Tässä on mun tarina.
Ensirakkauteni oli maailman kaunein nainen,
älykäs nainen josta olin unelmoinut jo vuosia.
Seksi oli taivaallista ja arki oli kuin leikkiä.
Olin löytänyt sielunkumppanini jolle pystyin
kertomaan kaiken. Naiseni oli siis täydellinen
nainen, josta kaikki miehet unelmoivat.
Paitsi että välillä kaikki oli yhtä helvettiä.
Naiseni oli kuin hullujen huoneelta!! Perässä
pysyminen oli vaikeaa, kun itse ei tiennyt mistä
päin tuulee. Mustasukkaisuutta,
hellyydenkipeyttä, masennusta, jne..
Elin kaksi vuotta naiseni kanssa, sitten riitti.
Kaikki tuntui vain niin mahdottomalta. Aina oli
jotain riitoja ja tuntui että teen kaiken väärin.
Ero oli vaikea ja pitkä.
Eron jälkeen olin aivan rikki. Olin tottunut
naisen lämpöön ja yksin olo oli riistävää.
Lopulta löysin ihanan mukavan suomalaisen naisen,
jonka kanssa kaikki sujuu helposti. Hän on
kaunis, ei tosin samanlainen kaunotar kuin
edelliseni. Hän on oikeudenmukainen ja suloinen,
potentiaalinen elämänkumppani.
Mikään ei vain tunnu miltään. Kaipaan rakasta
tuittupäätäni, naista joka sai minut hulluksi. En
tiedä mitä tehdä. Jättäisinkö nykyisen naiseni,
jonka kanssa eläminen on mahdollista? Olen vain
niin onneton ja pelkään että kukaan ei osaa tehdä
rakasta tuittupäätäni onnelliseksi siellä
jossain, kuka lieneekään...
Ensirakkauteni oli maailman kaunein nainen,
älykäs nainen josta olin unelmoinut jo vuosia.
Seksi oli taivaallista ja arki oli kuin leikkiä.
Olin löytänyt sielunkumppanini jolle pystyin
kertomaan kaiken. Naiseni oli siis täydellinen
nainen, josta kaikki miehet unelmoivat.
Paitsi että välillä kaikki oli yhtä helvettiä.
Naiseni oli kuin hullujen huoneelta!! Perässä
pysyminen oli vaikeaa, kun itse ei tiennyt mistä
päin tuulee. Mustasukkaisuutta,
hellyydenkipeyttä, masennusta, jne..
Elin kaksi vuotta naiseni kanssa, sitten riitti.
Kaikki tuntui vain niin mahdottomalta. Aina oli
jotain riitoja ja tuntui että teen kaiken väärin.
Ero oli vaikea ja pitkä.
Eron jälkeen olin aivan rikki. Olin tottunut
naisen lämpöön ja yksin olo oli riistävää.
Lopulta löysin ihanan mukavan suomalaisen naisen,
jonka kanssa kaikki sujuu helposti. Hän on
kaunis, ei tosin samanlainen kaunotar kuin
edelliseni. Hän on oikeudenmukainen ja suloinen,
potentiaalinen elämänkumppani.
Mikään ei vain tunnu miltään. Kaipaan rakasta
tuittupäätäni, naista joka sai minut hulluksi. En
tiedä mitä tehdä. Jättäisinkö nykyisen naiseni,
jonka kanssa eläminen on mahdollista? Olen vain
niin onneton ja pelkään että kukaan ei osaa tehdä
rakasta tuittupäätäni onnelliseksi siellä
jossain, kuka lieneekään...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos oikein tarinasi ymmärsin voisin uskaltaa
sanoa että olet rynnännyt entisestä suhteestasi
liian pikaisesti uuteen.Mieti nykyisen kumppanisi
tunteita:miltä hänestä tuntuisi kuulla ajatuksesi?
Ethän vain ole ottanut häntä korvikkeeksi
entisellesi?Sydänsurut ovat olleet aina ja
tulevat aina olemaan yhtä vaikeita ja
moniselitteisiä juttuja.Kuitenkin se olet vain
sinä itse joka voit oman tulevaisuutesi suunnan
määrätä.Sinä itse olet ainoa joka tiedät mitä
siltä odotat ja haluat.Suhteen loppumisen jälkeen
ei pitäisi koskaan rynnätä uuteen,ei se loppujen
lopuksi helpota omaakaan oloa ja mieti miten
paljon se vaikuttaa muihin,viattomiin ja
tietämättömiin osapuoliin.Suosittelisin sinulle
erä taukoa,opettele ensin tulemaan sinuiksi
itsesi kanssa ja tunnustele sydäntäsi.Jatka
sitten vasta eteenpäin jonkun toisen kanssa.Älä
leiki toisten sydämmellä...
En ole rynnännyt suhteeseen. Kahden
vuoden "erätauolla" ehtii "tutustumaan" itseensä.
En vain tiedä pääsenkö ikinä yli ensimmäisestä
naisestani. Ja kyllä, sattuu kun ajattelen
nykyistä naistani, eihän se ole hänen syy.
Hänessä ei ole mitään "vikaa".
Pitäisikö minun siis elää loppuelämäni yksin kun
kukaan nainen ei vain voi päästä ensirakkauteni
tasolle?
Teet tietysti väärin nykyistäsi
kohtaan jos jatkat hänen kanssaan
vaikka rakastat toista.
Olethan kuullut että viha ja rakkaus
ovat lähellä toisiaan.
Pari joka todella toisiaan rakastaa
myös käyvät helvetillisimmät riidat
keskenään,näin sanoo moni pari joka on
ollut vuosikymmeniä naimisissa rakastavat
ja ovat koko elämän rakastaneet tulisesti
toisiaan myös yhtä tulisesti välillä
riidellen.
Ihmisellä on myös vanhetessaan tapana tasoittua
eli riidatkaan eivät ole niin hirveitä joka
varmaankin tarkoittaan että elämän aikana
on oppinut suhtautumaan asioihin eri tavalla.
Mielestäni ratkaisu on sinulla kuitenkin
kuten tiedät. Jos palaat entisen luokse olet
varmaan jotain oppinut sinäkin.
Siinä tapauksessa voi varmaan auttaa naisesi
vaikeuksistaan "siis luonteensa kanssa" olemalla
turvallinen ja ymmärtäväinen kumppani hänelle.
ps. kaikkeen on yleensä syynsä "siis jollei
ole oikeasti mieleltään sairas".
Mutta syyllistämällä toista kaikesta josta hän
itsekin takuulla sisimmässään kärsii kukapa
haluaisi tuntea mustasukkaisuutta ym. vain
pahennat asioita ja toisen hermot ovat entistä
kireämmällä.
Päätä itse, mitä haluat elämältäsi.
Haluatko suhteen, jossa tuulee milloin mistäkin
suunnasta ja on välillä myrskyisää ja
epävarmuutta, jos hermosi kestää tuulta ja
tuiverrusta, tai haluatko suhteen, jossa on
tasaista, rauhallista ja turvallista.
Olen miettinyt ja päätökseni kai vihdoin tehnyt.
En voi elää näin. Pakko yrittää vielä entiseni
kanssa. Kukaan muua ei vain sytytä sitten
oikeasti kun ensihuuma on kadonnut.
Seuraava kysymys onkin että miten saisin entiseni
takaisin...
Sähän se mielipuoli olet...
etkö yhtään tunne kauniiden turhamaisten naisten
sielunelämää?
Se pistää sut maksamaan kalliin hinnan siitä, että
sä "loukkasit" sen "tunteita" (siis
turhamaisuutta)
Olet sen jälkeen pahemmassa jamassa kuin koskaan.
Tarinasi oli kuin minun tarinani.
Tosin en kaipaile enää pahemmin uskomattoman
ihanan ex-naiseni luo., joka oli myös mielipuoli
välillä.
Älä kuitenkaan kuvittele rakastavasi exääsi. Olet
selvästi hillitön ihminen, jossa on tuskaa, ja
joka sen vastapainoksi haluaa heittäytyä johonkin
järjettömään, josta seuraa vain lisää kärsimystä.
Sinäkin olet oman annoksesi huumetta ottanut.
Toipilasaika on pitkä ja raskas. Huumetta tekee
välillä mieli (ex)
mutta parasta on tervehtyä ja tuntea tasapainon
ja vakauden hiljainen elämänliekki ja ilo
sisällään.
Luuletko että sinä sitten voisit
tehdä "tuittupäätäsi" onnelliseksi?
Katin kontit.
Varteenotettavia ajatuksia. Ilahduttavaa, että
täällä vielä pyörii niitäkin, joilla on jotain
oikeata sanottavaa.
Luulempa olevani samankaltainen nainen, kun
tarinassasi. Elän aina hetkessä, omaan
mielipiteen jokaiseen asiaan ja aina kantani on
musta tai valkoinen. Vaadin kumppaniltani
täydellistä antautumista ja kun sen tunnen
saavani annan takasin kaiken ja vähän enemmän.
Mutta, jos huomaan rivien välissä tai käytöksessä
jonkin puutteen/virheen olen varma ettei koko
suhteesta tule enää mitään. Ansaitsen kumppanini
täyden palvonnan, ja voi jos hänen huomionsa
harhailee. Luonteenpiirteisiini kuulu myös
pyrkiminen täydellisyyteen ja tämä välillä
aiheuttaa rajuja masennuskohtauksia, joilloin
vajoa jopa maapallon keskipisteeseen.
Rakastan olla keskipisteenä ja silloin loistan
ympärilleni valoa, mutta en kuitenkaan kumartele
minnekään. Omaan kaikenlaisia addiktioita seksi,
kuntoilu, olla paras kaikessa minkä teen :-)
Tällä hetkellä olen toistamiseen naimisissa.
Ensimmäinen mieheni oli suuri rakkauteni, mutta
hän ei enää jaksanut olla lähelläni. Syyksi
ilmoitti, ettei voi hengittää. Nykyinen mieheni
(vielä!) nauttii sykkivästä seurastani, vaikka
näin syksyiksin varsinkin voi olla hiukan
mustanpuhuvaa...
Ohjeeksi sinulle sanoisin, että jos nyt tunnet
olevasi vahvempi, niin ota ex takasin, jos vain
vielä saat. Se on oiketa elämää ja kuka on
sanonut että elämän pitäisi olla helppoa?