niin tulkoon vaan sydänkohtaus/mikälie" ja jatkoin kävelyä vaikka pahaa teki.. Tuosta ne oireet rupesi sitten ajan kanssa pikkuhiljaa helpottamaan kun jatkoin ja jatkoin.
2. Alkuun kävelin muutaman sadan metrin säteellä kotikerrostalosta, ensimmäisten viikkojen lenkit oli ehkä sen 300 metriä, siitä pikkuhiljaa aina pidensin ja kävin vähän kauempana. Muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että pystyin kävelemään jo usean kilometrin lenkkejä ilman sen suurempia pelkoja tai oireita.
3. Varsinkin alkuun kävin kävelemässä enemmän ilta-aikaisin, koska iltaisin/öisin kehoni on rauhallisempi kuin päiväsaikaan.

Jos asuisit täälläpäin niin lähtisin mielelläni kaveriksi ja tueksi/turvaksi :)

Minä saan lähestulkoon aina paniikkikohtauksen, kun lähden ulos. Toisinaan se estää lähtemisen, toisinaan ei. Mutta kieltämättä tieto siitä, että pantsu tulee, estää lähtemisen tai kynnys on ainakin korkeampi.

Suututtaa aika tavalla. Sitä ei tavallinen ihminen tajua, miten paljon paniikki- ja ahdistushäiriöinen ja vielä lisäksi adhd-diagnoosin omaava joutuu tekemään jokapäiväisen elämänsä eteen kuin ns. normaali.

Niin ja se liikunta ei vaikuta ahdistukseen mitenkään, mutta on fyysiselle terveydelle hyväksi.

En tiedä, oliko tästä aloittajalle apua, kirjoitin koska halusin sanoa, että inhottavaa se on, mutta ei se ole kuolemaksi. On vain elettävä sen paniikin kanssa päivästä toiseen. Sitten kun saa liikutuksi tai tehdyksi jotain muuta, niin on hyvä ajatella että tenpäs kuitenkin.

Itsekin olen aina pelännyt lenkille lähtöä paniikin takia. Mulla on vielä se ikävä piirre että paniikki laittaa mahan lähes aina sekaisin ja pelkään kuollakseni että "nyt on päästävä vessaan"-olo tulee kaukana kotoa.

Aloitin itse pienin askelin. Mulla alkaa tosta 10metrin päästä polku joka kiertelee mettässä pienen lenkin. Siellä pystyn olemaan ihan rennosti joten jos on paha "paniikkipäivä" niin en edes pakota itseäni kauemmas. Vähitellen rupesin tutkimaan (kännykän kartat-palvelusta :D) että miten pyörätiet ja autotiet menee ja miten voisin kävellä pienen lenkin niin että lähinnä ns. kiertäisin kotia (pääsisin nopeasti takaisin jos paniikki iskee).

Uskon että pelon kohtaaminen on myös tosi tärkeää. Mulle on pari kertaa tullut jossain yleisellä paikalla paniikkikohtaus joka pisti mahan sekaisin mutta tajusin että pystyn pidättelemään vessaan asti. Sellaiset vähänkin positiiviset kokemukset vahvistaa tunnetta siitä että selviän.

Aurinkoisia kevätpäiviä! :)

Meillä päin ei ainakaan ohikulkijat katsele muiden tekemisiä joten saa rauhassa olla. Joskus saatan rivakoittaa kävelyvauhtia jos tuntuu että nyt tulee rytinälle -> puran energian kävelyyn.

"Mielestäni oli muutoinkin hullua, että toiset ihmiset tuotiin mukaan tähän keskusteluun."
Suurimalla osalla paniikkihäiriö liittyy sosiaalisiin pelkotiloihin.
Ulkotila, ulos meneminen laukaisee siksi monilla paniikkokohtauksen.

Kieltämättä on harmi että penkit on raivattu pois kaikkialta ympäri maata.

Kysyisin sinulta (Se elinikäinen) että mikä sinun paniikkihäiriösi syy on?
Kirjoituksistasi sai sen kuvan ettei se ole perinteinen sosiaalisten tilanteiden pelko? Aina Paniikkihäiriöisellä on se perimmäinen syy takana niille kohtauksille. Mitä pelkää, useinkaan ihminen ei pysty paranemaan jos ei tiedä edes niitä syitä sille.

Voihan sitä liikuntaa sisälläkin harrastaa. Jumppaa niin että hiki lentää, netistä löytyy ohjeita ja videoita. Voi laittaa vaikka ikkunan auki. Itse en vain saa lähdetyksi ulos vaikka näyttää ettei monikaan ihminen tuossa lähellä lenkkeile. Joku vaan jarruttaa...

Oma pääsi.

Lähdet vaan rohkeasti kävelylle ja otat mukaan taskuun yhden rauhoittavan lääkkeen (esim. xanor, diapam, rivatril) mahdollisen kohtauksen varalle.

Teen usein näin, että mukana on laukussa aina 'varmuuden vuoksi' yksi rauhoittava. Saa mielenrauhan vain tiedosta, että apu on lähellä tarvittaessa ja usein ei tule edes popsittua sitä rauhoittavaa.

Paniikkikohtaukseni olivat pahoja ja niitä tuli usea päivässä.
En voinut matkustaa bussilla, poistua kotoa edes kauppaan ja kotonakin sain kohtauksia.
Masennuin kun ei tullut käytyä missään.
Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin väkisin pelosta huolimatta lähteä matkustamaan bussilla, lentokoneella, asioimaan pankissa jne.
Joskus sain kohtauksia joskus en.
Kohtaukset loppuivat aika nopeasti, opettelin uudelleen tottumaan asioihin ja hyväksymään kohtaukset.
Ajattelin, että kohtaukseni näyttää ulkopuoliselle korkeintaan siltä, että olen pahoinvoiva tai että olen pyörtymäisilläni.
Ei niin paha ulkopuolisen katseltavaksi, verrattuna epilepsiakohtaukseen tms.

Joskus täydessä bussissa tuli kohtaus ja ajattelin, että kukaan ei huomaa sitä. Otin vain rauhoittavan ja homma oli taas hallussa.
Nykyään kohtauksia tulee vain kerran tai pari kuussa, useimmiten alkoholin tai kahvin nauttimisen jälkeen. Näitä olen pyrkinyt välttämään.

Liikunta onnistuu hyvin. Alkuun voi jännittää mutta liikunnan mukana tuoma mielihyvä endorfiini kyllä rohkaisee siihen ettei pelkää ja kohtausta tulisi.
Käyn salilla usein. Silloin kuin huimaa tms. niin levähdän, juon vettä ja kuuntelen musiikkia.


kaikkea hyvää !

Tämä on kuin minun kokemukseni. Juuri tänään kesken kävelylenkin kiireesti kotiin: tuntuu että hengitys salpautuu, voimakas pahoinvointi jne. Tämä tapahtui aamupäivällä ja vieläkin on vähän höntti olo, vaikka kello on 20 illalla. Jos vielä seuraat tätä palstaa, kerrotko, oletko päässyt eroon ongelmastasi ja miten? Todella elämää rajoittava asia.

Ihan niin se on, omaiset ovat kovasti yllytämässä että nene nyt lenkille tietämättä kuinka vaikeaa se on ihmiselle tämän sairauden kanssa. Silloin toivoo että hekin saisivat kokea miltä se tuntuu .
Ja nykyisin sanotaan myös hoidon taholta ettei aina ole hyväksi pakottaa itseään mihinkään
Niin että täytyy ehkä odotella sitä milloin tuntee jaksavansa kävellä sillä nekin tunteet tulevat ajan mukana

Miten on läkityksesi laita. Miloin kävit kontrolissa siitä? Mitä opet trapiassa? Mitkä työkalut sait sietä? käytä niitä.Jos tupakoit,juot kaljaa,viniä? pahentaa vaan tilanettasi.

Kommenttisi on jo vanhentunut.. mutta sanoisin, että entä sitten, jos kohtaus tulee lenkillä? Voithan saada sen kohtauksen vaikka jossain puskassa.. se menee ohi ja voit jatkaa kävelyä. Ehkä ei tartte olla aina kotona vaan "uskaltaa" saada kohtauksen myös lenkillä.

Jos joku teistä osaa englantia, hankkikaa jostain käsiinne Claire Weekesin kirja "Hope and Help for Your Nerves". Suosittelen, tämä kirja on kultaakin kalliimpi.

Eikö se päinvastoin ole vähän pelottavaa siellä omissa oloissaan saada, et jossain syrjemmässä ihmisten ilmoilla tunne että saa apua tarvitessaan. No sellainen ohje on että vedenjuonti, kun sitä ei pysty tekemään jos tosi kyseessä. Aivot saa viestin että kaikki hyvin. En ole tainnut koskaan saada joten en ole varma onko se tuossa tuoksinassa sitten mahdollista. Noin kolmasosa ihmisistä kokee paniikkikohtauksen elämänsä aikana. Onko ahdistuskohtaus sitten eri asia, se on tullut koettua.

Minä en kans uskalla lenkille lähteä, pahin oire panikkikohtaksessa on huimaus. En tiedä miten seviäisin kotiin takaisin kun saattaa kestää useamman tunnin huimaus pahassa kohtauksessa. Vuosia ollut jo tätä, haaveilen et olisimpa terve ja pystyisin yksin käymään esim. kaupungilla käveleen. Kahdin ihmisiä jotka yksin kävelyllä.