Hengellinen sodankäynti - Jumalan sota-asussa

Jehovan todistajat ovat kautta maailman tunnettuja siitä, että he eivät osallistu esikuviensa, varhaiskristittyjen tavoin, puoluepolitiikkaan eivätkä ota vastaan valtion virkoja eivätkä tartu aseisiin eivätkä liity armeijaan.


Minkälaisesta elämäntavasta ja asenteesta varhaiskristityt, jotka eivät omaksuneet luopumusta, tulivat tunnetuiksi? Historian opukset vastaa:

”Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; – – sanottiin, että he olivat ’hyödyttömiä julkisessa elämässä’; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa.” (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)

”Toisen vuosisadan lopulla – – tuli asepalveluskysymys päivänpolttavaksi kirkon piirissä. Kaikuna näistä vaikeuksista tulee vastaamme tältä ajalta P. Juventius Celsuksen hyökkäyskirjoituksen syytös kristittyjä vastaan siitä, että he olivat haluttomia palvelemaan sotaväessä, ja kehotus heille isänmaallisina kansalaisina auttamaan valtakuntaa sen ahdingoissa. Samalta ajalta kajahtaa vastaamme Tertullianuksen rigoristinen, kielteinen vastaus. Kristityn hänen ajatuksensa mukaan ei ollut lupa palvella sotilaana, koska hän siten joutui palvelemaan epäjumalia ja myöskin käyttämään asetta. – – [Justinus Marttyyrin mukaan] kristityt olivat hyljänneet murha-aseet ja sen sijaan että olisivat vihanneet lähimmäisiänsä, elivät vanhurskaudessa, jumalanpelossa ja ihmisystävällisyydessä. Sodat Justinus julisti demoonien työksi.” (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 176, 177.)

Kirjassaan Les premiers siècles de l’Eglise Sorbonnen yliopiston professori Jean Bernardi kirjoitti: ”[Kristittyjen] piti puhua kaikkialla ja kaikille. Maanteillä ja kaupungeissa, toreilla ja kodeissa. Tervetulleina ja ei-toivottuina. Köyhille ja rikkaille, joita kuormitti heidän omaisuutensa. Vähäisille ja Rooman provinssien maaherroille. – – Heidän täytyi kulkea pitkin teitä ja nousta laivoihin mennessään maan ääriin asti.”


varhaiskristilliset saarnaajat eivät olleet maailmallisten mittapuiden mukaan korkeasti oppineita. Sanhedrin havaitsi apostolien Pietarin ja Johanneksen olevan ”koulunkäymättömiä ja tavallisia ihmisiä” (Ap 4:13). Jeesusta itseäänkin ”juutalaiset alkoivat ihmetellä ja sanoivat: ’Kuinka tämä mies tuntee kirjoituksia, vaikka hän ei ole opiskellut kouluissa?’” (Joh 7:15.) Saman panivat merkille maalliset historioitsijat. ”Kelsos [Celsus], ensimmäinen, joka kirjoitti kristillisyyttä vastaan, piti pilkkanaan sitä, että villanlajittelijat, suutarit, nahkurit, kaikkein sivistymättömimmät ja moukkamaisimmat ihmiset, olisivat evankeliumin innokkaita saarnaajia.” (August Neander, Allgemeine Geschichte der christlichen Religion und Kirche, 1842, 1. osa, s. 120.)